Itä-Saksan juutalaispuhdistukset 1950-luvun alussa ja vasemmistolaisen antisemitismin perinne

Jaan vuonna 2004 Agricola- humanistiverkossa julkaistun kirjaesittelyn Thomas Hauryn tutkimuksesta Itä-Saksan ja laajemmin Neuvostoliiton ja kansandemokratioiden juutalaispuhdistuksista 1950-luvun alussa. Tutkimus laajenee analyysiksi leninistisen teorian juutalaisvastaisuutta edistävästä konseptista ja retoriikasta. Ja ylipäätään sosialistisen tradition antisemitismismistä.

Haury, Thomas: Antisemitismus von Links:Kommunistisce Ideologie, Nationalismus und Antizionismus in der frühen DDR. Hamburger Edition, 2002. 527 sivua. ISBN 9783930908790.

Arvostelu piti alun perin julkaista Kanava- lehdessä mutta päätoimittaja Seppo Zetterberg perui julkaisun, kun näki että se oli julkaistu jo verkossa. Tilalle kirjoitin artikkelin armenialaisten kansanmurhasta.

Jokainen keski-ikäinen suomalainen, joka on nuoruudessaan ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen, muistaa miten laaja edistyksen etujoukko Kokoomuksen nuorista stalinisteihin osallistui Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaaleille. Noiden festivaalien tunnuksissa vastustettavina mörköinä esiintyi amerikkalaisen imperialismin ohella sionismi. Sionismi näytti pinnallisesti katsoen viittaavan asukasluvultaan Suomen kokoisen Israeliin, jonka kansallisuusaatteen nähtiin tuovan tuhon vähintäänkin sataa kertaa runsaslukuisammalle arabikansakunnalle. Mutta sionismi ei ensisijaisesti tarkoittanutkaan Israelia.

Mutta sionismi ei ensisijaisesti tarkoittanutkaan Israelia. On muistettava, että noina päivinä Neuvostoliiton yliopistoissa järjestettiin ”sionistisen talouden” kursseja, joilla käytiin lävitse maailman liike-elämässä vaikuttavien juutalaisten ja juutalaisten omistamien yritysten listoja. Noina päivinä Irakin Helsingin suurlähetystön isäntänä toimi Saddam Husseinin Baath- puolueen johdosta syrjäyttämä ja maanpakoon lähettämä kenraali, jonka tempauksiin kuului mm. Suomen sionistisen talouden raportin toimittaminen lehdistölle. Paperi sisälsi listauksen Suomen juutalaisten omistuksista.

Euroopassa on virinnyt joitain menneistä muistuttavia ilmiöitä. Pari vuotta sitten Englannissa ihmeteltiin, miksi Palestiina- solidarisuusjärjestöjen Israel-boikotin listalla on yli sata vuotta Lontoossa toiminut juutalaisen perheen omistama tavaratalo. ”Onko sionismista tullut globalisaation vastaisen liikkeen uusi vihollinen”, kyseli puolestaan hollantilainen rasismin vastainen De Fabel van de ilegaal- lehti kommentoidessaan liikkeen kokoontumisten äärimmäistä Israelin vastaisuutta. Lehti siteerasi italialaista vasemmistokansanedustajaa, joka samasta syystä ihmetteli, että ”onko Israel globalisoitunut?”

Thomas Hauryn väitöskirjatyö Antisemitismus von Links: Kommunististiche Ideologie, Nationalismus und Antizionismus in der frühen DDR valottaa antisionismin ja antisemitismin yhtymäkohtia äärivasemmiston perinteessä.

Vuosina 1948-1953 Itä-Euroopan kaikissa kommunistisissa puolueissa toimeenpantiin useita laajoja ”puoluepuhdistuksia”´. Näissä sorto- ja vainotoimissa, joita kärjisti Titon Jugoslavian lankeemus ja kylmän sodan alkaminen,satoja tuhansia erotettiin puolueesta ja kymmeniä tuhansia vangittiin. Moskovasta ohjattujen toimien huipentuma olivat Unkarissa ja Bulgariassa korkeita puoluevirkailijoita vastaan käydyt näytösoikeudenkäynnit, joissa heidät tuomittiin täysin mielettömien syytteiden pohjalta. Viimeinen suurista puhdistusoikeudenkäynnistä järjestettiin marraskuussa 1952 Prahassa Rudolf Slánskya, Tshekkoslovakian kommunistipuolueen entistä pääsihteeriä ja ministerineuvoston varapuheenjohtajaa, samaten kuin kolmeatoista muuta puoluejohtajaa, joista yksitoista juutalaisia, vastaan oli avoimen antisemitistinen. Syytetyt tunnustivat syyllisyytensä imperialismin ja kansainvälisen sionismin maailmanlaajuisen neuvostovastaisen salaliiton agentteina tekemiinsä tihutöihin. Yksitoista sai kuolemantuomion ja teloitettiin välittömästi.

Tammikuussa 1953 Moskovassa paljastettiin Kremlin juutalaista alkuperää olevien lääkäreiden salaliitto: Näiden ”juurettomien kosmopoliittien”ja ”salaisten kansanvihollisten” piti ”imperialistis-sionistisen” toimeksiannon mukaisesti murhata virheellisellä hoidolla neuvostojohtajia. Neuvostomediassa nousi valtaisa propaganda-aalto. ( Päivitys: Stalin oli jo aiemmin likvidoinut Juutalaisen antifasistisen komitean, kieltänyt jiddishinkielisen julkaisutoiminnan- heprean kieli oli jo paljon aiemmin kielletty ”taantumuksellisena ja sionistisena” kielenä-  ja alkanut puhdistaa puoluetta, valtion virkakuntaa ja kulttuurielämää juutalaistaisista vaikuttajista. Ilja Ehrenburgin ja Vasili Grossmanin kokoama Musta kirja natsien  toimeenpanemasta juutalaisten kansanmurhasta jätettiin julkaisematta. Se julkaistiin myöhemmin lännessä. Neuvostoliitossa oli kiellettyä puhua natsiterrorin juutalaisista uhreista ja vain virallinen ilmaus ” fasismin neuvostoliittolaisista uhreista” oli sallittu.) Stalinin kuolema maaliskuussa 1953 esti uuden antisemitistisen puhdistusaallon ja mahdollisesti neuvostojuutalaisten karkotuksen Siperiaan.

Myös DDR:ssä alkoi vuonna 1948 useita puhdistuskampanjoita, jotka kokivat vuodenvaihteessa 1952-53 ”antisionistisen” käänteen. Maata johtavan Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) pää-äänenkannattaja Neues Deutschlandin (ND) erikoiskirjeenvaihtaja seurasi Slánsky-prosessin jokaista
oikeudenkäyntipäivää. Oikeudenkäynnin pöytäkirjojen tutkiminen asetettiin puoluejohdon jäsenten puoluetehtäväksi. Joulukuussa 1952 SED:n keskuskomitea hyväksyi laajan asiakirjan ”Lehren aus dem Prozess gegen Verschwörercentrum Slansky”. Tammikuun 4. päivä 1953 myös ND:ssä julkaistut ”opetukset” varoitti ”Saksan työtätekevän kansan kuoleman vihollisista” ja julisti, että ”Slanskyn joukkion vastaisen prosessin erityismerkitys oli sionististen järjestöjen rikollisen toiminnan paljastuminen(…) Sionistinen liike, jota hallitsee, yhdistää ja määrää USA:n imperialismi, palvelee yksinomaan juutalaiskapitalistien etuja.”

Paul Merkeriä ja muita korkea-arvoisia puoluevirkailijoita SED:n keskuskomitea syytti vuosikausien toiminnasta puolueen riveissä ”sionistien agentteina”. Merkerin esiin nostama kysymys natsien ”arjalaistaman” juutalaisen omaisuuden palauttamisesta tai korvaamisesta eloonjääneille oli ”Saksan ryöväämistä”ja ”Saksan kansanomaisuuden anastamista”. SED:n tuomio kuului, ”ettei enää vallitse epäilystäkään siitä etteikö Merker olisi USA:n finanssioligarkian alamainen”, joka vaati juutalaisen omistuksen palauttamista ja ”USA:n finanssipääoman Saksaan tunkeutumisen mahdollistamista. Tämä on hänen sionisminsa todellinen alkusyy.”

DDR: ssä näytösoikeudenkäynti oli välittömästi edessä. Juutalaisen yhteisön johtajia kuulusteltiin ja heiltä vaadittiin järjestöjen jäsenlistat. Yhteisö ei enää saanut valtion tukea, ja sen koulu- ja kulttuuritoiminta kiellettiin, Stasi teki etsintöjä ja takavarikkoja yhteisön toimitiloissa jne. SED toimeenpani myös kaikkien ”juutalaista alkuperää olevien tovereiden” jäsenkirjojen tarkastuksen. Lukuisia kaupunki- ja aluehallinnon juutalaisia toimihenkilöitä erotettiin, ja joka kymmenes juutalainen puoluejäsen pidätettiin. Noin neljäsosa juutalaisyhteisön 3500 jäsenestä pakeni länteen. Heidän joukossaan viisi yhteisön kahdeksasta johtajasta. Muihin itäblokin maihin verrattuna DDR:n antisionismi- kampanja oli niin propagandan kuin sortotoimien osalta erittäin ankara.

Haury kysyy, mitenkä oli mahdollista, että vain seitsemän vuotta kansallissosialismin tuhoamisen jälkeen alkoi uusi antisemitistinen kampanja-”ja tämä tapahtui siinä Saksan osassa, joka mielsi itsensä sosialistiseksi ja antifasistiseksi”.

Haury kiinnittää huomionsa siihen, että 1950-luvun alussa sionismin vastainen taistelu liittyi nimenomaan hallitsevan kommunistisen puolueen sisäisiin puhdistuksiin. Niinpä avoimen antisemitismin muotoja saanutta antisionismia olisi syytä tarkastella nimenomaan puolueen ideologian ja käytäntöjen näkökulmasta.

Ensimmäinen kysymys on tietenkin puoluepuhdistusten merkitys. Ne on useimmiten nähty instrumenttina Moskovan otteen lujittamisessa. Haury toteaa, että tämä selitys on aivan riittämätön. Puoluepuhdistukset kuuluivat kommunistipuolueiden toistuviin rituaaleihin 1920-luvulta 1950-luvulle saakka myös läntisen maailman kommunistipuolueissa, joihin Moskovan konkreettinen poliisivalvonta ei ulottunut. Puhdistuksilla oli itseisarvoinen ideologinen ja poliittinen funktio puolueen ja ympäröivän yhteiskunnan välisen muurin ylläpitämisessä. Ulkopuolisten vaikutteiden torjuminen mahdollisti puolueen totalitaarisen ideologian, valtarakenteen ja alakulttuurin säilymisen.

Juutalaisten rooli 1950-luvun puhdistuksien erityiskohteena juontuu suoraan marxilais-leniniläisestä uskomusjärjestelmästä ja politiikasta.
Thomas Haury toteaa, että toisin kuin monet muut tutkijat -etenkin vaivautuneet vasemmistolaiset – olettavat, kommunistinen antisemitismi ei johtunut ensisijaisesti Stalinin pakkomielteestä tahi kommunistipuolueiden taktisesta kikkailusta niiden koettaessa mukautua itäisen Euroopan poliittisiin perinteisiin. Neuvostoliiton ja Israelin suhteiden katkeaminen 1950-luvulle tultaessa ei sekään riitä selitykseksi. Syitä on etsittävä ideologis-poliittiselta tasolta. Moderni antisemitismi ja sosialismi ovat kulkeneet käsikädessä alusta pitäen.

Sosialistisen antisemitismin tutkimuksessa merkittävin perusteos on Edmund Silbenerin Sozialisten und Judenfrage (1962), jonka uudistettu laitos ilmestyi nimellä Kommunisten und Judenfrage (1982). Silbener löytää stalinistisen antisemitismin perusteet Karl Marxilta. Keskeinen teksti on nuorhegeliläisen Bruno Bauerin näkemyksiä ruotiva kritiikki Zur Judenfrage vuodelta 1843. Marxin stereotyyppi rahajuutalaisesta on sinällään kiistämätön ja tässä hän aikansa ja aatteensa tyylipuhdas edustaja.

Keskiaikainen stereotyyppi juutalaisesta koronkiskurina muuttui esimerkiksi ranskalaisten sosialistien Charles Fourierin ja Pierre-Joseph Proudhonin aivoissa teorioiksi, joissa juutalaiset joutuivat vastuuseen koko kehittyvästä kapitalistisesta rahataloudesta, teollistumisesta ja kaupungistumisesta. Samaten asian näki anarkismin (tai yhtä hyvin venäläisen populismin) julistaja Mihail Bakunin. Hän oli ensimmäinen kirjoittaja, joka keksi koplata Marxin valtiokeskeisen kommunismin ja Rotschildin pankkiiriliikkeen yhden ja saman juutalaisen rodun maailmanherruuspyrkimyksen eri puoliksi. Varhaissosialisteista poikkeuksen juutalaiskysymyksessä tekivät vain Saint-Simonin kannattajat. ”Saintsimonistit” olivat edistysmielisiä ja näkivät kapitalistisen kehityksen positiivisena askeleena, joten juutalaisia ei olisi ollut syytä soimata, vaikka heillä olisikin ollut merkittävä rooli talouden edistymisessä.

Thomas Haury todistelee Marxin vapaaksi modernin antisemitismin ideologin roolista. Marx ei antipatiastaan huolimatta syytä juutalaisia rahatalouden synnystä ja kehityksestä, hän ei luo salaliittoteoriaa finanssijuutalaisten vallasta eikä demonisoi heitä manikealaisen ajattelun mukaisesti ”työtätekevän kansan” vihollisiksi, ”verenimijöiksi”. Zur Judenfrage sinällään jäi varsin tuntemattomaksi työväenliikkeessä. Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) massalevityksen saaneet kirjoitukset juutalaiskysymyksestä olivat ensinnäkin  Friedrich Engelsin kirje vuodelta 1890, jossa hän tuomitsee juutalaisten ja kapitalismin samaistamisen ja puhuu juutalaisten työläisjoukkojen kurjuudesta; toiseksi samalla  linjalla liikkui puoluejohtaja August Bebelin pamfletti juutalaisvastaisuudesta. Bebelin sanoin ”antisemitismi on typerysten sosialismia”. 

On kuitenkin huomattava, että esimerkiksi Ranskassa Dreyfus- jutun aikana sosialistipuolueen johtajat julistautuivat kiistassa ensi alkuun ”puolueettomiksi”. Toinen Internationaali taasen ei monista esityksistä huolimatta koskaan ottanut kantaa nousevaa antisemitismiä vastaan. Saksan kommunistinen puolue (KPD) suostui vasta vuoden 1938 Kristalliyön jälkeen toteamaan, että juutalaiset ovat kansanryhmänä natsien sortotoimien erityiskohde. Antisemitismin vähättely johtui osaltaan primitiivisestä näkemyksestä, jonka mukaan antisemitismi on vain porvariston keino manipuloida työväenluokkaa pois luokkataistosta pieksemään yhteiskunnallisten ongelmien syntipukkia.

Mutta missä ovat stalinistisen antisemitismin juuret? Thomas Haury katsoo leninistisen ideologian sisältävän ajattelurakenteen, johon moderni antisemitismi istuu hyvin. Leninin maailma jakautui manikealaisesti kahteen leiriin. Yhtäällä olivat bolshevikkien edustama ”työtätekevä kansa” ja toisaalla
” kansanviholliset”. Leninin puolue- ja yhteiskuntaihanne merkitsi kansaa edustavien voimien jatkuvaa puhdistautumista keskuudestaan löytyviä kansanvihollisaineksista. Itse ”kansan” Lenin määritteli pitkälti saman kaavan mukaan kuin esimerkiksi Ranskan vallankumouksen teoreetikot. Kansa muodostui tietyistä yhteiskuntaryhmistä, jotka hän itse koki ihmiskunnan historiassa ”hyödyllisiksi” ja siten elämisen oikeuden ansaitseviksi.

Erityisen tärkeäksi marxilais-leniniläisen antisemitismin perustanlaskijaksi Haury nostaa Leninin kirjasen ”Imperialismi- kapitalismin korkeimpana vaiheena” (1916), jossa painopiste ei ole enää klassisen marxismin perinteen mukaisesti tuotannon analyysissä vaan rahan kiertokulun analyysissä ja finanssipääoman moralistisessa tuomitsemisessa. Finanssipääomasta, pörssikeinottelijoista, kuponginleikkaajista,kaikista noista loisista joita kirjoittaja solvaa liki hysteeriseen tyyliin, tulee järjestelmän personifioitu paha. Leninin koko maailma muistuttaa suurta salaliittoa, jossa finanssioligarkit käskyttävät valtionpäämiehiä ja parlamentteja ja tekevät lehdistöstä pelkän propagandafooruminsa.

Haury huomauttaa, että Lenin itseasiassa plagioi John Hobsonin vuonna 1902 ilmestynyttä teosta Imperialism, kuten hän itsekin toi julki. Hobson oli amerikkalainen populistiseen suuntaan kuuluva lehtimies, joka eli ja toimi Lontoossa. Hänen kirjansa syntyi solidaarisuudesta brittiläistä imperiumia vastaan kapinoivia Etelä-Afrikan buureja, talonpoikia, ”oikeaa kansaa”, kohtaan. Hobsonin brittiläistä pääomaa ja maailmanvaltaa vastaan suuntautunut sanoma oli selkeä ja yksinkertainen. Se on tosiasiassa myös antisemitistinen, sillä Hobsonin mukaan ne valtioita ja lehdistöä pyörittävät keinottelija- parasiitit, jotka Lenin myöhemmin jätti rotuprofilointia vaille, olivat juutalaisia.

Leninistisen ideologian populismi nousi hallitsevaksi Saksan kommunistisessa puolueessa jo vuonna 1923 jolloin Kominternin asiamies Karl Radek määräsi puolueen tekemään taktisen käännöksen. Vallankaappausta vehkeilleestä poliittisesta ääriryhmästä piti tuleman saksalainen kansanpuolue, joka työväestön ohella saisi taakseen toimihenkilöt,vapaiden ammattien harjoittajat, yrittäjät, virkakuntaa ja muita keskiluokkaisia ryhmiä. Uudelle kutsumukselleen uskollisena kommunistit tekivät linnarauhan kansallisradikaalien kanssa. Puolueet taistelivat yhdessä terrorismin keinoin Ruhrin alueen ranskalais-belgialaista miehitystä vastaan. Yhteinen vihollinen oli myös Saksaa alistava ”kansainvälinen suurpääoma”. Keskustelutilaisuudessa kansallisradikaalien kanssa kommunistijohtaja Ruth Fishcher julisti:
”Te haluatte hirttää juutalaiset finanssikapitalistit. Se on hyvä, sillä se joka haluaa hirttää juutalaiset finanssikapitalistit on luokkataistelija, vaikka hän itse ei sitä tiedä.” Puolue alkoi ”arjalaistaa” koneistoaan, lehdistöään ja parlamenttiryhmäänsä siirtämällä juutalaisia syrjään.

Mutta tästä huolimatta 1920-30-luvun katupolitikoinnissa ja myös vaaliuurnilla Joseph Goebbels voitti nuoren Walter Ulbrichtin. Kommunistit saivat uuden tilaisuuden vasta Kolmannen valtakunnan raunioilla. Heidän antisemitistinen kampanjansa oli osa irvokasta yritystä hankkia legimiteetti kaikkien ”työtätekevien” saksalaisena kansanpuolueena.

Thomas Haury kirjoittaa uuden luvun ”kommunismin mustaan kirjaan”. Tuossa luvussa ei lasketa ruumiita, vaan analysoidaan vihan ideologiaa tavalla, joka antaa uutta näyttöä vanhalle käsitykselle, että natsismi ja kommunismi ovat kaksosia.

auliskallio
Tampere

Moro! Olen -56 syntynyt vapaa toimittaja ja tietokirjailija Tampereelta. Olen avustanut Yleä, Aamulehteä, Ny Tidiä, mutta juttujani on julkaistu myös Kanavassa ja Parnassossa. Minulla on alempi korkeakoulututkinto Tampereen yliopistosta, aineyhdistelmässä mm. valtio-oppi ja yleinen historia. Filosofian maisterin tutkinto jäi yleisen historian gradua vaille.
Neuvostototalitarismin ja suomettumisen aikaan toimin Itä-Eurooppa-solidaarisuusryhmän vetäjänä. Kiinnostus ns. itäiseen Eurooppaan on jäänyt. Liettuan asioita olen seurannut ja koonnut kirjoiksikin: Liettuan vaikea vuosisata 1918-2018- ja liettualais-juutalaiset suhteet ilmestyi 2020. Keväällä 2023 ilmestyi kääntämäni ja saatetekstillä varustamanani Marek Edelmanin muistelmateos: Getto taistelee. Varsova 1939-43 ( Palladium)
Juutalaisuus kiinnostaa minua monimuotoisena kulttuuriperinteenä ja olen myös Israelin tukija vaikka kannatan myös palestiinalaisten oikeutta omaan valtioon. Nuorena harrastin myös Latinalaista Amerikkaa. Olen SDP:n äänestäjä isän puolelta ainakin kolmannessa sukupolvessa. Kuulun Tampereen katolliseen seurakuntaan. Kirjoitan sekä Puheenvuoroon että Vapaavuoroon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu