Tšetšeenien ja inguušien, Krimin tataarien ja kalmukkien pakkosiirroista 80 vuotta- Tšetsenian sodat

 

Stalinin Neuvostoliitto toimeenpani kansanmurhia kokonaisten kansojen ja kansanryhmien pakkosiirroilla kotiseuduiltaan Keski-Aasian aroille ja Napapiirin taakse. Suomalaiset tuntevat parhaiten maanmiestensä inkeriläisten karkotuksen Leningradin seuduilta. Volgan saksalaiset pakkosiirrettiin niin ikään ja ylipäätään kaikki saksalaista syntyperää olevat. Vuonna 1944 karkotettiin Krimin tataarit, kalmukit aroiltaan ja Pohjois-Kaukasuksen kansoista tšetšeenit ja inguušit.

23. helmikuuta 2023 oli synkeä 80-vuotispäivä Pohjois-Kaukasuksella. Tosin Putinin mafiaan kuuluvan Ramzan Kadyrovin hirmuvallan alla elävässä Groznyissa sitä tuskin sai viettää.
Tuona päivänä vuonna 1944 NKVD:n ryhmät aloittivat tšetšeenien ja ingušien karkotuksen Keski-Aasiaan – operaatio eševytsa. Vuosien maanpaossa tšetšeenit ja ingušit ovat menettäneet puolet väestöstään. 180 junalastilla lähetettiin yhteensä 493 269 muuttajaa.

Aleksandr Šolzhnenitsyn kuvaa Vankileirien saaristo- kirjasarjasssaan tšetšeenien solidaarisuutta vuoden 1953 alussa kapinaan nousevan Kengirin valtaisan vankileirin taistelijoille. He murtautuivat NKVD:n joukkojen saartorenkaan lävitse kuorma-autoillaan taistellen tyrmäjoukkojen kanssa ja toivat elintarvikkeita ja vetää leirin puolustajille.

Paljon myöhemmin monet tšetšeenit ja ingušit pääsivät palaamaan paljolti venäläisen siirtoväen asuttamiin kotimaihinsa.

Tšetšeenit, joita Pohjois-Kaukasuksella ratsuväen upseerina kertoo venäläisen päällystön kutsuneen ”Kaukasuksen puolalaisiksi” romaanissaan Hadši-Murat, olivat venäläisen brutaalin siirtomaavallan jatkuva murheenkryyni. Stalin koetti pakkosiirrolla ratkaista ongelman, mutta epäonnistui hänkin.

Vuonna 1991 Itä-Euroopan kansojen kevään innoittamana   Itškerian tšetseeenitasavalta  itsenäistyi presidentti, neuvostoilmavoimien kenraali Džohar Dudajevin johdolla. Dudajev oli viime töinään komentanut Tarton lentotukikohtaa, hän tuki Viron itsenäistymistä ja kieltäytyi laittamasta joukkoja liikekannalle elokuun 1991 vallankaappausyrityksen aikana. Tartossa on huomioitu kenraali Dudajevia. Myös Liettuan Vilnassa on Džohar Dudajevin mukaan nimetty katu. 

Marraskuun 3. päivä 1994 Venäjän presidentti Boris Jeltsin käskytti Venäjän armeijan hyökkäämään Tšetsenian. Tasavallan pääkaupunki Groznyi raunioitui venäläisten terroripommituksissa, jotka alkoivat 14.joulukuuta 1994.

Venäläiset joukot joutuivat Tšetseniassa taistelemaan asutuskeskuksissa ja vuorilla sissisotaan turvautuvia tšetseenijoukkoja vastaan.

Vuoden 1995 uudenvuodenaaton hyökkäys Groznyihin epäonnistui sotilaskolonnan ajettua kaupungin keskustassa tšetšeenien väijytykseen. Tšetšeenit tuhosivat panssarit singoin ja polttopulloin. Venäläiset sotilaat hajaantuivat pieniksi ryhmiksi. Tšetšeenit saattoivat tuhota suojatta jääneet venäläiset sotilaat[16]. Hallitus ei saanut suljettua vapaata tiedonvälitystä. Moskovan televisiossa näytettiin romuksi palaneita panssareita ja kasoihin koottuja venäläissotilaiden ruumiita[19]

Venäjän 40 000 sotilaan joukot valtasivat lopulta Groznyin kaupunkialueet tammikuun loppuun mennessä. Tšetšeenit jatkoivat vastarintaa seuraavan 20 kuukauden ajan, ja taisteluissa menehtyi tuhansia. Groznyin keskusta oli käytännössä tuhottu, ja BBC:n arvioiden mukaan konfliktin aikana kuoli yli satatuhatta ihmistä, joista monet olivat siviileitä.[20]

Maaliskuun alun tienoilla Groznyi oli vallattu ja venäläiset ilmoittivat ensimmäisen taisteluvaiheen päättyneen. Mutta tämä ei lopettanut sotaa. Nyt Tšetšeniaan saapui sisäministeriön joukkoja. Turvallisuuspalvelu loi vankileirejä, joissa tšetšeenejä kidutettiin ja tapettiin[19].

Shamaskin kylässä oli 2 000 kyläläistä ja pakolaista ennen Venäjän joukkojen tuloa. Venäläiset epäilivät kylässä olevan taistelijoita. Venäläiset saartoivat kylän tulittaen sitä yön yli. Aamulla sisäministeriön erikoisjoukot OMON:it menivät kylään. Joukot sytyttivät taloja ja ihmisiä liekinheittimillä, käyttivät väkivaltaa ja pakottivat väestöä seulontaleireihin. Kolmen päivän jälkeen joukot olivat tuhonneet 300 taloa. Tšetšeenejä kuoli kylässä 248 ja katosi 250[21].

Taisteluihin osallistui jonkun verran islamilaisia taistelijoita muista maista, mutta enimmäkseen sota oli Tšetšenian kansallinen itsenäisyyskamppailu. Zelimkhan Jandarbijevin ympärillä oli radikaali islamistiryhmä, mutta Dudajev oli vanha neuvostokenraali jolle uskonasiat olivat jääneet vieraiksi.[22]

Loppukesällä 1995 islamilaiset taistelijat aloittivat terrori-iskut kostoksi venäläisten toimille[23]. Shamil Basajevin miehet kaappasivat Budjonnovskojessa sairaalan[24]ottaen noin tuhat panttivankia. Yli sata venäläistä kuoli operaatiossa kaappauksen päättämiseksi. Dudajev tuomitsi Budjonnovskojen tapahtumat, mutta seuraava isku näytti saaneen hänen hyväksyntänsä.[25]

Joulukuussa 1995 Salman Radujev teki sissi-iskun Gudermesiin. Venäläisten pommitus tuhosi enemmän rakennuksia ja siviilejä kuin sissejä. ” Wikipedia)

Venäläiset ottivat käyttöön samat keinot kuin NKVD:lla oli maailmansodan jälkeen tukahduttaessaan aseellista vastarintaa Liettuassa. Luotiin kyliin ”suodatusleirejä”, joille miehet kerättiin. Kuulusteluissa joihin kuului kidutus, eroteltiin he jotka laitettiin vankileireille kun taas loput toistaiseksi vapautettiin.

Tammikuussa 1996 Tšetšenian presidentiksi valittiin Doku Zjuganov. Dudajev julisti hänen olevan venäläisten nukkehallitsija. Huhtikuussa 1996 Venäjän armeijan ohjus tappoi Džohar Dudajevin, jonka satelliittipuhelin oli onnistuttu paikantamaan. Hänen seuraajakseen nousi varapresidentti Jandarbijev.[20] Venäjän presidentti Boris Jeltsi ja Jandarbijev solmivat toukokuussa lyhytaikaisen tulitauon.[20]

(—)

Maaliskuussa 1996 sissit valtasivat Groznyin kolmeksi päiväksi ottaen sotasaalista.[27]. Jeltsinin voitettua kesän 1996 presidentinvaalit, hän perui Tšetšenian sodan lopettamiseen liittyvät lupauksensa. Venäläiset eivät purkaneet tiesulkuja ja joukot hyökkäsivät Gekhin ja Mahketyn kyliin. Uusi tšetšeenijohtaja Jandarbijev majaili Mahketyssa, mistä onnistui joukkoineen pakenemaan hyökkäystä.

Monia siviilejä kuoli, myös lapsia[28]. Kuukautta myöhemmin räjähti moskovalaisissa raitiovaunuissa kaksi pommia. Moskovan kansallismielinen pormestari Juri Luzhkov syytti iskuista kaupungin tšetšeenejä. Hän määräsi poliisit kostamaan iskut kaupungin tšetšeeneille. Epäiltiin että sodan kannattajia tukevat salaisen poliisin miehet tekivät pommi-iskut syyttäen tšetšeenien syyksi[28].

Šamil Basajevin johtamat sissit valtasivat Groznyin elokuussa 1996. Moskova lähetti (kasakkakenraali Aleksandr, AK) Lebedin neuvottelemaan sodan lopettamisesta. Lebed ja Aslan Mashadov allekirjoittivat Hasavjurtin sopimuksen, johon kuuluivat tulitauko, venäläisten vetäytyminen ja viiden vuoden sisällä aloitettavat itsenäisyysneuvottelut.[20]

Venäjä hävisi sodan muun muassa heikon sotilastaidon ja huonon mediakontrollin takia. Tšetšeenit käyttivät mediaa tehokkaasti hyväksi. Venäläisten ylimielisyys ja toisaalta tšetšeenien Venäjän asevoimien tuntemus sekä tietotekniikan, kuten matkapuhelimien, internetin ja satelliittipuhelimien käyttö auttoivat heitä. Venäläiset eivät osanneet vastata tšetšeenien sissitaktiikkaan, joka perustui yllätyksiin ja yötoimintaan. Venäjä menetti sodassa noin 30 000 sotilasta[29]. (Wikipedia)

 

Ensimmäisen Tšetshenian sodan aikana tein lyhyessä ajassa laajan käsikirjoituksen ”Tule ja katso. Venäjä ja Tšetshenia. ” Lähetin sen Likelle ja kustannusyhtiön vastaava sanoi että editoituna tästä saadaan hyvä kirja. Olin niin uupunut henkisesti vaativasta urakasta, että en jaksanut alkaa toimittaa käsikirjoitusta julkaistavaan kuntoon. Likekin näytti sen unohtuneen. Jälkikäteen olen harmitellut, sillä se olisi ollut todella kiinnostava ja vaikuttava todistus venäläisestä kolonialismista ja Tšetsheniasta ja yleensä Kaukasuksesta. Olen heittänyt pois oman kopioni käsikirjoituksesta, se olisi vieläkin johdannolla varustettuna tärkeä dokumentti.

Ensimmäinen Tšetšenian sota oli päättynyt Venäjän tappioon vuonna 1996. Vuonna 1997 kapinallisjohtaja Aslan Mashadov oli valittu Tšetšenian presidentiksi, ja Venäjä oli tunnustanut hänen hallituksensa mutta ei ottanut kantaa Tšetšenian itsenäisyyteen.[1]

Elokuussa 1999 Šamil Basajevin  Khattabin  ohtamat islamilaistaistelijat tunkeutuivat Tšetšeniast Dagestaniin ja perustivat sinne valtion nimeltä ”Pohjois-Kaukasian islamilainen tasavalta”, jota oli tarkoitus laajentaa muuallekin Kaukasiaan.[2]. Seuraavien viikkojen aikana Venäjän joukot valtasivat alueet takaisin.[3]

Syyskuussa 1999 Dagestanissa ja Venäjän eri osissa räjäytettiin kerrostaloja. Iskuissa kuoli 300 ihmistä. Venäjän viranomaiset syyttivät iskusta tšetšeenejä ja heitä tukeneita islamilaistaistelijoita.[3]

Venäjä vaati syyskuun lopussa jyrkin sanoin Tšetšenian presidentti Aslan Mashadovia pidättämään terroristi Šamil Basajevin, mutta Mashadov ei suostunut[4]. Vaikka Basajev ei ollutkaan poliittisesti suosittu Tšetšeniassa, hänellä oli ulkomaisia tukijoita ja sen verran vaikutusvaltaa maassa, ettei Mashadov kyennyt pidättämään häntä.

23. syyskuuta venäläiset pommittivat Groznyi  ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Mashadov julisti Pyhän sodan, mikä oli liikekannallekutsu kaikille aikuisille miehille.[3]

1. lokakuuta Venäjän pääministeri Vladimir Putinlähetti joukot Tšetšeniaan.[1]

Joulukuussa 1999 Mashadov julisti että Groznyia puolustetaan viimeiseen asti. Venäläiset kehottivat siviilejä poistumaan kaupungista 11. joulukuuta mennessä, minkä johdosta Euroopan unioni uhkasi Moskovaa pakotteilla.[3] Läntisten lähteiden mukaan Groznyssä oli tuolloin 50  000 ihmistä. Venäläiset viranomaislähteet ovat väittäneet siellä olleen vain toistakymmentätuhatta ihmistä.[5] Kaupungista taisteltiin viikkojen ajan kovasti, ja helmikuussa 2000 Venäjä valtasi sen.[6]

Presidentiksi vuodenvaihteessa noussut Putin julisti että kaupunki oli vallattu, mutta taistelut jatkuivat vuorilla.[6]

Lokakuussa 2002 ryhmä tšetšeenimilitantteja otti 700 henkeä panttivangeiksi moskovalaisessa teatterissa. Välikohtauksessa sai surmansa 130 henkeä, useimmat heistä turvallisuusjoukkojen vapautusiskussa. Tapahtuman jälkeen Venäjä voimisti iskujaan Tšetšeniassa.[7]

Beslanin koulukaappauksessavuonna 2004 kuoli 340 lasta. Venäjä syytti kaappauksesta kansainvälisiä terroristeja ja etsintäkuulutti Mashadovin ja Basajevin.[6]

Sisseillä on epäilty olevan yhteyksiä al-Qaidaan, mutta niitä ei ole voitu todistaa.[1]

Lokakuussa 2004 Alu Alhanov valittiin Tšetšenian presidentiksi. Seuraavassa helmikuussa kapinallisjohtaja Mashadov tarjosi tulitaukoa ja yritti taivutella venäläisiä rauhanneuvotteluihin. Alhanovin hallitus vaati Mashadovia antautumaan. Mashadov sai surmansa maaliskuussa venäläisjoukkojen erikoisoperaatiossa.[6]

Venäjä ilmoitti lopettaneensa terrorisminvastaisen operaationsa 16. huhtikuuta vuonna 2009.[8] (Wikipedia)

Itškerian tšetseeenitasavallan    pakolaishallitus toimii Lontoossa  Ahmed Zakajevin johtamana. ( https://web.archive.org/web/20000621202618/http://www.chechengovernment.com/)( https://fi.wikipedia.org/wiki/Ahmed_Zakajev)

 

”Kaukasian  emiirikunnan” islamistiset terroristit toimivat enää lähinnä Dagestanissa. 

Kaukasuksen islamisteille ei minulla riitä vähäisintään sympatiaa, toisin kuin suomalaisella yrittäjä Mikael Storsjöllä joka ylläpiti Suomessa terroristien verkkojulkaisun KavkazCenter palvelinta 2000-luvun ensi vuoskikymmenillä. Nykyjään KavkazCenteriä päivitetään vain venäjäksi. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kavkaz_Center)

Doku Umarov  oli tšetšeenien separatistihallinnon Itškerian tšetšeenitasavallan (ChIR) presidentti. Hän nousi tehtävään varapresidentin paikalta, kun edellinen presidentti Abdul-Halim Sadulajev tapettiin poliisin erikoisoperaatiossa 17. kesäkuuta 2006. Vuosina 1996–1999 hän toimi separatistihallinnon turvallisuusministerinä.[2] Umarov julisti itsensä lokakuun 2007 lopussa Kaukasian emiiriksi ja ChIR:n lopetetuksi.

Vielä haastattelussaan 2005 Umarov sanoutui irti siihenastisista terrori-iskuista ja arvosteli Šamil Basajevia Beslanin koulukaappauksesta. Kysyttäessä siviiliuhrien kostamisesta siviiliuhreilla hän totesi, että: ”joka tapauksessa meillä ei ole sitä oikeutta ainakaan nyt. Jos käyttäisimme moisia keinoja, en usko että kukaan meistä palaisi kotiin normaalina ihmisenä.”[3]

Umarov julisti lokakuun 2007 lopussa videoviestissään liikkeensä taistelun kattavan paitsi toimet Venäjän turvallisuusjoukkoja vastaan, myös pyhän sodan Yhdysvaltoja, Britanniaa ja Israelia vastaan. Videolla hän julisti itsensä myös ”Pohjois-Kaukasian emiiriksi.”[4] Lontoossa asuva ”Itškerian tšetšeenitasavallan ulkoministeri” Ahmed Zakajev tuomitsi Umarovin ilmoituksen ja julisti sen johtuneen provokaatiosta. Zakajev sanoi kuitenkin, ettei hallitus enää tukisi Umarovia, vaan vastaisi ChRI:n parlamentille.[5] Umarov lakkautti virallisesti asetuksellaan Itškerian presidentinviran, parlamentin ja hallituksen 11. joulukuuta 2007 ja nimesi Tšetšenian yhdeksi Kaukasian emiraatin maakunnista[6].

Umarovin kuolemasta liikkui huhuja kesäkuun 2009 alussa.[7] KavkazCenterillä kapinalliset kielsivät asian.[8]

Yhdysvaltain hallitus nimesi Umarovin terroristiksi kesäkuussa 2010[9] ja lupasi hänestä 5 miljoonan US-dollarin palkkion toukokuussa 2011, samassa yhteydessä jolloin Kaukasian emiraatti luokiteltiin terroristijärjestöksi.[10] YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 1904 toteuttava komitea luokitteli hänet maaliskuussa 2011 Al-Qaidaan, Osama bin Ladeniin tai Talibaniin yhteyksissä olevaksi henkilöksi.[11]” 

Umarov kuoli 2013.

Tšetseniaa pitää otteessaan kollaboraattotti Ramzan Kadyrov turvallisuusjoukkoineen ja maassa on voimassa sharialaki. Murheellinen on Tšetsenian nykytila. 

Kuvat: valokuva tšetšeenien ja   inguušien  karkotuksesta ja maalauksia samasta aiheesta.  Itškerian tšetseeenitasavaltan lippu, vaakuna,  ensimmäinen presidentti Džohar Dudajev ja kolmas presidentti Aslan Mashadov. 

Kuvassa voi olla 4 henkilöäKuvituksessa voi olla 2 henkilöä

Taideteoksessa voi olla 2 henkilöä ja junaNäytä lähdekuvaundefined

 

Näytä lähdekuva

 

auliskallio
Tampere

Moro! Olen -56 syntynyt vapaa toimittaja ja tietokirjailija Tampereelta. Olen avustanut Yleä, Aamulehteä, Ny Tidiä, mutta juttujani on julkaistu myös Kanavassa ja Parnassossa. Minulla on alempi korkeakoulututkinto Tampereen yliopistosta, aineyhdistelmässä mm. valtio-oppi ja yleinen historia. Filosofian maisterin tutkinto jäi yleisen historian gradua vaille.
Neuvostototalitarismin ja suomettumisen aikaan toimin Itä-Eurooppa-solidaarisuusryhmän vetäjänä. Kiinnostus ns. itäiseen Eurooppaan on jäänyt. Liettuan asioita olen seurannut ja koonnut kirjoiksikin: Liettuan vaikea vuosisata 1918-2018- ja liettualais-juutalaiset suhteet ilmestyi 2020. Keväällä 2023 ilmestyi kääntämäni ja saatetekstillä varustamanani Marek Edelmanin muistelmateos: Getto taistelee. Varsova 1939-43 ( Palladium)
Juutalaisuus kiinnostaa minua monimuotoisena kulttuuriperinteenä ja olen myös Israelin tukija vaikka kannatan myös palestiinalaisten oikeutta omaan valtioon. Nuorena harrastin myös Latinalaista Amerikkaa. Olen SDP:n äänestäjä isän puolelta ainakin kolmannessa sukupolvessa. Kuulun Tampereen katolliseen seurakuntaan. Kirjoitan sekä Puheenvuoroon että Vapaavuoroon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu