YL:n 140-vuotisjuhlakonserttia kuunnellessa: mitä jos Jasser Arafat olisi terroristijärjestön asemesta perustanut mieskuoron?

Lauantaina 21. 10. Yle Radio1 lähetti kansallisen heräämisemme 1880-luvulla perustetun Ylioppilaskunnan laulajien 140-vuotisjuhlakonsertin. Mieleeni juolahti omituinen ajatus, mitä jos Jasser Arafat ja George Habash ym. olisivat palestiinalaisten kansallisen heräämisen 1960-luvulla perustaneet mieskuoroja eivätkä terrorijärjestöjä? Olisivatko palestiinalaisten asiat nyt toisin?

Vakavasti puhuen: terrorismi on huono keino saada maailman sympatiat. Lentokone- ja bussikaappaukset ja pommi-iskut siviilejä vastaan  eivät innostaneet  arabimaailman ulkpuolella kuin  kylmän sodan pelimerkkejä etsivää Neuvostoliittoa, kolmannen maailman ”anti-imperialistisia” maita   ja läntisten yliopistojen radikalisoitununeita opiskelijoita. ( Toinen   asia on että arbien öljyase sai toisinaan lännen polvilleen sen eteen.) Mahatma Gandhin siviilivastarinta jätti kestävämmän perinnön kuin Franz Fanonin höyrypäinen väkivaltaisten houreiden sävyttämä antikolonialistien fantasia, vaikka jälkimmäinen lumosi läntisten yliopistojen maolaiset jne. (Itse en ollut maolainen vaan trotskilainen mikä ei tietenkään olllut paljon jalompaa mutta  hylkäsin kättelyssä psykiatri ja kirjailija  Fanonin julistuksen että vain sorretun väkivaltainen vapautuminen sortajasta parantaa hänet henkisesti.)  Pastori Martin Luther King Jr:n väkivallaton kansalaisoikeusliike  sai enemmän aikaan afroamerikkalaisten asiassa kuin Mustien pantterien väkivalta myöhemmin.  Etelä-Afrikan apartheidvaltiossa Nelson Mandela tuomittiin nuorena terrorismista, mutta hänen ANC-järjestönsä voima oli kansanliikkeessä eikä terrorismissa,  ja vankilassa istuvasta Mandelasta tuli rauhanomaisen siirtymän demokratiaan puolestapuhuja.  Suoranaista terrorismia enemmän sai aikaan  palestiinalaisten kansannousu Intifada (vaikka olikin väkivaltainen) , mikä  johti Israelin neuvotteluihin PLO:n kanssa pääministeri Jitzak Rabinin ja ulkoministeri Shimon Peresin johdolla. Syntyi Oslon prosessi ja Palestiinalaishallino (PA) muodostettiin Länsirannalle ja Gazaan.  Siitä eteenpäin ei ole juuri päästy Rabinin murhan jälkeen 1995. (Ystäväni, suomenjuutalainen antisionisti,  käytti Oslon prosessin vuosina koko kirjallisen lahjakkutensa sen mollaamiseen. )

Usein sanotaan että Länsirannan siirtokunnat ovat pahin este rauhalle.( Pääministeri Ariel Sharon veti Israelin armeijan ja siirtokunnat Gazasta 2005 ja mikä oli tulos!) Näkisin kyllä että palestiinalaisjohtajien ” paluuoikeuden” vaatimus on ihan saman veroinen este. Vuoden 1948 sodan yhteydessä alueelta karkotettiin tai pakeni korkeintaan 700 00o palestiinalaista, nyt potentiaalisia ”palaajia” olisi YK:n tilastojen mukaan viisi miljoonaa. Se ei oikein sovi kahden valtion mallin (eikä minkään muunkaan valtion mallin) raameihin.  (Kun katsoin uhmakkaan – ehkä Suomessa syntyneen- nuoren miehen palopuhetta suomen kielellä  Suomen palestiinalaisten siirtokuntalaisyhdistyksen FB-sivulla, tuli vähän hämmentynyt olo. Hän puhui niin kiihkeästi 75 vuotta jatkuneesta miehityksestä, karkotuksesta ja paluuoikeudesta  kuin olisi itse todella  lähtenyt isovanhempiensa mukana Palestiinan mandaattialueelta. Mieleen nousi myös kuinka moni länsimaissa asuva palestinalainen todella haluaisi palata väistämättä varsin köyhiin oloihin.)  Kolmas este on kiista Jerusalemista. Israelin päämininisteri Ehud Barakin rauhantarjouksessa (jossa kaavailtiin Palestiinan valtiota Länsirannalla ja Gazassa)  Jasser Arafatille  Camp Davidissa kesällä  2000 esitettiin pakolaisten osalta, että Israel ottaisi vastaan joitain kymmeniä tuhansia palestiinalaisia ja lopuille tarjottiin taloudellista kompensaatiota.  Jerusalemista Barak lupasi, että palestiinalaiset saisivat osia Itä-Jerusalemista, jopa Vanhasta kaupungista, mutta niin että Temppelivuori jäisi Israelin hallintaa. Arafat torjui tarjouksen halutessaan muslimimaailman sankariksi Al-Aqsan moskeijan vapauttajana  ja palasi väkivaltaan, jota hänen leskensä vähän aikaa sitten sanoi miehensä suurimmaksi virheeksi.

Juutalaisvaltion syntyprosessissakin olivat rauhanomainen ja väkivaltainen sionismi kilpasilla.Terroristijärjestöt Irgun ( IZL) jota  johti 1940-luvulla Menachem Begin, ja pienempi ja radikaalimpi Lehi ( Sternin liiga), jossa vaikutti toinen tuleva Israelin pääministeri Jitzhak Samir, eivät olleet aivan vaikutusta vailla. ( Shamir muuten tutki Irlannin tasavaltalalaisarmeija IRA:n esimerkkiä Irlannin vapaussodassa 1919-1922.)  Sionistinen terrorismi ja myös arabiterrorosmi pakotti Britannian pitämään mandaattialueella huomattava vahvoja joukko-osastoja, jopa 10o 000 sotilasta  poliisivoimien ohella,  mikä toisen maailmansodan jälkeiselle Iso- Britannialle kävi liian kalliiksi ja sotilaallinen läsnäolo oli myös hyvin epäsuosittua sekä sotilaiden että kotimaan yleisessä mielipiteessä. Tämä ehkä osaltaan vaikutti siihen että Britannia halusi siirtää mandaattialueen hallinnan YK:n vastuulle, mutta YK ei olisi ollut valmis hyväksymään terroristien vaateita. Tarvittiin rauhanomaista vastarintaa tekevän Yishuvin ( mandaattialueen juutalaisyhteisön) poliittisen johdon, David Ben-Gurion ym., ja lännessä hyvin tunnetun veteraanisionistisjohtaja Chaim Weizmannin diplomaattisia ponnistuksia. Ben- Gurion ei epäröinyt määrätä Yishuvin puolisotilaallista järjestöä Haganaa tekemään ajoittaisia kurinpalautuskampanjoita selvästi pienempiä terroristijärjestöjä vastaan vaikka nämä syyttivät sitä brittimiehityksen kollaboraattoriksi.  Myöhemmin  kaikki kolme järjestöä sulautettiin, kun Israelin puolustusvoimat (IDF) perustettiin. Se oli monille Haganankin johtajille kova pala kun oli totuttu itsenäiseen toimintaan ja vapaajoukkojen epämuodollisuuteen sotilaallisen hierarkian  ja kurin asemesta.

Takaisin Hamasin terroristi-iskun ja Gazan uusimman sodan tilanteeseen: jaoin muutama päivä sitten erään blogitekstini kommenttiosiossa seuraavan viestin:

”Meidän pitää ehdoitta puolustaa Israelin oikeutta puolustautua terrori-iskuja vastaan. Mutta meidän on myös ehdoitta osoitettava myötätuntoa Gazassa ja miehitetyillä alueilla vallitsevaa palestiinalaisten toivottomuutta ja epätoivoa kohtaan. Jotkut pitävät näitä vaatimuksia keskenään ristiriitaisina, ja juuri he ovat ratkaisun esteenä. 

Slavoj Žižek on slovenialainen filosofi ja yhteiskuntatieteilijä.

( Loppuosa HS:n vieraskynäartikkelista: Fundamentalistien valta estää rauhan Israelissa ja Palestiinassa) https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009933932.html

Siihen vastasi Päivi K. Seuraavasti:

Otetaanko Zizekin tulkinnan rinnalle marokkolainen näkemys Tunnettu marokkolainen liberaali älymystö Tahar ben Jelloun, Euroopan vasemmiston idoli, kirjoitti ranskalaisessa Le Point -lehdessä: ”Palestiinan asia kuoli 7. lokakuuta 2023, ja sen murhasivat fanaattiset elementit, jotka ovat juuttuneet pahimpaan islamistiseen ideologiaan.” Palestiinan ja Israelin välistä konfliktia ei voida enää ratkaista lokakuun 7. päivää edeltäneiden paradigmojen avulla. Ne ovat kuolleet ja poissa. Se on uusi todellisuus.”  Minä vastasin siihen lakonisesti: Voi olla että Jelloun on valitettavasti oikeassa.

P.S. Olen viime vuosina kerännyt kirjallisuutta sionistisesta vastarinnasta brittivaltaa vastaan Palestiinan mandaattialueella. Olen ajatellut että kokoaisin jonkinlaisen suomenkielisen esityksen aiheesta, jota Suomessa ei oikein tunneta ja josta on esitetty tarkoitushakuista disinformaatiotakin. Minulla vain matka aikomuksesta tekemiseen on alkanut hidastua varttuneessa iässä. Epäilen myös ettei julkaisulle olisi  helppo löytää kustantajaa.

Lukusuositus: Palestiinalaisia häiritään ennemmän kuin koskaan Itä-Jerusalemissa, sanoo paikallinen kulttuurivaikuttaja, https://yle.fi/a/74-20056365.  Näin ei asioiden pitäisi  olla demokraattisen Israelin yhdistyneessä   pääkaupungissa, vaikka on sotatila ja terrorismiin varautuminen  perusteltua. Tosiasiassa kaupunki on jakautunut kuin Belfast Pohjois-Irlannissa pahimmillaan.