Asiantuntijat koulukeskustelusta: oppimispuhe vain sumentaa asiaa

Suomessa on viimeinkin alkanut keskustelu maamme koulutuksen tilasta niin peruskoulussa, ammattikoulussa kuin korkeakoulussa. Tänään Hesarin Vieraskynässä koulutuskeskusteluun toi oman lisänsä Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen kasvatustieteen professori Hannu L. T. Heikkinen ja Helsingin yliopiston koulutussosiologian ja -politiikan emeritusprofessori Hannu Simola.

Heillä oli kirjoituksessaan kaksi pääviestiä. Ensinnäkin koulutuksen kehittämistä ei pitäisi antaa talouselämästä kotoisin olevan kilpailuajattelun ohjattavaksi. Toiseksi heidän viestinsä oli, että suomalainen koulutus on yhä varsin tasa-arvoista, tasalaatuista ja demokraattista ja sen vuoksi meillä on moni asia hyvin, joiden varaan voidaan rakentaa entistä parempaa koulutusta.

Kirjoittajat vastustavat sitä, että koulutuksessa olisi kyse oppimisesta ja osaamisesta, vaan kyse on ennen kaikkea demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta ja laaja-alaisesta sivistyksestä. Suomen heikentyneet Pisa-tulokset eivät kirjoittajia huolestuta. Koulutuksen mittaamisen he yrittävät kääntää päälaelleen väittämällä, että mittaamiset eivät kohdistu oikeisiin asioihin.

Heikkisen ja Simolan kannanotot kertovat erittäin hyvin, mistä johtuu suomalaisen koulutuksen ongelmat. Pääfilosofia on, että koulutuksessa onkin kyse ennen kaikkea tasa-arvosta ja demokratiasta. He ummistavat täysin silmänsä siltä, että koulumme ovat kriisissä hyvin monella tavalla.

Peruskoulujen arvosanoissa voi olla numeronkin heitto koulujen kesken, joten se siitä tasalaatuisuudesta. Peruskoulujen mittaaminen on kauhistus koulutusalan ihmisille.

Kirjoittajat paheksuvat kilpailuajattelua. He eivät ilmeisesti ole tietoisia siitä todella kovasta kilpailusta, johon lukiolaiset on ajatettu ja kuinka se johtaa välivuosiin yliopistoihin hakemisessa.

Kirjoittajat myös vierastavat sitä, että koulutukseen liittyisi jotenkin osaamista. Se on kummallinen ajatusharha, koska kaiken koulutuksen ydin on antaa oppilaille jotakin osaamista: lukutaito, kirjoitustaito, laskemistaito, ammattitaito. Yleissivistys tulee näiden perusasioiden ohessa.

Jotakin hyvää kritiikkiä kirjoittajillakin on: koulutuksen ilmatilan on vallannut visionäärinen puhe osaamisen kehittämisestä, avoimista oppimisympäristöistä jne. jättäen opettamisen ja pedagogiikan vanhanaikaisiksi.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin Heikkinen ja Simola koulutusalan asiantuntijoina paljastavat oikein hyvin, mistä kumpuaa aatteellinen perusta suomalaiseen peruskouluun: pääasia on, että se on tasa-arvoista ja demokraattista ja tasalaatuista.

Oma mielipiteeni on, että tuon ”tasalaatuista” tilalla todellisuus on aivan toista, eli se koulutus on laadultaan epätasaista ja huonolaatuista ja maailman mittapuun mukaan se heikkenee koko ajan. Kirjoittajia ei tunnu häiritsevän lainkaan se synkkä tilanne, että peruskoulumme tuottaa ikäluokastaan nuoria noin 20-25 %, jotka ovat jo kouluaikana syrjäytetty yhteiskunnasta ilman kunnollista lukutaitoa, kirjoitustaitoa ja laskutaitoa. Vanha kansakoulu 60-luvulla suoriutui tässä suhteessa aivan loistavasti nykyiseen peruskouluumme verrattuna.

Arvioin, että suomalaisen koulutusjärjestelmän perusteet ovat niin syvällä opettamisen ammattilaisten ajatusmaailmassa, että vähäisetkin muutokset ovat erittäin vaikeita. Arvelen myös, että uusi oikeistolainen hallitus ei pysty tekemään mitään todellisia muutoksia, koska heidän kuulemansa asiantuntijat syöttävät juuri samaa filosofiaa kuin Heikkinen ja Simola, jota ei uskalleta kyseenalaistaa. Asiantuntijat tulevat lisäksi ehdottamaan, että tarvitaan lisää rahaa; sillä se hoituu. Asia on päinvastoin. Ottakaa rahaa pois ja pakottakaa keskittymään oleelliseen. Esimerkiksi ammattikoulutuksesta kolmen vuoden sijaan kaksi-vuotinen jne.

Peräkaneetti. Jotkut saattavat ihmetellä, että miksi en kirjoita mielipidekirjoitustani Hesariin. Kokemuksesta tiedän, että se ei onnistu. Hesarin Vieraskynäpalstan kirjoitukset ovat kritiikin yläpuolella.