Suomi voi jäädä yksin kuten vuonna 1939 – mikä sitten neuvoksi valtiojohto?

Suomi teki Isäntämaasopimuksen 4.9.2014, eikä sitä ole viety eduskunnan hyväksyttäväksi. Olen käyttänyt tästä tilanteesta ilmaisua, että Suomi meni Nato:n porstuaan. Epäviralliset kannanotot Venäjältä tulivat, että Suomi on nyt Venäjän vihollinen.

Presidentti Niinistö ja pääministeri Marin julkaisivat 12.5.2022 yhteisen kannanottonsa, jossa he kertoivat kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä. Eduskunta päätti 17.5.2022 äänin 188–8, että se kannattaa Suomen Nato-hakemusta. Suomella on nyt jalka Naton oven välissä, mutta emme ole Naton jäseniä, ja se avaa huolestuttavia näköaloja lähitulevaisuudelle.

Ukrainan sota – tilanne ja rauha

Kuten tiedämme, niin lehti on kääntynyt Ukraina sodassa, ja Venäjä on joutunut perääntymään valloitetuilta alueiltaan. Merkittävimmät alueet ovat Harkova ja Hersonin alueet. Hersonin alueella Venäjä vetäytyi tappiota vältellen Dnepr-joen taakse. Vallalla oleva käsitys on, että Ukraina valloittaa lisää maitaan takaisin ja Venäjä on pakotettu perääntymään, kunnes se on poistunut Ukrainan alueelta.

On kuitenkin toinenkin mahdollisuus, että Venäjä jäädyttää taistelulinjat nykyisille sijoilleen ja pyrkii rauhaan. Tätä näkemystä tukee Venäjän aloittamat Ukrainan energiainfrastruktuurin laajat pommitukset. Uutistietojen mukaan jo puolet energian tuotannosta on pois pelistä. Kuvitellaanpa, että Venäjä pystyy tuhoamaan sen toisenkin puolen ennen kunnon talvea tuloa. Arvioni mukaan Ukrainan kansan tuki ja taistelutahto heikkenee merkittävästi tämän takia. Sähkö on ollut Euroopassa yhteiskunnan perustavaa laatua oleva toimintaedellytys. Sillä on tietysti suora vaikutus kotirintaman toimintaa, mutta se heikentää myös merkittävästi Ukrainan taistelevien joukkojen huoltoa. On hyvä muistaa, että hyökkääjällä pitää olla noin 3-5 kertainen ylivoima. Roolit ovat vaihtuneet eli Ukraina hyökkää ja Venäjä puolustaa.

Arvioni on, että parin kuukauden sähköttömyyden jälkeen Ukraina on valmis rauhaan Venäjän kanssa ja valmis luopumaan Venäjän valloittamista alueista. Venäjän on myös tyydyttävä tähän taistelukykynsä menettäneen armeijan takia.

Huolestuttava Suomi-skenaario

Rauha Ukrainan ja Venäjän kesken joskus talvella 2023 olisi myrkkyä Suomelle. Turkki todennäköisesti pidättelee Suomen Nato-jäsenyyttä ainakin kesään saakka. Silloin Suomi olisi samassa jamassa kuin vuonna 1939: ei liittolaisia lännessä ja idässä loukattu ja turhautunut Venäjä. Voidaan kysyä presidentti Niinistöltä ja pääministeri Marinilta, että ei kai vai tullut toimittua hätäisesti? Mikä kiire Suomella oli Natoon, kun mitään uhkaa ei ollut?

Voidaan tietysti kysyä, että ei kai Putin ole niin pikkumainen, että jotenkin reagoisi tällaiseen Suomen tilanteeseen? Kyllä valtiomiehet ovat yhtä pikkumaisia kuin ihan tavallisetkin ihmiset, ja erikoisesti Putin. Suomi on valintansa tehnyt, eikä niitä enää käy peruminen. Tai teoreettisesti kyllä, koska Nato-sopimus pitäisi vielä hyväksyttää eduskunnassa, mutta kun Nato-maat eivät kaikki sitä ole hyväksyneet, niin ei se ehdi tulla eduskuntaan ennen ensi kesää. Vai voisiko eduskunta äänestää uudestaan Nato-hakemuksesta, että sori, sori, perumme sen.

Tulevaisuuden skenaarioita on muitakin kuin tämä. Paras olisi, jos valta vaihtuisi Venäjällä. Kokemus vain osoittaa, että tällaista hopealuotia ei yleensä tule tosielämässä.

Muutama varoituksen sana kommentoijille. En ole putinisti ja enkä kannata suomettumista, joten jättäkää ne hiekkalaatikkotermit kirjoittamatta: ne kertovat vain enemmän teistä kuin minusta.

Muutama sitaatti Paasikiveltä

  • Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Tosiasioita vastaan asettuminen on turhaa ponnistelua eikä voi viedä menestykselliseen tulokseen.
  • Vanha totuus on, että ulkopolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä.
  • Ratkaiseva maamme tulevaisuudelle on suhteemme Neuvostoliittoon (Venäjään). Se on meidän ulkopolitiikkamme peruskysymys.
  • Poliittisen realismin taju ei ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta.
  • Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus.
  • Maantieteelle emme voi mitään (Paasikiven lainaus Stalinilta).

Olen liittänyt tähän kirjoitukseen kuvaukset Paasikiven linjasta ja suomettumisesta, koska useimmilla kommentoijilla nämä käsiteet menevät iloisesti sekaisin tai tarkoittavat samaa asiaa.

Paasikiven ulkopoliittinen linja (Keuruun lukio, https://peda.net/keuruu/lukio/oppiaineet/historia/hi4/ssj/pljy)

Paasikiven ulkopolitiikan perimmäisenä tavoitteena oli poistaa vuoden 1944 välirauhan tuoma poikkeustila ja palauttaa Suomelle täydet suvereenit oikeudet. Tämä edellytti, että Suomi solmii rauhansopimuksen liittoutuneiden kanssa sekä täyttää solmitun sopimuksen ehdot. Käytännössä tämä politiikka ulottui paljon odotettua pitemmälle, sillä vuoden 1947 Pariisin rauhansopimukseen sisältyi sellaisia Suomen turvallisuuspolitiikkaa ja sisäistä ilmaisuvapautta sääteleviä määräyksiä, joista Suomi irtautui vasta Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tässä mielessä presidentti Urho Kekkonen jatkoi edeltäjänsä politiikkaa noudattaessaan näitä määräyksiä ja yrittäessään johdonmukaisesti saada niitä liittoutuneita edustavien Neuvostoliiton ja Iso-Britannian suostumuksella tulkituiksi, muutetuiksi tai kokonaan kumotuiksi.

 

Suomen kansainvälisen aseman perusta ratkaistiin toisen maailmansodan loppuvaiheessa liittoutuneiden neuvotteluissa, joiden nojalla liittoutuneiden intressejä edusti Suomessa Neuvostoliitto. Suomen kylmän sodan aikainen erityisasema syntyi pääosin siitä, että siitä tuli ainoa Jaltan julistuksen tarkoittamista maista, johon Jaltan periaatteita sovellettiin käytännössä ja joka myös itse pyrki pysyttelemään niiden luomassa vähäisessä tilassa kylmän sodan aikana. Paasikiven ulkopoliittisen linjan lähtökohtana oli käsitys, että Suomen oli luotava hyvät ja toimivat naapuruussuhteet Neuvostoliittoon. Se olisi mahdollista vain rakentamalla pitkäjännitteisesti keskinäiseen luottamukseen perustuvaa valtiollista suhdetta. Paasikiven perusajatuksena oli, että tällainen luottamus voitaisiin saavuttaa tunnustamalla Neuvostoliiton legitiimit turvallisuusintressit Suomen suunnalla. Tämähän ei sinänsä mennyt sen pitemmälle kuin minkä läntiset suurvallat olivat Jaltan julistuksessaan tunnustaneet, jos kohta ne näistä asetelmista sitten kylmän sodan tiivistyessä pian luopuivat.

Suomettuminen

Suomen tapaus kelpasi varoittavaksi esimerkiksi siitä, kuinka suurvalta määräilee paljon pienempää naapuriaan tämän sisäisissä asioissa ja naapurin itsenäisyys muuttuu muodolliseksi. Suomettuminen tapahtui Suomen politiikassa, jossa YYA-sopimusta ja sen tulkintaa alettiin käyttää Kekkosen toimesta sisäpolitiikan lyömäaseena ja vallankäytön välineenä. Lopulta suomettuminen meni niin pitkälle, että kaikki poliittiset puolueet toimivat suomettumisen hengessä ja antoivat NL:n edustajille vaikutusmahdollisuuden sisäpoliittisiin ja tietenkin myös ulkopoliittisiin vaikutusmahdollisuuksiin. Kekkosen toiminta muodostui kaksijakoiseksi. Toisaalta Kekkonen halusi Suomen säilyvän demokraattisena länsimaana, mutta valta-asemansa turvaamiseksi hän käytti ulkopolitiikka hallitsemiskeinona sisäpolitiikassa.

Useimmille ihmisille suomettuminen ja YYA-sopimus (hyvät ja toimivat suhteen NL:oon) näyttävät tarkoittavan yhtä ja samaa asiaa. Näin ole, vaan Kekkonen toiminnallaan ajoi asiat siihen malliin, että jälkipolville asiat saattavat näyttää yhtä samalta sillisalaatilta.

+6
aveollila
Porvoo

TkT, dosentti emeritus (Aalto-yliopisto)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu