Suomen hyvä herraonni kääntyi 80-luvun jälkeen

Kansan syvissä riveissä eli vielä 80-luvulla käsitys, että Suomella on ollut hyvä herraonni eli johtaville paikoille on päätynyt aina asiansa osaavia hallitusherroja (naisista ei silloin pidetty lukua). Silloin valta oli presidenteillä, ja niille paikoille oli aina valikoituneet oikeat miehet. Paasikiven ja Urkin ajoista lähtien näitä asioita kokeneena, minulle on syntynyt käsitys, että Herra ja herraonni ovat hyljänneet tämän maan. Viime aikojen erikoiset tapahtumat tietysti kirvoittivat pohtimaan tätä asiaa.

Miten maa makaa, on tietysti useiden asioiden summa, mutta käytin Suomen valtion velkaa pääkriteerinä sille, miten isänmaallamme on mennyt sitten 80-luvun, joka oli monessa suhteessa vertailukelpoista ja hyvää aikaa. Väsäsin kuvan 1, johon kasasin paljon informaatiota. Nyt valta on ainakin nimellisesti pääministereillä ja siksi kuvassa on vain heidän nimiään.

Kuva 1. Suomen valtion velka, velkaprosentti, pääministerit ja valuuttamme muutokset.

Valtion velan mukaan Suomella meni erinomaisesti vielä 80-luvulla. Markka oli valuutta ja Suomen pankki oli kiinteällä kurssilla nostanut markan ulkomaisen arvon pilviin. Nyt vihdoinkin pankkimiehet olivat päässeet ikuisesta kompleksistaan eli markan heikkoudesta. Suomi ajoi lamakuoppaan kaasu pohjassa samaan aikaan, kun suuri ja mahtava Neuvostoliitto sortui. Kokematon Aho joutui myrskynsilmään ja ulkomaista lainaa lapioitiin sisään Suomen pankin holveihin.

80-luivun Koivisto kuului hyvien herrojen joukkoon. Suuren laman aikana presidentti Koiviston siunauksella pankeille annettiin valta päättää, mitkä pk-yritykset kaadetaan ja mitkä lahdataan. Koiviston maine meni siinä samassa allikkoon. Tuhansien yrittäjien elämäntyö ja elämä tuhottiin pankkien pelastamisen hinnalla ja se tehtiin tietoisesti pankkisektorin saattamiseksi EU-kuntoon. Yrittäjiä ei kasva kuin sieniä sateella ja tämä tuhotyö näkyy tämänkin päivän Suomessa. Aika nopeasti markka oli päästettävä kellumaan ja se pelasti Suomen.

Lyhyt ja erittäin subjektiivinen analyysi pääministereistä:

  • Aho: kokemattomuus näkyi ja johtamisesta tuli kriisijohtamista; ”ei ole vaihtoehtoja” oli tunnuslause, kun paineessa ei pystytty analysoimaan tilannetta.
  • Lipponen: öykkäri ja sanelija, joka teki mitä halusi ja vei SDP:n keskustan ja ehkä Kokoomuksenkin oikealle puolelle harjoittaen pakkoleikkauksia valtion menoihin. Suomi liittyi EU:hun kansan enemmistön mukaisesti, mutta ei perustuslain mukaisesti. Presidentti Koivisto paljasti myöhemmin, että poliittisen eliitin motiivina oli ryssänpelko. Sama koski euroon liittymistä, joka tehtiin ilmoitusasiana eduskunnalle (Niinistö), ja joka oli kohtalokas Suomen taloudellisen itsemääräämisvallan kannalta.
  • Jäätteenmäki: ei jättänyt jälkeä.
  • Vanhanen: näkymätön virkamies periaatteella ”kun ei tee mitään, niin ei tee virheitäkään”.
  • Kiviniemi: kokemattomuus näkyi samoin kuin ylimielisyys, että kysymyksiin ei tullut koskaan suoraa vastausta ja se vei Keskustapuolueen vaalitappioon.
  • Katainen: erikoinen luku pääministerinä, jolla oli vain henkilökohtainen tavoite päästä nimittämään itsensä komissaariksi ja se onnistui sateenkaarihallituksessa, jossa hallituksen kaatumisriskin minimoimiseksi käsiteltiin vain niitä asioita, jotka oli sovittu hallitusohjelmassa.
  • Stubb: pätkäpääministerin kokemattomuus ja ylimielisyys ajoi puolueen vaalitappioon.
  • Sipilä: kokemattomuus politiikassa näkyi kunnianhimona ajaa väkisten hallitustavoitteet läpi (oli onnistunut omassa firmassa), mutta tulos oli huono ja johti Keskustan vaalitappioon.
  • Rinne: jäi pätkäpääministeriksi, joka ehkä ihmettelee vieläkin, että mikä meni pieleen.

Yhteenvetona totean, että tästä listasta ei löydy yhtään sellaista pääministeriä, josta voisi sanoa, että olipa hyvä herraonni. Peruutuspeiliin katsomalla joudun vetämään itseäni yllättävän johtopäätöksen, että ykköseksi nousee Vanhanen, jonka aikana valtionvelka pieneni absoluuttisesti ja suhteessa bruttokansantuotteeseen. Hänen jälkeensä on ollut vain katastrofaalisia esityksiä ja siihen joukkoon lukeutuu myös Aho. Lipposen kunniaksi on sanottava, että hän selvisi istuvana pääministerinä jatkokaudelle samoin kuin Vanhanen.

Pari-kolme taustatekijää pitää ottaa mukaan analyysiin. Suomi on ainut pohjoismaa Islanti mukaan lukien, jolla on ollut vuodesta 1999 ensin EMU-sidonnainen markka ja sitten vuodesta 2002 euro. Ruotsin poliitikot tekivät nopeasti oikean johtopäätöksen, että niin vahvassa ammattiyhdistysten maassa kuin Ruotsi, sisäiset devalvaatiot (= palkkojen laskemiset) eivät onnistu, jotta viennistä riippuvainen maa pysyisi kilpailukykyisenä. Sipilä sai aikaiseksi olemattoman Kiky-sopimuksen ja se meinataan syödä saman tien pois, koska ammattiyhdistyväki haluaa näyttää voimansa. Suomen poliittinen eliitti (political establisment) mukaan lukien kaikki puolueet ei ymmärtänyt tätä. Sen vuoksi Suomen hallituksilla on ollut ja tulee olemaan ylivoimainen tehtävä pitää huolta Suomen kilpailukyvystä. Ruotsin valtion velka on alle 40 % ja niin on Islannillakin, jossa se oli yli 100 % vuonna 2015, mutta oma kelluva valuutta hoiti ongelman ja maalla menee loistavasti.

Toinen taustatekijä on suomalainen puoluepoliittinen kulttuuri. Vielä 1970-luvulla tuleva pääministeri valitsi, ketkä hän haluaa hallitukseensa. Nyt pääministerille puolueet ilmoittavat, että nämä henkilöt ovat sinun ministereitäsi. Suomen pääministeri on ehkä läntisen maailman vallattomin henkilö. Tätä maata johtavat hallituspuolueiden puheenjohtajat. Puolueissa puheenjohtaja on se, jolla on valta. Kaikki puolueen henkilöt kansanedustajat mukaan lukien kasvatetaan tähän systeemiin, jossa eniten nuoleskelevat menestyvät parhaiten ja lopulta palkintona voi olla ministerin palli. Tällä systeemillä nousee vain tietynlaisia henkilöitä puolueen eliittiin ja sitä myötä hallituksiin. Ja se näkyy. Ministereiksi nousee niin kokemattomia ja osaamattomia henkilöitä, että virkamiehet (kyllä herra ministeri) vievät miten haluavat. Näkyvimpänä esimerkkinä opetusministeriö, jossa ministerit ovat olleet kumileimasimia. Tulee ikävä Kylli-tätiä, jota virkamiehet eivät pyörittäneet.

Kolmanneksi on uutena piirteenä tullut kirjoittamaton sääntö naisten osuudesta puolueen eliitissä. Tämä tilanne saattaa johtaa siihen, että kohta meillä on viiden naisen johtama hallitus. Vain yksi kokenut on mukana, mutta sivuroolissa. Mikä tulee olemaan tämän hallituksen ”lempinimi”: akkavalta, leidien hallitus, naishallitus, feministihallitus. En löytänyt yhtään iskevää, mutta kyllä kansa tai toimittajat keksivät.  Vanha äijäsanonta kuuluu, että eihän naiset saa mitään aikaa, kunhan rupeavat tukkanuottasille. Aikaisempaan analyysiin viitaten täytyy sanoa, että ehkä Vanhasen tyyli oli vähintään yhtä hyvä ja ellei parempikin kuin muu tyyli maassa nimeltä Suomi. En henkilökohtaisesti usko tässä tilanteessa hyvään naisonneen – pikemminkin päinvastoin. Kokemattomuus paistaa läpi.

Olen pahoillani, että tästä tuli tällainen hyvin pessimistinen kuvaus. Kolmen vuosikymmenen kokemukset vain ovat kerta kaikkiaan aika musertavia. Valoa ei ole tunnelin päässä. Kansa kokee, että äänestipä miten vain, niin sama peli jatkuu. Puolue jatkaa uudessa hallituksessa, joka haukkuu vanhan hallituksen politiikan. Katselemme edelleen puoluepoliittista peliä ja suhmurointia, kun pitäisi johtaa Suomea. Tämä on jo johtanut monessa maassa poliittisen eliitin kauhuksi siihen, että aivan uudet puolueet ovat nousseet ravistelemaan poliittista kenttää.

 

 

 

aveollila1

TkT, dosentti emeritus (Aalto-yliopisto)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu