Perheistä ja heidän lapsistaan välitettiin ennen enemmän

Me isovanhemmat olemme tehneet parhaamme. Olemme synnyttäneet lapsemme ja hoitaneet heitä parhaan kykymme mukaan, olemme antaneet heille aikaamme ja rakkauttamme.  Silloin kun me olimme vanhempia, aika oli  toinen. Meillä ei ollut apuna internetin ihanuuksia, kaikilla ei ollut edes talouskoneita apuna keittiöaskareissa. Mutta lapset he hoidimme.  Käytimme heitä leikkipuistoissa, Linnanmäellä ja Korkeasaaressa. Lapsillamme oli kavereita ja heidän kaverinsa kävivät leikkimässä kotonamme. Olimme läsnä lastemme elämässä sen verran  kun aikamme antoi myöden, sillä hoidimme myös työmme. Kun väsyimme tai sairastuimme ja tarvitsimme apua lasten-, ja kodinhoitoon, saimme tarvittaessa kodinhoitajan kotiimme. Kodinhoitajat olivatkin todella hyvä ja tärkeä apu perheille. En sitä itsekkään unohda koskaan! Eräänkin kerran asioilla käydessäni sain kodinhoitajan yhdeksi ainoaksi päiväksi auttamaan pientä perhettäni.  Käydessään hoitamassa lapsiani,  tämä ihana kodinhoitaja oli pessyt  myös keittiön sekä lasteni sotkeman  keittiön ikkunan.  Hän oli myös vaihtanut ikkunaani puhtaat verhot. Kun tulin kotiin minua oli vastassa hyvin hoidetut ja iloiset lapset, sekä putipuhdas keittiö. Lisäksi tämä ihana kodinhoitaja  oli keittänyt minulle kahvit kotiintuloni kunniaksi,  hän oli myös leiponut jääkaapistani ja pakasteesta löytämistään aineksista piirakan. Hän pyysi minun ysävällisesti juomaan ensin kupin kahvia ennenkuin  lähtisi pois.

Tuo päivä on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sain tuosta yhdestä ainoasta päivästä niin paljon voimaa että jaksoin tuon kodinhoitajan käynnin jälkeen lasteni kanssa  todella pitkään. Minua arvostettiin äitinä! Lisäksi kodinhoitaja antoi vinkkejä lastenhoitoon, mm.  sen etten antaisi lapsilleni vielä lusikkaa, vaan syöttäisin heitä vielä jonkin aikaa. Lapseni  olivatkin tainneet sotkea keittiön opetellessaan syömään itse. Ja niin minä sitten tein ja otin lapsiltani vielä  vähäksi  aikaa lusikat pois, oppinevat syömään myöhemminkin. En voi kyllin kiittää silloista maamme tapaa auttaa perheitä, olin 80-luvun äiti ja silloin perheet saivat apua kotiin. Kukaan ei koskaan epäillyt kykyjäni äitinä, eikä lasteni hoito saanut minkäänlaisia moitteita. Itselläni ei ollut mahdollisuuttaa saada apua isovanhemmilta, eikä muilta läheisiltä, jouduin siis turvautumaan yhteiskunnan tarjoamaan apuun.

Nyt elämme varsin toisenlaista aikaa. Kodinhoitajia on vaikea saada, ainakaan kaikissa kunnissa ei ole heidän palvelujaan lapsiperheille saatavilla. Perheiden täytyy ottaa yhteyttä sosiaalitoimeen apua tarvitessaan, niinkuin itsekkin aikoinaan tein. Ikävä kyllä sosiaalitoimi tekee perheestä  varsin herkästi lastensuojeluilmoituksen, vaikka perheen äiti olisi vain väsynyt ja tarvitsisi apua kotiin. Eihän näin pitäisi toimia, mutta ikävä kyllä näin tehdään.  Lapset saatetaan ottaa perheestä pois ja sijoittaa sijaisperheeseen, todella nopeasti,  joskus kauaksikin kotoaan, satojen kilometrien päähän. Lapsille tehdään liian helposti kiireellinen sijoitus. Uusia sijaisperheitä  haetaan koko ajan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Nämä perheet koulutetaan uusiksi vanhemmiksi näille huostaanotetuille lapsille.  Nämä sijaisperheet ovat todella tärkeässä asemassa silloin,  kun perheessä on tapahtunut äkillinen ja traumaattinen tapahtuma joko puolison äkillisen kuoleman tai  sairastumisen  johdosta. Myös avioerot kuormittavat perheitä, eikä lasten vanhempien voimavarat välttämättä  riitä lapsista huolehtimiseen. On täysin ymmärrettävää että lapsista on aina huolehdittava, eikä heitä saa jättää heitteille. Lapset  tarvitsevat väliaikaisen paikan missä he voivat olla, että perhe saisi toipua kokemastaan järkytyksestä. Isovanhemmat eivät välttämättä ehdi heti hätiin ja he ovatkin tänä päivänä niin pitkään työmarkkinoilla, etteivät he pysty irroittatumaan kovin nopeasti apua tarvitsevan  perheen avuksi.

Ikävä kyllä perheiden tilanteiden muuttuessa ja rauhoittuessa, lapsia ei aina päästetäkkään  takaisin kotiin! Mikään väsymys, traumaattinen kokemus eikä avioerosta selviäminen kestä kuitenkaan  vanhemmilla loputtomiin.  Myös isovanhemmat erotetaan lasten elämästä   lasten huostaanoton aikana, milloin milläkin verukkeella. Miksi näitä lapsia ollaan kiireen vilkkaan kiinnittämässä uusiin perheisiinsä ja miksi  isovanhemmatkin vieraannutetaan lastenlapsistaan? Voi vain kuvitella miten lapset kaipaavat läheistensä luo, heidän itkuaan, ikäväänsä eikä kaipuutaan  kukaan viranomainen kuule.  Monissa sijaisperheissä lapset pääsevät kuitenkin sijaisperheiden isovanhempien hoiviin,  vaikka he eivät he ole mitään sukua näille huostaanotetuille lapsille. Silloin alkaa vanhemmilla ja isovanhemmilla  hillitön taistelu saada lapset omaan kotiin tai tilanteen niin vaatiessa, isovanhempien hoiviin. Varsinkin isovanhempia kohtaan osa sijaisperheistä ja perhekodeista käyttäytyy todella alentavasti. Joistain sijaispaikoista lapsia ei päästetä edes  kesälomille eikä sukujuhliin, ei myöskään  syntymäpäiville, myös läheisten kanssa käytävää puheaikaakin rajoitetaan. Lasten ja isovanhemman puheluita myös kuunnellaan, jolloin lapset eivät uskalla kertoa ikävästään, eikä mahdollisesta huonosta  kohtelustaan. Lastensuojelulakiin on hyvä tutustua, mutta ikävä kyllä sitä ei aina noudateta.    Kukaan eikä mikään taho valvo riittävästi miten lapsia huostaanoton aikana kohdellaan.  Monet  perheet olisivat selvinneet heitä kohdanneesta ikävästä tapahtumasta, jos kodinhoitajat olisivat yhteistuumin lasten läheisten kanssa hoitaneet lasta hänen kotonaan, kunnes perheen tilanne olisi rauhoittunut.

Ehdotankin että isovanhempien eläessä yhä pitempään ja heidän ollessa yhä parempikuntoisia ikääntyessään, he  saisivat vielä työelämässä ollessaan mahdollisuuden hoitaa lastenlapsiaan kriisin sattuessa. Tällainen tapa hoitaa perheen kriisiä tulisi ehdottomasti halvemmaksi ja olisi inhimillisempää kaikille osapuolille. Tämä tietenkin edellyttää lasten vanhempien suostumuksen, mutta näin näitä lapsia ei heti erotettaisi suvusta, eikä lapsille tulisi traumaattsia kokemuksia heidän joutuessaan täysin vieraiden ihmisten hoiviin.

Lastensuojelu ei nykyisellään toimi. Ihmettelen varsinkin isovanhempiin kohdistuvaa kritiikkiä.  He vain haluaisivat auttaa ja tukea perhettä, mutta  jotkut sijais-, ja perhekodit kohtelevat isovanhempia täysin  ala arvoisesti. Ennenkin isovanhemmat hoitivat lastenlapsiaan ja kaikki sujui hyvin, vai pelätäänkö isovanhempien vievän sijaiskodeilta lapset ja näin sijaiskotien tulot romahtaisivat? Me isovanhemmat emme luovuta, vaan toivomme valtiovallan viipymättä puuttuvan meitä syrjivään kohteluun lastensuojelussa. Yksi räikein esimerkki on se, että jos  me pyydämme enemmän aikaa lastenlastemme kanssa yhdessäoloon, yhteistä aikaamme saatetaan rajoittaa lisää! Meille kostetaan ja näin etäännymme yhä enemmän lastenlastemme elämästä. Minkälaisia ihmisiä lastensuojelussa oikein työskentelee?  Haikailen myös 80- luvun perään, jolloin vielä oli ymmärrys ja inhimillisyys voimissaan. Inhimillisyys, rakkaus ja toisistamme välittämisen tulkoon takaisin – lastemme ja heidän läheistensä puolesta