Ollako vai eikö olla – ystävällinen

Olen miettinyt tätä paljon. Olen ollut elossa 2. maailmansodan jälkeen varmaan parhaat vuodet: 60-luvun lapsena, 70-luvun teininä, 80-luvun nuorena aikuisena ja oikeana aikuisena 90-luvulta asti. On ollut helppoa elää hyvää elämää. Luulen sen johtuneen siitä, että syntyessäni sodasta oli tarpeeksi monta vuotta, eivätkä vanhempani ikänsä takia olleet olleet rintamalla. Heillä, tavallisilla ihmisillä oli tarmoa uudelle sodan jälkeiselle ajalle. (Omasta mielestäni muuten globalisaatio alkoi jo 60-luvulla, kun televisiot yleistyivät ja kyllä täällä Suomessakin oltiin mukana). 

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ihmisten suhtautuminen kanssaihmisiin selvästi muuttunut. Julkinen kielenkäyttö on tullut vuosi vuodelta ilkeämmäksi. Olen yllättynyt todella monta kertaa siitä, keiden kieli on muuttunut. Osa ihmisistä ei enää edes huomaa mitä sanoja käyttävät. 

Onko enää mahdollista pysäyttää vihamielisyyden purkautumista jollakin väkivaltaisella tavalla? En osaa vastata. 

Itselleni ystävällisyys on ratkaisu erilaisuuteen. Vaikka toinen ihminen tuntuisi täydeltä idiootilta,  en koskaan toimi pahansuovasti. Ymmärrän, että ilkeys ei ikinä johda mihinkään hyvään saati parempaan. Viimeisenä keinona poistun paikalta – kuvainnollisesti tai konkreettisesti – jos järkeä ei ole näkyvissä eikä mitään tehtävissä.

Mielestäni ystävällisyys on ainut maailmaa koossa pitävä voima. Se on jokaisen kohdalla valinta. Ja jollei ystävällisesti käyttäytyviä ole enemmistö, epäystävällisyys tulee tekemään tehtävänsä, se lopulta tappaa. 

+9
bvalonen
Helsinki

Meitä kaikkia yhdistää, että synnymme ja kuolemme, ja siinä välissä meillä on elämä elettävänämme.
En tiedä, kukaan ei tiedä.
Uskoin pitkään, että on olemassa totuus. Mutta ennen sitä on näkökulma ja niitä ei koskaan ole vain yhtä. Eli totuus on mahdoton ja sen kanssa on elettävä. Järjen varassa, muiden elävien kanssa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu