Ikäkausikohtainen kansallinen käyttäytymisen normikäytävä Eettis-realisti Jussi Vaarala

Ikäkausikohtainen kansallinen käyttäytymisen normikäytävä

Eettis-realisti Jussi Vaarala

On varmaankin mahdollista luoda ja sopia ns ”normikäytävä” – toisaalta universaalisti ja toisaalta maakohtaisesti – mikä käyttäytyminen kussakin ikä- ja kehitysvaiheissa on normikäytävään osuvaa – myös jossain määrin normista poiketenkin – siis olisi lasten ja nuorten ”normikäytävä” ja sen sisällä normipoikkeamisen vaihtelut.

Mutta sitten kun lapsen tai nuoren käyttäytyminen hyppää liikaa tai toistuvasti normikäytävän ulkopuolelle.

Niin sitten vaihdetaan näkökulmaa rikosoikeudelliseksi ja/tai psykiatriseksi.

Ja sitten tuosta normikäytävästä lähtien määriteltäisiin rikosoikeudellisia toimia ja/tai psykiatrisia toimia.

Eli tavallaan rikosoikeudellisetkin toimet vietäisiin runsaastikin alaspäin – siitäkin syystä että – uhrin kannalta se on aina puukotus teki sen 11 vuotias tai 20 vuotias – jolloin se olisi outoa jos sillä ei olisi samaa merkitystä puukottajalle.

Eli siis teon poikkeavuus normikäytävästä veisi sen rikosoikeudellisena vastuuna vaikka kuinka alas – koska ei voi sanoa että ei se ollut 11 vuotiaan valinta puukottaa sen takia että hän oli alaikäinen.

On väärää kasvatusta – jos me viemme iän perusteella vastuun ihmisen valinnasta tekoonsa – jos hän on sen teon valinnut. Kun hän siinä iässä tekee itse muitakin valintoja.

” Ikäkohtainen normikäytävä” on sikäli käytännöllinen että se voidaan yhteiskunnassa keskustella ja päättää siltä pohjalta lähtien mitä asiantuntijat sanovat ikäkausikohtaisesti normaaliksi. Muistaen kuitenkin että tiede käsittelee faktoja – politiikka sen lisäksi myös eettisiä normeja.

Mutta sitten kun puhumme koulukiusaamisesta niin nousee kysymys onko se normikäytävän mukaisesti normaalia.

Mutta kiusaamisen käsittely pelkkään normikäytävään nähden ei riitä.

Sillä meidän pitää lähestyä kiusaamista – kiusatun – henkisen ja fyysisen kivun näkökulmasta – kysymällä – hyväksymmekö yhteiskunnassa normiksi että toista saa satuttaa henkisesti tai fyysisesti.

Ja kun emme ilmeisesti hyväksy – niin sitten pitää kysyä – hyväksymmekö sen lasten ja nuorten kasvun normiputkeen – vaikka emme hyväksy sitä aikuisille missään muodossa.

Minusta emme voi hyväksyä kiusaamista normiputken sisälle.

Sillä kyse on siitä – että vaikka lapsen ja nuoren ikäkausina on ikäkausikohtaista taipumusta satuttaa toista – niin sitä kenties biologiseksikin määriteltävää alttiutta pitää silti oikaista ikäkausien ja niiden normiputken ulkopuolelta tulevalla koko yhteiskunnan kattavalla nollatoleranssin normilla – toista ei saa henkisesti ja fyysisesti satuttaa.

Tästä ulkopuolella ollen tietysti poliittisten ristiriitojen ja niiden tuottamien paineiden henkinen – siis henkinen, ei fyysiben tuska – koska ristiriitatilanteita kohtaamatta ei voi syntyä aina kehitystä. Siksi kivuliaskin riitely pitää olla sallittua kun kyseessä on kohteena asiallinen asia. Mutta itseisarvoista satuttamista ei siinäkään voi sallia. Jota henkilöön mebemiben jo on.

Ajatusmalli voi tuntua naiivilta – mutta sen avulla voidaan saavuttaa koko kansankin kanssa keskustellen konsensus – siitä mikä on ikäkausikohtaiseen normikäytävään kuuluvaa – ja mitä tehdään sille joka siitä poikkeaa.

Eikö siinä olisi mallilähtökohtaa sille – miten meillä Suomessa eletään ja käyttäydytään – jolloin voisi olla myös aikuisen käyttäytymisen normikäytävä.

Joka pitäisi myös maahanmuuttajien tietää, tuntea – ja osata.

Ja kaiken takana eettis-realismin etiikka – jokaiselle elolliselle hyvä elämänkaari itseä ja muita satuttamatta.