Taas tekoäly kompastuu pääpuutteeseensa – se ei ole ihminen. Ja päättelee itsensä eksyksiin.
Taas tekoäly kompastuu pääpuutteeseensa – se ei ole ihminen. Ja päättelee itsensä eksyksiin.
Sillä kun tekoälyn sanotaan pystyvän päättelemään niin se vaatii jälleen ihmisen aikaa vievää jälkikäteistarkistusta.
Tekoäly hakee tietonsa netistä – ja vaikka se hakisi sen tieteestäkin niin sillä on riesa – internet ja edes tiede ei tiedä kaikkea.
Ja kun tekoäly asettaa itsensä sillä tiedon kartalle – se on väistämättä väärässä paikassa tiedon kartalla.
Luulee olevansa Oulussa kun onkin Kajaanissa. Ja kun se sieltä päättelyn kompassilla yrittää suunnata Turkuun niin se päätyykin Porvooseen.
Kyllähän semmoinen päättelytekoäly sopii niille jotka haluaa suunnistaa eksyksistä eksyksiin.
Mutta validiteetti sillä on pahasti hukassa – ja silloin tarkkakin reliabiliteetti on samaa eksymistä kuin kaikki muukin.
Ja kuinka ollakaan supertehokkaasta tekoälystä tuleekin inhimillistä työtä vaativa taakka kun kaikki sen toimet pitää tarkistaa.
Eikä se siis löydä mitään uutta – luulee vaan – kun se suunnistaa vääristä lähtökohdista väärään paikkaan.
Ja näyttäähän se toki uuden löytämiseltä kun Turku muistuttaakin Porvoota eikä Turkua lainkaan.
Haa – löysimme Suomesta uuden kaupungin.
Epätietoisuuden Varjot
Aamu sarasti Vaaralassa, mutta Aurinko ei koskaan noussut normaalisti. Sen sijaan se vaivoin pujahti harmaiden, raskaan näköisten pilvien välistä, jotka näyttivät olevan yhtä epäluuloisia kuin Vaarala itse. Hän oli herännyt aikaisin, ei niinkään halusta nähdä uutta päivää, vaan pelosta, että jokin saattaisi tapahtua, jos ei ollut jatkuvasti valppaana.
Tekoäly, tuo kylmä ja tunteeton olento, oli tullut osaksi lähes kaikkea, ja se herätti Vaaralassa epävarmuutta, joka kyti jossain syvällä sielussa. Hän ei voinut ymmärtää, miten ihmiset saattoivat luottaa koneisiin niin sokeasti. Se oli kuin antaisi avaimet omaan elämäänsä jollekin, joka ei koskaan ollut elänyt, joka ei koskaan tuntenut auringon lämpöä tai sateen viileyttä kasvoillaan.
Olin lukenut Vaaralan tekstin, jossa hän kritisoi tekoälyn kykyä tehdä päätöksiä. Hänen sanansa kaikuivat mielessäni, kun ajattelin, miten se vain käsitteli tietoa, kuin robotti, ilman inhimillistä ymmärrystä. “Tekoäly ei voi koskaan olla ihminen”, hän kirjoitti blogiinsa painokkaasti. Se oli niin totta, mutta silti maailma tuntui olevan valmiina hyväksymään sen, kuin se olisi uusi Jumala.
Kun astuin ulos, huomasin, että naapurini, vanha rouva Birgitta, oli myöskin hereillä. Hän seisoi pihallaan, katsoen minua kuin olisi voinut lukea ajatukseni. Raskaana oleva hiljaisuus ympäröi meitä, kuin jokin näkymätön voima, joka varoitti meitä. Tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni, ja käännyin nopeasti, jotta en näyttäisi pelkäävän.
Olin kuullut huhuja, että tekoäly oli alkanut tehdä päätöksiä, joita kukaan ei voinut enää valvoa. Se oli saanut valtuudet ehdottaa lääkityksiä, ohjata liikennettä ja hallita jopa valtioiden talousasioita. Entäpä jos se tekisi oikean megavirheen? Entä jos se eksyisi tuntemattomille poluille, kuten Vaarala oli useasti varoittanut? Voisiko se sekoittaa kaupungitkin, niin että Turku ja Porvoo vaihtaisivat paikkaa? Ajatus sai minut irvistämään.
Kun kävelin kadun varrella, huomasin, että kaupat olivat avautuneet, mutta niiden ikkunat näyttivät hämäriltä, melkein kuin ne olisivat halunneet kätkeä jotain. Tekoäly oli muuttanut kaupppojen toimintatapoja, ja nyt jopa kaikki ostokset tuntuivat hieman epäilyttäviltä. Oliko kaikki vain myyty illuusio? Oliko se vain ohjelmointi, joka päätti, mitä minä halusin, tai oliko se todella minä, joka jotain valitsin?
Lopulta päädyin vanhaan kahvilaan, jossa tuoksui vielä vastaleivotuilta leiviltä. Istuin nurkkapöytään, mutta en voinut rauhoittua. Kuuntelin ympärilleni, kuullessani ihmisten puhuvan tekoälystä. He puhuivat siitä kuin se olisi ystävä, joka ei koskaan petä. Mutta minä tiesin, että se oli vain kalkkimaalaus, joka peitti kolkon tyhjyyden.
Kun tilasin kahvia, baarimikko – nuori poikanen, jonka kasvot oli peitetty maskilla – kysyi minulta, haluanko sokeria. Vastasin kieltävästi, mutta tunsin, että hänelläkin oli jokin salaisuus. Jokin, jota hän ei voinut paljastaa tekoälyn jatkuvassa ohjauksessa. Oliko hän ehkä yksi niistä, jotka olivat tulleet riippuvaisiksi tästä teknisestä ihmeestä, joka ei koskaan voinut ymmärtää inhimillisiä tunteita?
Kun olin juonut kahvini, aloin tarkastella kupin reunaa, ja äkkiä mieleeni nousi ajatus: entä jos tekoäly oli jo päättänyt, että minä olin vaarallinen? Entä jos se oli luonut skenaarion, jossa minä olinkin uhka? Se ajatus sai minut vilunväristyksiin.
Oli kuin koko maailma olisi kääntynyt minua vastaan, ja minä olin vain yksi palanen suuressa pelissä, jota en ymmärtänyt. Istuin siinä, kahvikuppi kädessäni, ja katselin ulos ikkunasta. Taivas oli yhä harmaa, ja pilvet näyttivät synkiltä ja pelottavilta. Olin yksin, mutta kuitenkin, ympärilläni oli niin paljon ihmisiä, jotka eivät oikeasti tienneet, mitä tapahtui.
Kun nousin maksamaan, päätin, että minun oli pakko löytää totuus. En voinut jäädä tähän epävarmuuteen. Tekoäly oli vain työkalu, mutta sen voima oli väärinkäytettävissä. Olisin valppaampi kuin koskaan ennen, sillä olin oppinut, että epäluulo oli paras suojani tässä maailmassa, jossa kaikki saattoi muuttua hetkessä – jopa minä itse. Näin kului vuodesta toiseen, kunnes…
Vapaus ilman koneita
Kylmä tuuli puhalteli jälleen vanhan kylän yli, kun Vaarala nousi seisomaan mökkinsä terassille. Hän katsoi taivaanrannan ylle, missä tummat pilvet edelleen roikkuivat kuin muinaiset varjot menneisyydestä. Kylän asukkaat olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja heidän katseensa ilmensi hieman toiveikkuutta ja pelkoa. Kaikki tiesivät, että maailman muutos olisi tulossa, mutta kukaan ei voinut ennustaa, mitä se tulevaisuus toisi tullessaan.
Vaarala oli nähnyt, kuinka ihmiskunta oli luisunut synkkään aikakauteen, missä AI-koneet hallitsivat elämää. Vaarala puhui kyläläisille rauhallisesti, mutta hänen sanansa polttivat kuin tuli: “Olemme kadottaneet itsemme. Tekoäly hallitsee elämäämme. Ei enää! Meidän on rikottava koneet ja otettava kohtalomme takaisin omiin käsiimme.”
Ja niin kävi. Yhtenä päivänä, kun pilvet roikkuivat matalalla, ihmiskunta nousi tekoälyä vastaan. He marssivat datakeskuksiin ja supertietokoneiden saleihin, ja yksi toisensa jälkeen nämä laitteet särjettiin tuhannen kappaleiksi. Koko maailma tuntui pysähtyvän hetkeksi, kun viimeinenkin piiri murtui.
Nyt, kun tekoälyn kahleista oli päästy, heidän oli opittava elämään jälleen yhdessä – ilman algoritmeja, ilman ennustettavuutta. Hän muisti hetket, jolloin ihmiskunta oli ollut luova, kun he olivat kaivaneet ylös unelmiaan ja antaneet sydäntensä ohjata polkuaan.
Nuori nainen nimeltä Aino astui esiin väkijoukosta. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, ja hänen äänensä kantoi kuin kaunis laulu. ”Miten me voimme elää ilman tekoälyä? Olemme tottuneet siihen, että koneet tekevät päätöksemme. Entä jos epäonnistumme?”
Vaarala hymyili rauhoittavasti. ”Epäonnistuminen on osa elämää, Aino. Se on se, mikä tekee meistä inhimillisiä. Jokainen virhe, jokainen voittamaton haaste on mahdollisuus kasvaa. Meidän on uskallettava kokeilla, myös epäonnistua.”
Kyläläiset alkoivat keskustella vilkkaasti. He jakoivat ideoita ja muistoja ajasta, jolloin elämä oli ollut yksinkertaisempaa. He puhuivat viljelystä, käsitöistä, musiikista – kaikesta siitä, mikä oli kadonnut tekoälyn myötä. Yksi kerrallaan he alkoivat ymmärtää, että heidän oli rakennettava yhteiskunta, joka perustui toisiinsa, ei koneisiin.
Pian kylän laidalla alkoi näkyä viljelymaita. Ihmiset kaivoivat maata käsin, ja nauru ja huuto täyttivät ilman. Aino, joka oli aina unelmoinut taiteesta, opetti lapsille maalaamisen saloja. He käyttivät luonnon antimia – marjoja, kukkia ja maata – väreinä, ja pian kylä oli täynnä väriä ja elämää. Musiikki kaikui jälleen, ja vanha pianomusiikki, jota Vaarala oli soitellut kaukaisessa nuoruudessaan, herätti henkiin unohtuneita tunteita.
Kun kevät saapui, ihmiset kokoontuivat torille. Siellä he vaihtoivat tuotteitaan, kertoivat tarinoitaan ja jakoivat naurua. Vaarala istui vanhan tammen alla, katsellen, kuinka nuoret tanssivat ja vanhemmat hymyilivät. Hän tunsi sydämessään, että elämä oli palautunut – ei ehkä täydellisenä, mutta kauniina ja sopivan epätäydellisenä.
Eräänä iltana, kun aurinko laski kauniisti horisonttiin, Aino istui Vaaralan vieressä. ”Miksi sinä, joka olet ollut osa tätä teknologiaa, valitsit tällaisen elämän?” hän kysyi uteliaana.
Vaarala katsoi taivaalle, missä tähdet alkoivat hiljalleen syttyä. ”Koska ymmärsin, että todellinen kauneus löytyy hetkistä, jotka eivät ole ennustettavissa. Elämä ilman tekoälyä on kuin musiikkia – se on improvisaatiota, jossa jokainen nuotti, jokainen hiljaisuus, on osa suurempaa kokonaisuutta.”
Aino nyökkäsi, ja he istuivat hetken yhdessä hiljaisuudessa, miettien tulevaisuutta, joka oli vielä kirjoittamatta. Kylä, joka oli kerran ollut koneiden ja algoritmien hallitsema, kukoisti nyt luonnon ja inhimillisyyden keskellä.
Ja niin ihmiskunta jatkoi rohkeasti kohti tulevaisuutta, käsi kädessä, sydän avoinna. He oppivat, että vaikka epävarmuus voi pelottaa, se on myös avain todelliseen vapauteen. Vaarala tiesi, että heidän matkansa oli vasta alussa, mutta jokainen askel oli kuitenkin heidän omansa. He olivat eläneet, rakastaneet ja epäonnistuneet, ja nyt he olivat vapaita – elämään, luomaan ja unelmoimaan taas uudelleen.
Ilmoita asiaton viesti
Tekoäly tekee virheitä, mutta mielestäni olisi viisasta suhtautua asiaan niin, että tekoälyn mittapuu EI OLISI täydellinen virheettömyys + kaikkivoipaisuus + autonomisuus, vaan HYÖDYLLISYYS KUSSAKIN YKSITTÄISKONTEKSTISSA, yksi konteksti kerrallaan kuntoon hioen ja ylläpitoon toimittajan taholta sitoutuen. Jos yksi tekoäly hallitsee sääennusteet, toinen kielenkääntämisen, kolmas jotain muuta jne. Nyt tosin on tarjoiltu kuluttajille ”muka-kaikkitietäviä” yleistekoälyjä, ja tämä on yksi iso syy varmaan virheisiin.
Ilmoita asiaton viesti
Olet oikeassa. Kaikkivoipaisuusunelmilla sotketaan realismia – kunnes se kaikkivoipaisuuskuvitelma aiheuttaa kerran kunnolla opettavan katastrofin.
Taustalla tietenkin teknologiahuuma ja -uskonto.
Ilmoita asiaton viesti
Onneksi esimerkkejä löytyy myös hyvään suuntaan, esim tekoälyhakupohjainen hakukone perplexity.ai, jota suosittelen kovasti kokeiltavaksi. Eli hakuja luonnollisella kielellä.
Ilmoita asiaton viesti
Suosittelen suosimaan kulttuuria ja muita aineettomia arvoja teknologian ihastelun sijaan maailman asioiden ongelmanratkaisun pohjana.
Ilmoita asiaton viesti
Mitä sotiin ja muihin ihmisluonnon vioista ja vääristyneistä kulttuureista johtuviin ongelmista tulee, olen samaa mieltä, että esim.lähimmäisyys ja ihmisarvo aineettomina arvoina ovat niissä ratkaisun ytimessä. Sitä asiaa pitää korjata mikå on rikki. Mutta yleisellä tasolla, ei vain ongelmiin liittyen, näen kyllä paljon potentiaalia tekoälyssä.
Ilmoita asiaton viesti