Lapset tarvitsevat varhaiskasvatusta

Viimeaikaisessa keskustelussa
siitä, tulisiko äitien olla töissä vai kotona hoitamassa lapsia on kotiin
jäämistä kannattava osapuoli vedonnut siihen, että on ”lapsen etu” olla
kotihoidossa. Olen samaa mieltä siitä, että lapsen on saatava hellyyttä,
huolenpitoa ja riittävää läsnäoloa kotona olevilta vanhemmilta. Tarve
rakkauteen ja läsnäoloon ei koske mitenkään vain äitejä, sillä myös isän
läsnäolo on yhtä tärkeää. Parhaassa tapauksessa lapsella on lähipiirissään
muitakin sukulaisia, perheen ystäviä ja kummeja, jotka tukevat lapsen kasvua ja
kehitystä.

Lapset tarvitsevat kuitenkin myös
ammattimaista varhaiskasvatusta. On lapsen sosiaalisen ja älyllisen kehityksen
kannalta hyväksi, että perhe saa tukea vaativassa kasvatustehtävässään.
Sosiaalisten ja muidenkin taitojen oppiminen, älynystyröiden virkistäminen ja
haasteiden voittaminen ovat tiukkoja paikkoja isollekin ihmiselle. Kun pyrimme
kehittymään aikuisina, teineinä tai kouluikäisinä, luotamme opetuksen ammattilaisten
apuun. Eikö olisi luontevaa, että ammattilaiset olisivat myös pienimpien
tukena, kun nämä ottavat ensi askeleitaan muiden ihmisten kanssa yhteiseen
maailmaan? Ihminenhän oppii ja kohtaa uusia elämyksiä eniten juuri ensimmäisten
vuosiensa aikana.

Julkisessa keskustelussa
painotetaan jatkuvasti elinikäisen oppimisen periaatetta. Se ei tarkoita vain
keski-ikäisten kurssittamista. Ihmisen oppimista ja kasvua pitää tukea kaikissa
elämänvaiheissa. Lapsen kykyjen ja valmiuksien varhainen kehittyminen lisää hänen
potentiaaliaan oppia, löytää ja oivaltaa. Se ei ole ainoastaan hyväksi, vaan
myös tarpeellista tulevassa elämässä selviytymisen kannalta. Lapset ovat
halukkaita luomaan sosiaalisia kontakteja ja vuorovaikutussuhteita lähes
vastasyntyneestä saakka.

Jo alle kolmivuotiaat lapset
kykenevät mainiosti toimimaan monipuolisessa sosiaalisessa ympäristössä.
Tutkimusten valossa se myös herättää heissä iloa ja innostusta. Kun lapsi saa
muodostaa monipuolisia sosiaalisia kontakteja, hän voi hyvin. Tietenkään pieni
taapero ei voi olla hoidossa samalla tavoin pitkiä päiviä kuin isompi lapsi.
Siksi meidän pitäisikin tarjota paremmat mahdollisuudet osa-aikaiseen
päivähoitoon ja molempien vanhempien työajan lyhentämiseen.

Kotiäitien puolustajat sanovat, että vanhemmuus
on kovaa työtä. Niin se onkin. Siksikin olisi tärkeää, ettei isä tai äiti joudu
pärjäämään yksin. Paraskin meistä tarvitsee hengähdystaukoja, tukea ja neuvoa
työssään. Kuka olisi parempi kumppani kuin lapsen ja erikoisalansa tunteva
varhaiskasvattaja? Elämmehän sentään asiantuntijayhteiskunnassa. Olemme
”ulkoistaneet” hyvin paljon ruoan hankinnasta alkaen aina kodin tavaroiden
korjaamiseen asti. Emme kuvittele pärjäävämme yksin sairauksiemme kanssa. Miksi
siis jättäytyisimme yksin vaativimman tehtävämme kanssa?

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu