Eurooppa ja Britannisaatio

Kylmän sodan aikaan
saksalaislehdistössä keksittiin termi ”suomettuminen” kuvaamaan Suomen
poliitikkojen ja median nöyristelevää ja lakeijamaista asennetta idän
pullistelevaa supervaltaa kohtaan. Samalla omista strategisista intresseistä
annettiin periksi vahvemman hyväksi. Nyky-Euroopassa harva poliitikko kumartaa
enää Kremliin päin. Sen tilalle on tullut toinen, laajamittaisempi, mutta
muuten hyvin samankaltainen ilmiö. Britannisaatio tarkoittaa sitä, etteivät
hallitukset uskalla ottaa kantaa Yhdysvaltoja vastaan ja suhtautuvat hyvin
sinisilmäisesti sen toimintaan. Ilmiö näkyy hyvin tapaus Snowdenin yhteydessä.

Vuosien ja vuosien ajan
Yhdysvaltain signaalitiedustelu NSA on ”suodattanut” kaiken haltuunsa saaman
EU-alueelta tulevan datavirran, mukaan lukien sähköpostit ja sosiaalisen median
viestit, internetin palveluihin ladatun yksityisen aineiston jne. Mukaan lukien
virkamiesten ja poliitikkojen lähettämät viestit. Yleisen datavirran tarkkailun
lisäksi on murtauduttu muihinkin, suoraan salattuihin datavirtoihin, joiden
kautta virkamiehet, yritysjohtajat ja poliitikot ovat kommunikoineet. Kertyneen
tiedustelutiedon määrä on valtava. Voi vain kuvitella millaiset teollisen ja
poliittisen vakoilun potentiaalit tällaisella materiaalilla on. Vaikka
salassapidon alaista materiaalia ei olisi päätynyt (ja ottaen huomioon
keskimääräisen virkamiehen tietotekniset taidot, varmasti on) NSA:n hoiviin,
pelkästään yksityistä viestintää seuraamalla on mahdollista selvitellä eri
tahojen välisiä henkilösuhteita, neuvottelupositioita, tutkimussuuntia,
kontakteja jne.

Tilanteen vakavuutta voisi
seurata suorastaan siihen, että sotaa käyvän maan kenraalikunnan ja korkean
upseeriston yksityinen kirjeenvaihto ja muu viestiliikenne olisi
viholliskenraalin käytössä juuri taistelun alla. Keräämällä palaset yhteen on
helppo tehdä analyyseja siitä mitä vastapuoli aikoo yrittää ja missä, miten eri
johtajien keskinäinen yhteispeli toimii. Tällainen nousee mieleen erityisesti
tärkeiden neuvotteluiden kuten USA:n ja EU:n välisten vapaakauppaneuvotteluiden
aattona. Pahin skenaario on se, että valmistautuva osapuoli ei ymmärrä pitää
viestejä sieppailevaa vastustajaa vastustajana, vaan pitää tätä sinisilmäisesti
ystävänään ja tämän viestitiedustelua yhteisen hyvän eteen tehtävänä, joskin
hivenen kyseenalaisena, toimintana. Tämä tuntuu olleen natottuneen Euroopan
näkemys Yhdysvalloista ja valitettavan yleinen useiden, Snowdenia maanpetturina
pitävien keskuudessa.

Ajattelutapa on täysin väärä.
Politiikassa, ja etenkään kansainvälisessä politiikassa, kenelläkään ei ole
kavereita. Olipa toinen toimija sitten liittolainen tai vihollinen, on
kuitenkin aina pidettävä mielessä, että kyseessä on Kilpailija pitkässä pelissä,
ei sen parempi tai pahempi kuin kukaan muukaan. Valtioiden välinen ystävyys voi
olla olemassa vain niin pitkälti, kuin niiden strateginen intressi on yhtenevä.
Aikana, jona läntisen Euroopan pysyminen Neuvostoliiton poliittisen
vaikutuspiirin ulkopuolella riippui Yhdysvalloista ja NL tarjosi täysivahvuisen
vastapoolin USA:n vallalle oli hyväksyttävä taktiikka antaa amerikkalaisille
vapaat kädet toimia omalla maaperällä. USA:n oli kuitenkin ylläpidettävä
liittolaistensa voimavaroja ja tuettava niitä vähentääkseen omaan talouteensa
ja asevoimiinsa kohdistuvia paineita valtakamppailussa. Taktiikka ei kuitenkaan
ole enää toimiva itäisen voimakeskuksen kadottua. Euroopan maiden taloudet
kilpailevat Yhdysvaltojen kanssa. Näkemykset maailmalla edistettävästä poliittisesta
kulttuurista, ympäristö- ja ihmisoikeus-normeista, eettisistä talousnormeista
ja esim. veroparatiisikikkailulla pienempiä kilpailijoitaan ja palkansaajia
suolaavia suuryrityksiä vastaan toimimisesta eroavat jyrkästi. EU:n ja USA:n
kansalaisten uskonnolliset, sosiaaliset ja eettiset arvot (joiden soisi
määrittelevän hallitustenkin poliittista suhtautumista) eroavat yksilötasolla
toisistaan lähes yhtä paljon kuin suhteessa venäläisiin.

EU:ssa on nyt herättävä
vihdoinkin siihen, että kaikki kynnelle
kykenevät valtiot pyrkivät varastamaan toistensa salaisuuksia ja keräämään
tiedustelutietoa. Jos emme halua lähteä itse siihen peliin mukaan, voi se olla
hyväkin ratkaisu, mutta suojautuminen pitäisi aloittaa niin kansallisella kuin
unioninkin tasolla. Etenkään suurvalloista peräisin oleviin yrityksiin,
tiedustelupalveluihin tai diplomaatteihin ei pidä suhtautua sinisilmäisesti.
Tietoverkoissa liikkuvia datavirtoja on seurattava ja silloin kun niitä ei
voida estää ajautumasta ulkopuolisten käyttöön, on ainakin niissä kulkeva data
pyrittävä suojaamaan. Etenkin merkittävissä asemissa olevien
yksityishenkilöiden yksityinenkin dataliikenne on suojattava vahvasti.
Henkilökohtaisesta elämästä kerättävällä tiedolla voidaan löytää ja hyödyntää
heikkouksia, painostaa tai jopa kiristää haluttuun toimintaan. Julkisuuteen
levittämällä arkaluontoista tietoa voidaan käyttää ei-toivottujen henkilöiden
uran vahingoittamiseen.

Eurooppalaisten valtioiden ei
tule pelätä transatlanttisten suhteiden vaarantumista jos jokin niistä
päättäisi ottaa Edward Snowdenin suojelukseensa. Ne tulevat kärsimään paljon
pahemmin jos Eurooppa alkaa ottaa vastuuta taloudellisista ja poliittisista
eduistaan, suojelemaan kansalaistensa yksityisyyttä ja lopettaa rähmällään olon
länteen päin. Eurooppalaisten valtioiden ei pidä ensisijaisesti hakea
liittolaisia Euroopan ulkopuolelta, vaan toisistaan. Yhdessä Euroopan valtiot
muodostavat halutessaan taloudellisen ja poliittisen voimakeskuksen, jonka ei
tarvitse nuoleskella omia etujaan ajavia suurvaltoja.

Hyvää Yhdysvaltain
itsenäisyyspäivää kaikille!

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu