Julkinen sektori on liian suuri

Näin on. Nimittäin suhteessa
bruttokansantuotteeseen. Julkisen sektorin osuus on kivunnut jo yli 56 %
BKT:stä. Ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki piti Suomea jo
”puolisuunnitelmataloutena”. Huolestuttavia olivat myös Elinkeinoelämän
valtuuskunnan julkaiseman ”Hyvinvointivaltio numeroina” –kirjasen luvut, jossa
julkisen talouden menot, etenkin tulonsiirrot kotitalouksille, olivat alati
paisuva kuluerä. Suomi on uppoava laiva, ja me painumme sen mukana pohjaan.

Miten tähän on tultu? Päättäjämme
lienevät taas eläneen kuin pellossa ja lapioineen rahaa kaikenlaiseen
turhuuteen, kuten laiskureiden sosiaalitukiin, lukutaidottomien
maahanmuuttajien rahtaamiseen maahan, turhiin kulttuurihankkeisiin ja
rikollisten hyysäämiseen? Varmasti ainakin nepotismin ja poliittisten
lehmänkauppojen avulla virkansa saaneet kommunistibyrokraatit ovat järjestäneet
kaikenlaista turhaa kiusaa rehellisen veronmaksajan kyykyttämiseksi ja
järjestääkseen töitä feministisiskontytöilleen. O tempora, o mores.

Näinkö on?

Toisin kuin ihokkaiden repijät
antavat ymmärtää, julkisen talouden menoja ei ole pyritty tietoisesti
kasvattamaan sitten Holkerin (kok.) sinipunahallituksen 1987-1991, vaan
määrätietoisesti supistamaan tai ainakin hillitsemään. Palveluita ja toimintoja
on karsittu, tehostettu, uudistettu, ulkoistettu, kilpailutettu ja
enimmilläänkin vain palautettu entiselle tasolle. Joitain uusiakin toimintoja
on tietysti tullut, mutta kaikkihan me varmaankin ymmärrämme julkisten
tietohallinto ja -turvatyöntekijöiden määrän kasvun 80-luvulta 2000-luvulle. Se
ei kuitenkaan pyyhi pois sitä tosiseikkaa, että julkiset menot ja niiden osuus
bruttokansantuotteesta ovat sitkeästi ja vääjäämättömästi kasvaneet.

Mistä se sitten johtuu? Jos
kerran julkinen sektori on pyrkinyt menoleikkauksiin ja säästötoimenpiteisiin,
miten menot voivat jatkuvasti kasvaa? Ensimmäinen tekijä on seikka, jolle me
emme mahda mitään. Se on väestörakenteen huomattava muutos. 80-luvulla suurin
väestöpatti oli käppyrällä keski-ikäisten kohdalla ja nyttemmin se on jo
kuudenkympin paremmalla puolen. Kun otetaan huomioon, että iäkkäämmät ihmiset
sairastavat enemmän ja tarvitsevat enemmän myös muita julkisia palveluita, ei
voida mitenkään välttää sitä, että näiden palveluiden kustannukset kasvavat.

Toinen ongelma, johon voisimme
vaikuttaa, on työttömyys, joka on pysyvästi korkeammalla tasolla kuin mitä se
oli ennen 90-luvun lamaa. Työttömyyskorvaukset eivät ole ainoa, eivätkä edes
isoin rasite, jota yhteiskunnalle työttömyydestä aiheutuu. Koska ihminen haluaa
luonnostaan kokea itsensä hyödylliseksi ja työskennellä parantaakseen
asemaansa, on toimettomaksi ja muiden elatuksen varaan jääminen kova paikka.
Varsinkin kun työttömyyteen nivoutuvat usein muut rankat elämänvaiheet. Kenellä
kohdalle osuu konkurssi, kenellä tiukat yt:t. Monella tilanteeseen on liittynyt
myös päihteitä, oman kodin menettäminen ja/tai muutto toiselle paikkakunnalle,
avioero jne. 90-luvun lamassa ei kriisipaketteja tai äkillisessä
rakennemuutoksessa tukemista juuri tunnettu. Perusteollisuuden kaatuminen
tappoi kokonaisia pikkukaupunkeja.

Tiukan kulukurin vallassa elänyt
julkinen sektori ei saanut 90-luvun lopun nousukaudella lähteä korjaamaan niitä
vahinkoja joita lamassa oli, osittain välttämättömyyden pakosta, tullut.
Perheiden tuesta, mielenterveyspalveluista ja työllisyysmäärärahoista
leikkaaminen eivät ehkä sattuneet silloin, mutta pitkällä aikavälillä
kustannukset ovat kumulatiivisia. Mitä pidempään ihminen on ollut työttömänä ja
syrjäytettynä, sitä vaikeampaa on löytää uusi työ ja sitä todennäköisemmin
kuvaan astuu muita tekijöitä, kuten päihteet, rikollisuus tai
mielenterveysongelmat. Eikä näitä ihmisiä voi syyttää. Kyllä minustakin tulisi
vähintään hullu ja juoppo, jos joutuisin makaamaan vuositolkulla himassa. Osa
porukasta on onneksi minua sitkeämpiä taistelijoita.

Yksityinen sektori on epäonnistunut

Toinen syy siihen, miksi julkisen
sektorin BKT-osuus kasvaa on se, että yksityinen sektori yskii. Suomen vienti
ei vedä, eli toisin sanoen meidän tuotteemme eivät mene kaupaksi. Kun yksityispuolelta
katoaa työpaikkoja, mutta esimerkiksi koulutuksen tai terveydenhuollon tarve ei
vähene, on sen väistämätön seuraus, että julkisen sektorin prosentuaalinen
osuus kasvaa. Ongelma ei ratkea julkisen sektorin toimintoja ulkoistamalla tai
yksityistämällä. On pelkkää temppuilua siirtää yleisiä hyvinvointipalveluita
yksityiskategoriaan, kun käytännössä firmat, joiden ainoa asiakas on kunta tai
valtio, ovat julkisrahoitteisia organisaatioita.

Viennin vetämistä ei estä
suomalaisen työn hinta (työntekijäkustannukset ovat teollisuudessa n. 10 %) tai
kohtuuttomat etuudet. Tärkeimpiin kilpailijamaihin Ruotsiin ja Saksaan
verrattuna palkkataso on edelleen alempi. Sen sijaan puutteellinen sitoutuminen
työntekijöihin ja haluttomuus tehdä yhdessä palkansaajapuolen kanssa on
johtanut siihen että suomalaisten ennen korkea työmoraali ja ammattiylpeys ovat
romahtaneet. Työuupumus, turhautuminen jatkuviin organisaatiomullistuksiin ja
niistä seuraava tilanne, jossa kukaan ei tiedä mitä ja miten ollaan tekemässä,
ovat laskeneet suomalaisten tuotteiden laadun roskaluokkaan.

Urakoiden pilkkominen kymmenille
alihankkijoille ja hintojen polkeminen on osaltaan lisännyt tätä ongelmaa ja
vaikeuttanut eri tekijöiden välistä koordinaatiota, työn laadun seurantaa ja
kehittämistä. Huomasin tämän itse ollessani rakennuksilla hommissa: kukaan ei
tiennyt mitä muut firmat missäkin vaiheessa olivat tekemässä, eikä
kiinnostanutkaan. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa kun juuri valmiiksi saatua
piti purkaa ja tehdä uudestaan kun ei kerralla osattu tehdä oikein. Lisäksi
viennin hartiat ovat liian kapeat: valmistetaan lähinnä investointihyödykkeitä,
joista osan (kuten Metson paperikoneiden) kysyntä on pysyvästi laskenut koska
tuotanto ei alalla enää merkittävästi kasva. Ruotsin ja Saksan
vientisektoreilla on pakissaan myös paljon kulutushyödykkeitä, kuten
kodinkoneita, autoja ja huonekaluja (ja niihin liittyviä nerokkaita konsepteja,
kuten IKEAlla) joiden myynti sujuu edes jotenkin myös lama-aikana.

Tämä pitää muuttaa!

Jotta Suomi saadaan nousu-uralle,
pitää strategiaa ja tekemisen meininkiä muuttaa jyrkästi. Jos elinkeinoelämän
vanhat pamput ja rahamiehet eivät ymmärrä mitä pitää tehdä, valtion pitää
lähteä voimakkaasti investoimaan ja tukemaan uuden vientisektorin syntymistä
uusiin kulutushyödykkeisiin ja konsultaatiokonsepteihin, joista hyvä esimerkki
on vaikkapa hissivalmistaja KONE ja monet tietotekniikka-alan firmat, entisistä
nokialaisista alkunsa saanut Jolla ja muut. Rahan kokoamiseen ja jakamiseen toimivat hyvin erilaiset rahastokonseptit, jotka eivät ole Juha Sipilän keksintö, vaan joita on perustettu jo Lipposen aikaan 90-luvulla ja myös nykyisen hallituksen aikana. Tarvittaessa rahaa niitä varten voitaisiin
kerätä vaikkapa liikevaihtoverolla, joka palkitsisi olemassa olevista
yrityksistä vahvasti voitollisia ja rokottaisi niitä, jotka eivät osaa hoitaa
myyntiään ja talouttaan kuntoon. Tarvitaan myös oikeanlaista elvytystä, joka
ruokkii uutta yritystoimintaa ja tuotekehittelyä. Yksi hyvä esimerkki voisi
olla Verkkokauppa.comin ehdottama Hyperloop –rata kolmiolle
Helsinki-Turku-Tampere. Siinä kehitettäisiin samaan aikaan uutta vihreää
teknologiaa, joukkoliikennettä ja väylähankkeita. Homma tietäisi myös töitä
perinteisille teollisuuden aloille joilla on nykyisin korkea työttömyys.

Myös työmarkkinoilla tarvitaan
nykyistä enemmän yhteistyön ja yhdessä tekemisen meininkiä. Osoitan sanani
erityisesti EK:lle ja sen jäsenjärjestöille, joille tasaveroinen ja
kunnioitukseen perustuva yhteistyö ammattiliittojen kanssa on tuntunut olevan
vaikea kynnyskysymys. Mieleen tulee esimerkiksi Finavian ja Finnairin kiistat
työntekijäosapuoltensa kanssa ja niissä käytetyt likaisetkin keinot. Kannustan
kuitenkin myös ammattiyhdistyspuolta ennakkoluulottomuuteen ja aktiiviseen
kontaktin ottamiseen työnantajiin ja firmojen omistajiin. Auttava käsi ja idea
siitä, miten voitaisiin parantaa työpaikan toimintaa niin, että kaikki
hyötyisivät, uppoaa fiksun omistajan, pomon ja yrittäjän kohdalla
hedelmälliseen maaperään. Kun yhteistyö paikallisesti on aloitteellista ja
parantaa toimivuutta, niin firmakin menestyy huonommin tekeviä kilpailijoitaan
paremmin.

Julkisen sektorin perustoiminnoista, koulutuksesta, perusinfrastruktuurista ja terveydenhuollosta leikkaaminen BKT-osuuden painamiseksi ei ole kestävää politiikkaa, vaan sahaa omaa oksaa, heikentää kilpailukykyä pitkällä aikavälillä ja vähentää suomalaisten työkykyä ja osaamisen tasoa.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu