Usko tieteentekijöitä, Sture Fjäder!

Akavan puheenjohtaja, Sture Fjäder kirjoitti Helsingin Sanomissa 25.1., keskituloista paremmin ansaitsevien palkansaajien verotuksen alentamisen puolesta. Samalla Fjäder näki väistämättömänä ja välttämättömänä kehityksenä tuloerojen kasvun ja hyvinvointivaltion karsimisen. Akavalainen Tieteentekijöiden liitto irtisanoutui tiedotteessaanpuheenjohtajansa Tapani Kaakkuriniemen suulla keskusjärjestöjohtajan sanomisista. Vastineessaan Tieteentekijät muistuttavat, että Fjäderin esittämä ajatus hyvätuloisten suurempien kulutusmahdollisuuksien ”valumisesta” alempien tulokerrosten hyväksi ei ole toteutunut käytännössä missään. Tämä ”trickle-down” –teorian nimellä kulkeva ajatusmalli on ollut politiikan johtotähtenä niin Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa kuin Saksassakin. Kaikissa tuloerojen lisäksi ovat kasvaneet ongelmat absoluuttisilla mittareilla.

Tällaisia mittareita ovat toimeentulovaikeudet, sosiaalisen liikkuvuuden heikkeneminen ja segregaatio, eli asuinalueiden ja ihmisryhmien eriytyminen, mikä heikentää yhteiskunnallista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja lojaliteettia. Yhdysvalloissa palkansaajan reaalinen mediaanitulo (Taulukko P-8) ei ole kasvanut lainkaan sitten 1970-luvun. (Fukuyama, 2010: Can Liberal Democracy Survive the Decline of the Middle Class? s. 7) Tämän kehityksen seurauksena on jopa alettu puhua keskiluokan kuolemasta. Siis juuri sen luokan, jota Fjäder sanoo esittämänsä veronalennuslinjan hyödyttävän eniten. Kun vielä huomioidaan, että pääosa keskituloisista Tieteentekijöistä (keskiansio 3300 €/kk) ja n. 40 % muistakin akavalaisista on julkisen sektorin työntekijöitä, olisi julkisen sektorin rahoituspohjan murentaminen suoraan liiton jäsenten edun vastaista politiikkaa. Varsinkin, kun suuri osa akavalaisista on määräaikaisissa työsuhteissa.

Verojen alentaminen ei ole ihmelääke

On totta, että korkeat veroasteet voivat olla rasite kansantalouden kasvulle ja kulutuskysynnälle, etenkin EU:n kaltaisilla sisämarkkinoilla. Suomi on kuitenkin jo alentanut kokonaisveroastettaan määrätietoisesti ja saavuttanut tällä hyviä tuloksia. Ei kuitenkaan ole niin, että veronalennukset kaikissa olosuhteissa johtaisivat kansantalouden kasvuun, koska julkisilla palveluilla, kuten koulutuksella, liikenneinfrastruktuurilla, terveydenhuollolla ja tulonsiirroilla on itsessään kansantalouden kasvua tukeva vaikutus.

Mikäli veronalennukset eivät tuota riittävää kysynnänlisäystä kotimaiselle työlle, joka laajentaa veropohjaa ja vähentää julkistalouden suurimman kustannuserän, eli tulonsiirtojen tarvetta, on julkisia menoja leikattava. Toinen vaihtoehto on lisätä julkista syömävelkaa. Juuri näin toimittiin 2007-2011 porvarihallituksen aikana, jonka aikaiset veronalennukset eivät saaneet kansantaloutta takaisin kasvu-uralle, mutta synnyttivät pysyvän tulojen aleneman julkiseen talouteen.

Koska merkittävä osa tulonsiirroista ja peruspalveluista on lakisääteisiä, ilman merkittäviä lakimuutoksia julkisen sektorin leikkaukset voidaan kohdistaa lähinnä palveluiden sisältöihin tai sitten niihin menoihin, jotka eivät ole lakisääteisiä. Sellaisia ovat esimerkiksi yliopistojen ja korkeakoulujen rahoitus, mukaan lukien tutkimusrahoitus. Paitsi että tällainen politiikka olisi suoraan akavalaisten intressien vastaista, julkisen tutkimusrahoituksen vähentäminen olisi tuhoisaa Suomen pitkän aikavälin kilpailukyvyn kehityksen kannalta. Jos emme pärjää teknologialla ja tutkimuksella, emme pärjää.

Oikea analyysi on päinvastainen

Fjäder kirjoittaa vastineessaan (HS 30.1.), että koulutusta arvostetaan liian vähän ja että 3000-6000 euroa kuussa ansaitsevien verotuksen keventäminen mahdollistaisi näille palkansaajille kulutuksen lisäämisen. Kuten kuitenkin yllä totesimme, julkisten menojen leikkaus todennäköisesti vähentäisi akavalaisten työn kysyntää tai alentaisi määräaikaisten työsuhteiden palkkoja. On epätodennäköistä, että työsuhteiden muuttuminen entistä epävarmemmiksi lisäisi halukkuutta kulutuksen lisäämiseen.

Näin etenkin, kun mitään kulutuskykypulaa ei Fjäderin mainitsemassa tulohaarukassa ole. Verojen jälkeiset nettotulot riittävät erittäin mukavaan elintasoon ulkomaanmatkoineen, kesämökkeineen, kaksine autoineen ja harrastuksineen. Asumisen osalta kahden keskituloisen (3000 €/kk) tai yhden hyvätuloisen (6000 €/kk) palkansaajan kotitalous voi valita Helsingin kantakaupungissa tiiviimmin tai kehyskunnassa väljemmin asumisen väliltä. Keski- ja hyvätuloisten kotitalouksien ylijäämät menevät jo nyt, osittain yleisen epävarmuudenkin takia, säästöihin.

Pahin kulutuskykypula onkin 1400-2500 €/kk ansaitsevien palkansaajien tulohaarukassa, jossa työttömyyden ja siitä seuraavien tulonmenetysten uhka on suurin, sekä tätäkin vähäosaisemmista. Haarukan alapäässäkin puhutaan jo pääosin alityöllistetyistä, joilla on merkittäviä vaikeuksia selviytyä juoksevista menoistaan. Tämän joukon kulutuskyvyn ja toimeentuloedellytysten kohentaminen olisi huomattavasti viisaampaa politiikkaa, koska kulutus menisi pitkälti suoraan välttämättömiin menoihin ja vähentäisi pienituloisten palkansaajien säästämispaineita. Pienituloisten palkansaajien parempi tuloturva ja –taso myös lisäisivät kotimaista palvelukysyntää jopa varmemmin kuin hyvätuloisten veronalennukset.

Sture Fjäderin kannattaisikin siis kuunnella tieteentekijöitä. Ei vain etujaan valvovana ammattiliittona vaan niinä asiantuntijoina, joita Fjäder itse sanoo arvostettavan liian vähän. Tuloerojen laventuminen, julkisen palvelutason ja alempien tuloluokkien kulutuskyvyn heikkeneminen, sekä etenkin julkisesta tutkimus- ja kehitystoiminnasta leikkaaminen aiheuttavat merkittävän uhan Suomen kansantaloudelle ja kilpailukyvylle.

Julkaistu Kalevi Sorsa -säätiön blogissa 30.1.2014

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu