Töitähän se yrittäjäkin tekee

Monesti sanotaan, että vasemmistopuolueet asettuvat väärin palkansaajan puolelle yrittäjiä vastaan, joilla on itse asiassa huonommat tulot ja työnteon ehdot kuin järjestäytyneillä työntekijöillä. Liian tiukka talouden sääntely ja ylimitoitetut työehdot ovat este työllistämiselle, eikä yrittäjillä ole mahdollisuuksia pitää vapaapäiviä, lomia tai edes olla sairaana. Mutinaa kuulee siitäkin, ettei Suomen Yrittäjiä huolita työmarkkinapöytiin työehdoista ja palkoista neuvottelemaan.

Ymmärrän kyllä pienyrittäjän kateutta järjestäytyneen työväen asemaan nähden. On totta, että korkea järjestäytymisaste ja yleissitovat työehtosopimukset ovat tehneet suomalaisen työntekijän asemasta laajasti vertaillen varsin turvallisen ja hyvän. Silti irtisanomissuojamme on edelleen heikompi ja palkkatasomme alhaisempi kuin tärkeimmillä verrokkimaillamme, Ruotsilla, Tanskalla, Saksalla, sekä osittain Benelux –mailla.

Yrittäjän asemaa on kohennettava

Demarina minusta on ehdottoman väärin, että yrittäjällä ei vastaava turvaa ole. Jokin määrä riskiä niin työn jatkumisen, ansiotason kuin työaikojen venymisenkin suhteen toki kuuluu yrittäjyyden henkeen. On kuitenkin todettava, että yritysten keskikoko pienenee ja yhä useampi joutuu valitsemaan yrittäjyyden sen takia, että se on ainoa tapa työllistyä. Varsinkin, jos haluaa asua itse valitsemassaan paikassa ja toimia itse valitsemallaan alalla. Työn tekijä on yrittäjäkin, joten yrittäjän asian ajamisen tulee olla työväenliikkeen tehtävänä.

Sen vuoksi kohtuulliset minimiehdot yrittäjienkin työnteolle ja ansioturvalle olisi järjestettävä. Ei voi olla niin, että koska yrittäjä joutuu työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteissa, tehdään kaikkien työtä tekevien elämän olosuhteista epäinhimillisiä. Yrittäjien on saatava maksamilleen runsaille veroille vastinetta esimerkiksi takaamalla yksi viikoittainen palkallinen vapaapäivä sillä ehdolla, että kyseinen päivä todella pidetään vapaana. Samoin on tarjottava tukea ja turvaa, mikäli yritystoiminta ajautuu konkurssiin.

Ei ole kenenkään etu, kaikkein vähiten yhteiskunnan, että konkurssin tehnyt poljetaan maan rakoon ajamalla hänet velkavankeuteen vailla oikeutta tavanomaiseen työttömyysturvaan. On hyvin vasemmistolainen ajatus, että vaikka kuinka putoaisi pohjalle, niin auttavat kädet nykäisevät ihmisen takaisin jaloilleen ja auttavat uuteen nousuun.

Onkin häpeällistä, että hyvinvointivaltiona tunnetussa Suomessa asenne yrittäjien epäonnistumisiin on paljon syyllistävämpi, tuomitsevampi ja lannistavampi kuin kylmän markkinakilpailun Yhdysvalloissa, jossa epäonnistumiset, konkurssit ja virhearviot tunnistetaan luonnolliseksi osaksi elinkeinotoimintaa, siinä missä meillä suhtaudutaan työttömäksi joutumiseen tai yksilöiden vääriin valintoihin osana elämää, jossa sattuu ja tapahtuu.

Kenen etu sääntely lopulta on?

Lopulta on aiheellista kysyä, kenen etu ovat tarkat ja suhteellisen sitovat pelisäännöt työlle ja yritystoiminnalle. Esimerkiksi harmaan talouden suurin kärsijä ovat nimen omaan pienet ja keskisuuret yritykset, jotka eivät voi ketjuttaa alihankintojaan sellaisiin maihin, joissa asianmukaista veronmaksua ja työehtojen toteutumista valvotaan huonommin kuin Suomessa. Suuret yritykset, jotka voivat näin toimia, hyötyvät tällaisesta toiminnasta pienten yritysten kustannuksella.

Sama pätee verosuunnitteluun. Ei pienellä kuljetus- tai remonttiyrittäjällä ole salaista pankkitiliä Liechtensteinissä tai Luxemburgissa, jonka kautta rahansa kiertämällä hän välttää verottajan pitkän kouran. Tällaisilla vippaskonsteilla suuryritykset hankkivat epäreilua kilpailuetua ja ehkäisevät uusien toimijoiden tuloa markkinoille. Jotta markkinat toimisivat hyvin ja kilpailun kautta parempia toimintamalleja ja tuotekonsepteja kehittävät yritykset valikoituisivat menestyjiksi, tarvitaan vahvaa julkista valtaa, joka kykenee säätämään ja ylläpitämään samoja normeja kaikille toimijoille.

Ei myöskään voida sanoa, että jokin työehtodumppaus toimisi pienten yritysten hyödyksi, sillä tässä tilanteessa parempia työehtoja tarjoavat suuret yritykset houkuttelisivat juuri niitä työntekijöitä, joita pk-sektorin yritykset tarvitsisivat. Sen sijaan on tunnustettava, että uuden työntekijän palkkaaminen on työnantajalle kohtuuton riski. Siksi pitäisikin kehittää malli, jonka kautta ensityöllistäjien ja voimakkaasti kasvavien yritysten palkan sivukuluja, kuten eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja siirrettäisiin maksettavaksi veroista ja kompensoitaisiin aiheutuva menonlisäys korottamalla yhteisöveroa.

Tällöin ne yritykset, jotka tästä hyötyisivät ja saisivat kasvatettua voittojaan, maksaisivat jälkikäteen julkisen vallan vastaantulosta ja työntekijöiden palkkaamisen kustannukset laskisivat.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu