Suomen ja Saksan liittolaisuus historiapolitiikan pelinappulana

Kesällä on aikaa miettiä kaikenlaista.

Olen nyt jonkin aikaa pallotellut mielessäni tätä jokunen päivä sitten jälleen pinnalle noussutta keskustelua siitä, oliko Suomi Saksan liittolainen 2. maailmansodassa. Erityisesti siis siltä kantilta, minkä takia on oleellinen linjaus, että Suomi oli nimenomaisesti liittolainen eikä aseveli.

Riippumatta siitä, kumpaa nimitystä käytetään, seuraavat faktat pitävät:
– Suomi päästi maaperälleen 200 000 Saksan asevoimien sotilasta ja salli aluettaan ja ilmatilaansa käytettävän provosoimattomiin sotatoimiin Neuvostoliittoa vastaan.
– Suomi hyökkäsi operatiivisesti koordinoiden Saksan valtakunnan kanssa kesällä 1941 Neuvostoliittoon valloittaen sellaisia alueita jotka eivät sille ennen vuotta 1939 kuuluneet. Pohjois-Suomessa toimineet suomalaiset joukot alistettiin Saksan sodanjohdolle.
– Suomi otti vastaan mittavaa aseellista ja materiaalista apua Saksasta, levitti Saksan sotaponnistuksille myönteistä propagandaa ja luovutti sotavankeja saksalaisille viranomaisille (tietoisena siitä, että näitä henkilöitä uhkasi Saksassa parhaassakin tapauksessa Geneven sopimusten vastainen kohtelu ja todennäköisimmin kidutus tai teloitus).

– Toisaalta Suomi myös kieltäytyi tukemasta Saksan sotaponnistusta täysimääräisesti esim. olemalla osallistumatta Leningradin piiritykseen ja olemalla katkaisematta Muurmannin rataa, mihin molempiin toimiin se olisi ollut täysin kykenevä.
– Suomi pyrki Saksasta eriäviin tavoitteisiin sotatoimilla Neuvostoliittoa vastaan (vähimmillään 1939 rajojen palautus ja enimmillään suomensukuisten karjalaisten alueiden liittäminen Suomeen, molemmissa tapauksissa Neuvostoliiton uhan neutralointi).
– Suomi irrottautui sodasta Saksan selän takana saman valtiojohdon toimesta joka oli aloittanut sodan, ilman poliittisen johdon vaihtamista ja efektiivisesti vaihtoi puolta tarkastellen omaa kansallista etuaan, ei liittokuntansa etua.

Näin ollen toiminnassa oli piirteitä sekä tiukemmasta että löyhemmästä affilitoitumisesta Akselivaltojen sotaan.

Miksi liittoutumisen diskurssi on poliittista?

Se, mikä minua lopulta kiinnostaa on se, miten Suomen ja Saksan välinen suhde eroaa siitä suhteesta, jonka Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa 1939 Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa. Tai siitä suhteesta, joka vallitsi Suomen ja Neuvostoliiton välillä YYA-sopimuksen voimassaoloaikana (jossa siis määritettiin että Suomen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi NL on velvoitettu antamaan kaikkea Suomen pyytämää apua, tosin tämän avunpyynnön mahdollisesta vapaaehtoisuudesta on käyty keskustelua).

Sinänsä kritisoimatta väitteen "Suomi oli Saksan liittolainen" totuudellisuutta olen huomaavinani monien sen ei-akateemisten kannattajien taustalla poliittisen pohjavireen, jolla pyritään kompromettoimaan Jatkosodan syiden puolustuksellinen osuus, jonka tavoitteena oli NL:on hyökkäyksen uhan poistaminen ja tuon uhan realisoitumisen aikana menetettyjen maa-alueiden palauttaminen. Tämä jättäisi jäljelle vain offensiivisen osuuden, eli Suur-Suomen luomismotivaation, jonka voi katsoa olleen vain osaa valtion ja asevoimien johdosta ohjannut tekijä. Toisaalta väite "Suomi oli Saksan aseveli" tuntuu pyrkivän diskurssiin jossa häivytetään Suomen sotatoimien offensiiviset pyrkimykset Itä-Karjalan valloittamiseksi ja hyväksyntä Saksan provosoimattomalle offensiiville Neuvostoliittoa vastaan.

Liittolaisuus/aseveljeys -diskurssi pyrkii myös positioimaan Suomen historiassa joko "metafyysisen pahan" tai "kansallisen hyvän" leiriin. Suomen miehityshallinnon toimet Itä-Karjalassa eivät kestä päivänvaloa ja Suomen strategisissa valinnoissa on nähtävissä puhtaasta Suomen valtiollisesta edusta poikkeavia ratkaisuja (kuten Saksan joukkojen päästäminen Suomeen ennen NL:on hyökkäystä ja aggression salliminen Suomen maaperää käyttäen), joten "kansallisen hyvän" väitteen tukijoiden argumentti ei ole kestävällä pohjalla.

Kuitenkin NL:on liittoutuminen Molotov-Ribbentrop -sopimuksella Saksan kanssa ja Saksan kukistumista seuranneet toimet Itä-Euroopassa eivät mielestäni oikeuta sitä argumenttia, että NL:on voiton ihailemisesta kieltäytyminen Itä-Euroopassa tai Suomen Jatkosodan aikaisen politiikan osittainen hyväksyminen olisi jotain revanssiajattelua tai "sodan lopputuloksen kiistämistä". NL korvasi natsien sortojärjestelmän omallaan ja aloitti valloittamillaan alueilla omien preferenssiensä mukaiset poliittiset ja etniset puhdistukset. Vaikka ne eivät enää päässeet kuolonuhreissa saksalaisten lukuja vastaaviin, tuo sortokoneisto pysyi vallassa laskutavasta riippuen 40-45 vuotta.

Johtopäätökset

Oleellinen lopputulos on, että Itä-Eurooppaa ei koskaan "vapautettu", vaan yksi valloittaja ja miehityshallinto vaihdettiin toiseen. Puolan kansantasavalta saattoi olla vapaampi tekemään sisäpoliittista hienosäätöä politiikassaan verrattuna Saksan kenraalikuvernementtiin ja sen hallinto oli (Stalinin kuoleman jälkeen) koottu etnisistä puolalaisista, mutta yhtä selvää oli, ettei Puolalla ollut 1945-1989 mitään mahdollisuuksia tehdä pienintäkään poliittista ratkaisua ilman Moskovan hyväksyntää. Toisaalta Unkarin, Bulgarian ja Romanian kaltaiset Saksan satelliitit olivat II maailmansodan aikana vapaampia omiin poliittisiin ratkaisuihinsa kuin ne olivat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä.

Suomen de facto liittolaisuus Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan oli siis historiallinen fakta, mutta kyseisen liittolaisuuden käyttäminen Suomen Jatkosodan aikaisen politiikan demonisointiin on väärin. NL:n stalinistikomento oli vähintään yhtä tuhoisa terrorihallinto kuin Saksan natsihallitus, jolla, toisin kuin Saksalla, oli suora pyrkimys Suomen välittömään miehittämiseen ja poliittis-etniseen puhdistamiseen. Näin ollen ei voida puhua "valinnasta ruton ja koleran väliltä", vaan ainoasta mahdollisesta liittoutumisesta sellaisen sopimuspuolen kanssa, jolla oli kykyä ja halua tukea Suomen sotaponnistuksia ilman maan miehittämistä. Liittoutuminen NL:n kanssa kun olisi kaikkien reunavaltioiden osalta johtanut maan välittömään ja täydelliseen alistamiseen neuvostokomennolle (kuten kävi mm. Baltiassa).

Ainoa vaihtoehto Saksan kanssa liittoutumiselle olisi ollut pyrkimys puolueettomuuteen operaatio Barbarossan alkaessa, mikä voi jälkiviisaassa historiantulkinnassa kuulostaa järkevältä valinnalta, mutta vuosina 1940-1941 vallinneen ymmärryksen valossa sitä voinee pitää epärealistisena tavoitteena, koska NL oli jo Talvisodassa osoittanut aggressiiviset aikeensa Suomen suhteen ja Suomessa koettiin tarpeelliseksi saada käytännölliset turvatakuut tulevien invaasioiden estämiseksi.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu