Historian velvoitteista

Näinä päivinä kuluu sata vuotta siitä, kun Euroopan suurvaltojen liittosopimukset aktivoivat toisiaan kuin kaatuvat dominopalikat. Sodanjulistukset seurasivat toinen toistaan 1.-4. elokuuta 1914, kunnes kaikki merkittävät vallat Italiaa lukuun ottamatta oli vedetty mukaan konfliktiin. Tuolloin oletettiin, että sota olisi lyhyt ja toisi tehokkaan ratkaisun eurooppalaisten suurvaltojen ristiriitoihin ja sisäisiin ongelmiin.

Kuitenkin neljä vuotta myöhemmin saatiin huomata, että kymmenen miljoonaa sotilasta ja miljoonia siviileitä oli kuollut maailmanhistorian banaaleimmassa teurastuksessa, joka hajotti ne valtarakenteet ja imperiumit, joiden koossa pitämiseksi se oli aloitettu. Vallankumoukset ja kansalliset itsenäisyysliikkeet repivät Saksan, Itävallan ja Venäjän kappaleiksi.

Ehjempinä säästyivät läntiset voittajavaltiot, mutta niissäkään ei vältytty sosiaalisilta mullistuksilta, kuten radikaalien kommunististen ja fasististen liikkeiden syntymiseltä ja vahvistumiselta haastamaan liberalismin ja reformismin arvoja. Lisäksi espanjantauti raivosi nälkiintyneen väestön keskuudessa surmaten arviolta kaksinkertaisen määrän ihmisiä sotatoimiin verrattuna. Naisten äänioikeuden etenemistä voi pitää tässä sarjassa suorimpana muutamista hyvistä mullistuksista.

Sodan jälkeen tehdyissä rauhansopimuksissa kylvettiin kuitenkin jo tulevan suursodan siemenet. Paitsi että Saksaa nöyryytettiin nimeämällä se yksin syylliseksi sotaan ja rajoittamalla maan suvereniteettia, Weimarin tasavallan hallitusten kykyä kansalaistensa tarpeiden täyttämiseen ehkäistiin määräämällä sille lopulliselta arvoltaan epämääräiset sotakorvaukset, jotka se olisi alkuperäisten maksusuunnitelmien perusteella saanut maksettua joskus 1960-luvulla.

Euroopan uudet rajat pyrkivät antamaan kaikille kansallisuuksille omat valtakuntansa, mutta jättivät huomiotta sen, etteivät kansat silloinkaan asuneet yksiselitteisellä maantieteellisellä alueella. Eikä kaikille kansoille tarjottu itsemääräämisoikeutta, koska kansallisen yhtenäisyyden lisäksi rajoja piirrelleet diplomaatit arvioivat kunkin valtion elinkelpoisuutta ja voimatasapainon turvaamista Euroopassa. Niinpä kartoille jäi alueita, joita nationalistiset poliitikot saattoivat katsella himoiten molemmin puolin rajaa.

Kirjoitus on seinällä

Varoituksitta ei jäänyt sotapolulle ryhtyminen 1914. Vielä heinäkuussa Ranskan sosialistien parlamenttiryhmän johtaja Jean Jaurés maalasi sodan todelliset kauhut ja syyt Euroopan työtätekevien ihmisten silmien eteen ja vaati Ranskan ja Saksan työväenliikkeiden yhteenliittymistä sodan estämiseksi ja yleislakon julistamiseksi mikäli nämä vanhat viholliset pyrkisivät ryhtymään liikekannallepanoon.

Jaurés kuitenkin murhattiin ja Bismarckin sosialistilakien ja Saksan keisarillisen poliisivaltion lannistamasta SPD:stä ei ollut vastustamaan preussilaisten upseerien ja Pommerin junkkereiden tahtoa tehdä loppu Reichia uhkaavista voimista. Vanhat ideologiset kiistakumppanit, arkkirevisionisti Edouard Bernstein ja ortodoksimarxilainen revolutionääri Rosa Luxemburg kuitenkin löysivät toisensa siinä harvalukuisessa rauhanoppositiossa, joka pääsi kokemaan saksalaiset vankilat.

Vuoden 1945 jälkeen suurin osa sotaa ongelmien ratkaisuna esittävistä äänistä hiljeni järjettömän teurastuksen edessä ja atomipommien tuoman lopullisen hävityksen edessä. Edes ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä varustelukierrettä jyrkempi militarisoituminen rautaverhon molemmin puolin ei johtanut kriisien aseelliseen kärjistymiseen, pääosin koska molemmat osapuolet olivat haluttomia korottamaan panoksia sellaisiksi että ne ajaisivat toisen nurkkaan.

Vanhat varjot nousevat Euroopan ylle

Kylmän sodan päätyttyä ns. reaalisosialistisen pakkovallan romahdukseen äänet väkivaltaisten väliintulojen siunauksellisuudesta ovat kuitenkin voimistuneet. Liberaalin demokratian levittäminen on katsottu jonkinlaiseksi Korkeimmalta saaduksi tehtäväksi, joka lähetyssaarnaajien on paitsi oikeutettua, myös mahdollista tuoda kärsineille kansoille ulkopuolelta. Moraali, tai pikemminkin moralismi, on palannut suurpolitiikkaan. Eikä se ole lainkaan hyvästä, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä ja tie helvettiin on kivetty jaloin aikomuksin.

Lähetystehtävän omaksuminen on johtanut siihen, että maailmansotien jälkeinen kielto sodankäynnille politiikanteon välineenä on tietyissä tilanteissa kumottu humanitäärisin tai sellaisiksi naamioiduin perustein. Samalla on konflikteissa jaettu osapuolet niihin, jotka käyvät hyvää tai oikeutettua taistelua ja niihin, jotka ovat roistoja ja liberalismin vihollisia, joiden on ymmärrettävä vain luopua kaikesta.

Ensimmäiseen maailmansotaan johti se, ettei kansakuntien välisille kiistoille ollut ratkaisumenettelyä, pyrkimys rakentaa kaksi toisensa kumoavaa sotilaallista voimaa pitämään vastapuoli aisoissa ja, ennen kaikkea, se, etteivät suurvaltojen mahtavat johtajat nähneet edellytyksiä yhteistyölle ja sitä kautta eturistiriitojen laimentumiselle ja kansallisten rajojen hälvenemiselle.

Toisen maailmansodan jälkeen nämä ongelmat ratkaistiin läntisen Euroopan osalta Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, sittemmin Euroopan unionin muodossa. Valitettavasti itäinen Eurooppa jäi tästä osattomaksi. Kun 90-luvun alussa kylmä sota päättyi lähes yhtäläiseen romahdukseen kuin Saksan häviö 1918, voittajat toistivat historiaa ja löivät häviäjän polvilleen. Nyt jää arvioitavaksi, onko liennytykselle vielä aikaa ja tilaa, vai jääkö Moskovalle käden ojentava historiaan uutena Neville Chamberlainina myöntyvyyspolitiikkoineen.

Siksi nyt rauhaa toivovalla poliitikolla onkin vaikea tehtävä. Pitäisi samaan aikaan tarjota ystävyyttä, yhteistyötä ja tasavertaista kumppanuutta, mutta tuomita kaikenlainen seikkailupolitiikka ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset. Samaan aikaan pitäisi myös osoittaa, ettei neuvotteluita ja sovintoa haeta oman heikkouden vuoksi, mutta samalla torjua kaikki omalta puolelta tuleva haukkapolitikointi ja militarismi. Tästä ehkä selkein merkki olisi se, että sikäli ja kun puolustusmäärärahoja korotetaan, rahoitus suunnataan mahdollisimman puhtaasti defensiivisiin asejärjestelmiin hyökkäysaseiden tai voimatasapainoa uhkaavien wunderwaffe-projektien sijaan.

Ensi askel tällä tiellä olisi omien kansainvälisoikeudellisesti kyseenalaisten sotilaallisten väliintulojen ja valtionrakennushankkeiden lyöminen jäihin ja myös omien liittolaisten kyseenalaisen ja moraalittoman toiminnan tuomitseminen. Se voisi luoda edellytykset viholliskuvan hälvenemiselle ja epäluulon vähentymiselle. Toivokaamme siis parasta, sillä jos emme nyt ole viisaampia kuin sata vuotta sitten, sadan vuoden päästä ei ehkä ole ketään oppimassa meidän virheistämme.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu