Ilman konsensusta emme pärjää

Konsensusta vastaan hyökkääminen on ollut muotia poliitikkojen keskuudessa. Kuuden puolueen hallitus hajosi siihen, että meillä oli kuusi puoluetta, jotka kaikki kokivat tarpeelliseksi kirkastaa omaa linjaansa muiden kustannuksella ja hakea pistevoittoja sen sijaan, että olisi pelattu yhteiseen maaliin ja tehty tuloksia. Kuntauudistus jäi puolitiehen ja soten osaltakin viivyteltiin aivan liian pitkään.

Vaalikauden aikana on kuulunut vahvana ajatus, että Suomi pärjää, kun joku esittää oikeat ratkaisut ja saadaan ideologisesti yhtenäinen hallitus, joka toteuttaa ”kovia” päätöksiä. ”Kovaa” on toisinaan pidetty synonyyminä ”rohkealle”. Oli se kova veto sitten laittaa julkinen sektori kulukuurille ja laittaa terveyskeskuksia ja kouluja kiinni tai toisaalta vaatia koko eurooppalaisen talousjärjestelmän myllerrystä elvyttävine keskuspankkeineen ja etelän velkojen kuolettamisineen, nyt on ollut kovasti muotia olla oikeassa.

Tuntuu tosin, että monet poliitikot eivät huomaa sen junan kansan mielestä menneen jo. Ehdottomimmin totuuspolitiikkaa saarnanneet puolueet ovat menettäneet gallupeissa asemiaan ja hiljaa ”toisaalta ja toisaalta” -henkisiä lausuntoja fundeeraava, yhteistyökykyinen ja käytännöllinen insinööripuolue porskuttaa. Viimeisimmät ulostulot siitä, miten ”konsensus ei toimi” ja ”politiikka on rikki” lausunnot ihmetyttävät sitä enemmän kun katsoo, mistä ne tulevat.

Suomen malli on hyvä, jos sitä käytetään

Jos katsotaan sitä, miten kestävät uudistukset Suomessa on tehty, niin niiden taustalla on aina ollut pragmaattinen yhteistyö, jossa myönnetään eri ihmisryhmien erilaiset tarpeet yhteiskunnassa ja haetaan ne asiat, joissa halutaan samaa asiaa. Keinojen puolesta toimivuus on ollut opillista puhtautta tärkeämpää ja kaikkia voittoja vastaan on pitänyt jossain toisessa asiassa myöntyä toisen mielipiteisiin.

Nyt kun puhutaan ”kansallisesta edusta”, ”suomalaisten edusta” tai ”isänmaan edusta”, niin monesti on tullut sellainen käsitys, että jokin puolue tai poliitikko katsoisi yksin pitävänsä hallussaan sitä tietoa, että mikä nyt on koko Suomen tai kaikkien suomalaisten etu. Konsensuspolitiikkaa vastaan hyökättäessä on hyökätty myös eturyhmäpolitiikkaa vastaan, koska totuuspolitiikkaan ei sovi ajatus siitä, että yhteiskunnassa olisi erilaisia ihmisiä joilla on erilaisia tarpeita ja tavoitteita.

Eturyhmäpolitiikan maine pitää palauttaa. Siitä on tullut, tai sitten siitä on tehty, likaista kähmintää jossa jaetaan asioita sulle-mulle -periaatteella ja ne jotka eivät johonkin kabinettiin pääse, jätetään ulos. Jotta eturyhmäpolitiikan maine voidaan palauttaa, niin pitää tunnustaa että intressit ja ihmisryhmät yhteiskunnassa voivat muuttua. Selkeästi vain yksi työnantajapuolen järjestö työmarkkinapöydässä ei riitä, vaan pitää olla yksi suurille ja yksi pienille työnantajille, samoin kuin työntekijöilläkin on eriasteisesti koulutetuille työntekijöille omat järjestönsä.

Yhteiskunnassa tulisi tunnustaa myös laajemmin erilaisia intressiryhmiä, joilla on legitiimi oikeus tulla kuulluksi ja edustetuksi, kuten vaikka internetin aktiivikäyttäjät, pitkäaikaistyöttömät ja ympäristöaktivistit. Intressin tunnustaminen legitiimiksi ei vaadi sitä, että tarvitsisi olla samaa mieltä näiden kanssa ratkaisuista tai jakaa edes arvoja. Eiväthän sitä ole vanhankaan konsensuksen osapuolet toisiltaan vaatineet. Kunhan tunnustaa, että toisen arvojen takana on aitoa huolta ja yhteiskunnalle tärkeitä asioita huomioonotettavaksi.

Konsensuksen vastustaminen ei tue keskustelua

Eturyhmäpolitiikassa on kyse ennen kaikkea siitä, että me tunnustamme sen, että Suomessa on erilaisia alueita ja ihmisiä. Samankokoinen lippalakki tai politiikka ei sovi kaikille. Siksi erilaisuus myös politiikassa on rikkaus. Mikään poliittinen liike ei voi edustaa koko kansaa tai ”kansallista etua”. Puolueen tehtävä on ajaa joillekin ihmisille tärkeitä asioita yhteiskunnassa, jos se luopuu siitä ja alkaa edistää vain niitä asioita, jotka ovat kaikkien jakamia, se lakkaa olemasta poliittinen liike.

Konsensusta tarvitaan kuitenkin siihen, että voimme ajaa niitä asioita, jotka me kaikki miellämme tärkeiksi. Konsensusta tarvitaan siihen, että löydetään tasapaino, kun eri osapuolet haluavat samaa asiaa eri keinoin. Työllisyys on tärkeää, mutta työntekijä ei halua työskennellä nälkäpalkalla eikä työnantaja työllistää tappiolla. Konsensus ei tarkoita sitä, etteivät mielipiteet saisi erota toisistaan. Hyvässä konsensuspolitiikassa tehdään niin, että kerrotaan oma, selkeä vaihtoehto, mutta ollaan valmiita yhteistyöhön, jos muut osapuolet ovat valmiita keskustelemaan.

Konsensuksen puuttuminen tarkoittaa sitä, että ääripäät ovat niin kaukana toisistaan, ettei keskustelua ja neuvottelua voida käydä. Tällaisissa yhteiskunnissa kansallinen etu katoaa tai lakkaa kokonaan olemasta. Eturyhmien olemassaolon kiistäminen tai eturyhmäpolitiikan naamioiminen kansalliseksi eduksi on varmin tie tuhoon ja hajaannukseen.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu