Islam ja politiikka, osa 5: Islam ja demokratia

Luontaisena jatkona Umman ja modernin valtion välisen suhteen pohdiskelulle voidaan jatkaa Islamin suhteella demokratiaan. Edellisen blogin lopussa todettiin, että varsin pitkälti on hyväksytty mahdollisuus ulkoistaa Umman poliittinen valta maalliselle instituutiolle ja että merkittävimmät akateemiset muslimitutkijat ovat todenneet sekä klassisen Sharian lakanneen olemasta ja sen palauttaminen, puhumattakaan käytöstä yhteiskunnallista toimintaa ohjaavana periaatteena, olisi mahdotonta. Liberaalit ovat esittäneet, että muslimien tulisi tyytyä toimimaan Islamin pohjalta osana demokraattista kansalaisyhteiskuntaa kunnioittaen sen pelisääntöjä. Olemme myös todenneet, että umma ja valtio ovat lähtökohdiltaan täysin eroavia poliittisen organisoitumisen muotoja.

Todettakoon yleisenä huomiona, että tässä kirjoituksessa esitetyt huomiot on tarkoitettu käsittelemään demokratian mahdollista legitimoimista muslimienemmistöisissä maissa, joissa Islam ja sen suhtautuminen demokraattiseen prosessiin legitiiminä maallisen hallinnan muotona on käytännössä väistämättä otettava huomioon. Monet tässä esitetyt reformit ovat edelleen puutteellisia ja rajoittuneita sekulaarien parlamentaaristen demokratioiden näkökulmasta. Samalla ne jossain määrin hahmottelevat niitä yleisiä ongelmia, joita Islamin ja kansanvallan suhteeseen liittyy.

Hallaqin analyysia Islamin poliittisista ongelmista nykyaikana voidaan pitää ansiokkaana, mutta ratkaisulähtökohtia se tarjoaa hyvin vähän. Sen sijaan Khaled Abou el-Fadh on pohtinut asioita konkreettisemmasta ja käytännöllisemmästä näkökulmasta. Hän lähtee siitä, että kyse on suvereniteettiongelmasta: kenellä on valta määritellä poliittisen toiminnan reunaehdot ja antaa sitovia, universaaleja määräyksiä. Hän myös tiedostaa ne ongelmat, joita sisältyy toisaalta liberaaliin uudelleentulkintaan ja sitä kautta tehtäviin reformeihin ja toisaalta fanaattiseen tahtopolitiikkaan ajaa jokin ”puhdas”, historiallisesti olematon oppi läpi.

Kysymys suvereniteetista

Demokratian oleellisin haaste Islamille on se, että demokraattisessa prosessissa kansalla on suvereniteetti, ts. valta säätää lakeja joko suoraan tai edustajiensa välityksellä. Islamissa taas laki on Jumalan antama, yksi ja muuttumaton. Kuitenkin, sekä oikeusvaltioperiaate että islamilainen fiqh tunnustavat lakiin perustuvan hallinnon ja siitä seuraavat hyvät asiat aina laittomuuden ja anarkian tilaa paremmaksi. Fadhin mukaan näistä yhteisistä tekijöistä oikeusvaltioperiaatteen ja islamilaisen oikeusperiaatteen välillä tulisi hakea Islamin sisäistä kompromissia. Hallaq ei tällaista mahdollisuutta näe, vaan pitää ristiriitaa sovittamattomana.

Kompromissin keskeisiä rakennuspalikoita voidaan hakea Islamin Koraanissa ilmoitetuista perusperiaatteista: sosiaalisesta oikeudenmukaisesta, neuvotteluun perustuvasta, yksinvallan torjuvasta hallinnosta ja armon ja myötätunnon hyveellisyydestä. Samalla säkeet kalifaatin asettamisesta ”Jumalan sijaisena” maan päälle tulkitaan universaaliksi, ei yksittäistä ”Jumalan sijaista” asettavaksi (etenkin siihen vedoten, että oikeaan ohjattujen kalifien ketju on katkennut jo vuosisatoja sitten, eikä uskottavaa universaalia kalifaattia ole sitäkään ollut satoihin vuosiin). Tällainen universaali kalifaatti asettaa jokaisen uskovan Jumalan sijaisen asemaan suhteessa toisiin ihmisiin ja päteväksi tulkitsemaan Jumalan ilmoitusta.

Tältä pohjalta on argumentoitu, että Islamin keskeiset periaatteet toteutuvat parhaiten universaaliin kalifaattiin perustuvassa demokratiassa, jossa kaikki ovat yhtä lailla oikeutettuja tekemään moraalisia päätelmiä ja kantamaan vastuun niistä toisten ja Jumalan silmien edessä. Se myös synnyttää yleisesti hyväksytyn laintulkinnan, johon kaikki ovat järjestelmän hyväksyessään ja sen toimintaan osallistuessaan hyväksyneet. Jumalan suvereniteetti katsotaan tässä asiassa vain moraaliseksi auktoriteetiksi, poliittinen harkinta ilmoitetun moraalin pohjalta jää ihmisten tehtäväksi.

Islamin klassisten termien tulkitseminen nykykontekstiin

El Fadl myöntää, etteivät klassisen opin mukaiset termit riitä kuvaamaan reformoidun yhteisön toimintaa vaikka toimivatkin niiden pohjana. Merkittävimmäksi termiksi nousee maslaha, yhteinen hyvä, ja kysymys siitä, kuka tuon yhteishyvän määrittelee. Historialliset argumentit osoittavat, että lakia tulkitseva ja sitä toimeenpaneva auktoriteetti ovat samoja, se synnyttää epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa, kuten Saudi-Arabiassa.

Toinen keskeinen termi on shura, neuvottelu, joka toimi hallinnon perustana kalifien autokratiaa vastaan jo historiallisina aikoina. Se ei kuitenkaan ole sinällään riittävä, koska shura ei takaa vähemmistöön jääneelle oikeutta jatkaa erimielisyyttään eikä mitään erityisiä oikeuksia vähemmistöille. Se on siis edelleen raakaa enemmistövaltaa. Näiden provisioiden myötä se antaa kuitenkin pohjaa islamilaisen demokratian kehittämiselle. Shariasta ei voida löytää eksplisiittistä hyväksyntää demokraattiselle hallintotavalle, muttei toisaalta mitään sellaistakaan, joka sen ehdottomasti kieltäisi.

Klassinen teologia määrittää Jumalan tahdon vapaaksi ja ainoaksi todelliseksi oikeudenmukaisuuden määrittäjäksi. Näin ollen inhimillisellä oikeudentunnolla ei olisi sijaa laintulkinnassa, eikä inhimillinen oikeudenmukaisuuden intuitio tuota varteenotettavaa tietoa ”absoluuttisesta” oikeudenmukaisuudesta. Näin ollen syntyy uhka: kenellä tulkintavalta ja uskonnollinen auktoriteetti onkin, voi käyttää sitä mielivallan ja sorron välikappaleena. Samalla laki sementoidaan yhdeksi ja muuttumattomaksi, vaikka ihmisten moraaliset intuitiot muuttuisivatkin.

Klassisen teologian haastamiseen voisi käyttää Koraania: kirja puhuu johdonmukaisesti oikeudenmukaisuudesta Jumalan ominaisuutena. Voidaankin argumentoida, että Jumalan sijaisina ihmisillä olisi universaalissa kalifaatissa luonnollinen oikeudenmukaisuuden taju. Tällöin laintulkinnan ensisijaisiksi ohjenuoriksi voitaisiin ottaa oikeudenmukaisuus ja armollisuus, näin lieventäen niitä Sharian pykäliä, jotka tuntuvat julmilta tai kohtuuttomilta.

Haastavia uudelleentulkintoja – umpikuja?

Ongelmallista tällaisessa järkeilyssä käytännön kannalta on edelleen se, kuinka heikkoa liberaalin teologian kannatus muslimien keskuudessa käytännössä tuntuu olevan. Hallaqin kaltaiset teoreetikot, jotka ovat varsin syvällisesti perehtyneet Islamin teksteihin suhtautuvat hyvin pessimistisesti kykyyn yhdistää minkäänlaista modernia valtiota, demokraattisesta oikeusvaltiosta puhumattakaan, Islamiin missään sellaisessa muodossa jossa sitä voisi kutsua Islamiksi.

Toisaalta argumentoidaan, että koraanissa määritellyt hyvän elämän pilarit uskonnosta, elämästä, perheestä jne. voidaan nostaa yksilönoikeusteorian pohjaksi ja lähteä tätä kautta reformoimaan tulkintaa suhteesta uskonnollisen lain kieltoihin. Sharia voidaan tulkita myös viitteellisenä kokoelmana konkreettisissa tilanteissa tehtyjä, pääosin kieltäviä, linjauksia.

Se on myös yksi, jumalallinen ideaali jota kohti tulee pyrkiä, mutta jonka saavuttaminen oikeudenmukaisuutta noudattaen käytännössä on aina ihmisten ja maailmallisten olosuhteiden vuoksi mahdotonta. Tämän taas voidaan sanoa vastaavan alkuperäistä, historiallisesti kehittynyttä kontekstissaan käytettyä Shariaa, jossa yleiset oikeudenmukaisuuden ja sovittelun periaatteet yhdistettynä fatwan ja hukmin oikeuttavien lainkohtien eronteko oli kaikkien tiedossa.

Tällöin voidaan argumentoida demokraattisen oikeusvaltion olevan nykykontekstissa paras tapa toteuttaa Islamin periaatteita, jossa islamilaiselle oppineistolle luodaan vastine moraalisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden äänenä toimivista uskonnollisista keskustelijoista, joilla on valtaa ainoastaan moraalisen auktoriteettinsa kautta. Potentiaalisena ongelmana tässä reformaatioteoriassa kuitenkin säilyy se, ettei Sharia ole vain abstraktin ideaalin esitys vaan konkreettisia tekstejä, joissa lain säädökset ja sen linjaukset näkyvät.

Käytännössä onkin hyvin epävarmaa, suostuisivatko Islamin vahvimmat uskonnolliset auktoriteetit tällaiseen reformaatioon. Toisaalta ilman uskonnollista auktoriteettia demokratian juurruttaminen islamilaiseen maailmaan on käytännössä mahdotonta. Joka tapauksessa nykytila ei ole ihanteellinen, eikä fundamentalististen poliittisen islamin liikkeiden tarjoamat vaihtoehdot autoritaarisesta hallinnasta ole sen uskollisempia Koraanille unohtaessaan sovittelu- ja kohtuullisuusperiaatteet, sekä toisaalta kysymyksen kalifaatin oikeamielisestä asettamisesta.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu