TTIP – Askel eteen- vai taaksepäin?

Transatlanttinen kauppa- ja investointisopimus, lyhemmin TTIP, on herättänyt runsaasti keskustelua erityisesti siihen liitettyjen pelkojen ja neuvotteluprosessin tiukan salaisuuden takia. Eniten huolta on herättänyt investoija-valtio -riitojenraktaisumenettely välimiesoikeudessa, josta on kuitenkin tuoreimmassa sopimusluonnoksessa luovuttu. Tämän lisäksi on epäilty, millaisia vaikutuksia sopimuksella olisi esimerkiksi jäsenvaltioiden mahdollisuuksiin harjoittaa haluamaansa työ- ja ympäristöpolitiikkaa tai tuottaa julkisia palveluitaan haluamallaan tavalla.

Eritoten laitavasemmisto ja ei-TTIP:lle -liike on ihmetellyt eurooppalaisten maltillisten työväenpuolueiden ja suomalaisen ay-liikkeen myönteistä suhtautumista sopimukseen. Kuultuani viime viikonloppuna pohjoismaiden demarinuorten konferenssissa SAK:n asiantuntijaa aiheesta ajattelin että voisin yrittää avata omaa käsitystäni asiasta. Julkinen keskustelu kun on ollut lähes yksioikoisesti kielteistä.

Historian painolasti, jälleen kerran

Aloitetaan pienellä historiakatsauksella. SDP on historiallisesti ollut kansainväliselle kaupalle myönteinen puolue. Kun kenkätyöläiset vaativat puolueneuvostoa ennen sotia kannattamaan korkeampia suojatulleja suomalaiselle kenkäteollisuudelle, neuvosto ykskantaan kehotti työläisiä vaikuttamaan siihen, että tehdas valmistaisi tehokkaammin parempia jalkineita. Enemmistö työväenluokasta kun hyötyi siitä, että tarjolla oli laadukkaita kenkiä edullisesti ja että teolliset prosessit uudistuivat.

Samoin sosialidemokraatit vastustivat ulkomaisen viljan tuontitulleja, koska halvemmat elintarvikkeet olivat hyväksi kansan enemmistölle, vaikka se vahingoittikin yhtä eturyhmää, pienviljelijöitä. Tästä lähtökohdasta SDP:n lähtökohtaisesti myönteinen kanta transatlanttiseen vapaakauppasopimukseen TTIP:hen ei ole niin kummallinen kuin vasemmistolaisemmat keskustelijat antavat ymmärtää.

TTIP ei ole ongelmaton

Periaatteellinen myönteisyys kansainvälisen kaupan lisäämiseen, esteiden poistamiseen ja investointien edistämiseen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkiin soppareihin voitaisiin laittaa nimi summanmutikassa. Jos alkuperäinen ISDS-välimiesmenettely olisi säilynyt riitojenratkaisumenettelynä, jo se olisi voinut tehdä sopimuksesta allekirjoituskelvottoman. Nykyisen luonnoksen pysyvä riitatuomioistuin, joka on julkisen valvonnan alla on huomattava parannus tähän asiaan.

On selvää, että sopimuksen sisällöstä ja ehdoista on saatava riittävän ajoissa tieto ja siihen on voitava perehtyä rauhassa, eikä päätöksentekoa asiassa saa pyrkiä ajamaan läpi takaportin kautta. On myös oltava niin, että mikäli valmiissa sopimusluonnoksessa havaitaan ongelmia, se voidaan palauttaa valmisteluun ota tai jätä -tilanteen sijaan. Neuvotteluita ei voida myöskään jatkaa siten, ettei komissio jaa tietojaan edes jäsenvaltioiden hallitusten tai europarlamentin asiaankuuluvien valiokuntien kanssa.

Ei, ei, ei EEC:lle?

TTIP-sopimuksen vastustamisessa on kuitenkin yksi iso ongelma: mikä sen vaihtoehto on? Sopimus vastaa selkeään tarpeeseen, joka johtuu muuttuneesta maailmasta, avautuneista markkinoista ja globalisoituneesta liiketoiminnasta. Tällä hetkellä EU:n markkinat ovat jo käytännössä auki amerikkalaiselle kilpailulle, mutta Yhdysvaltain markkinoilla on huomattavasti laajempaa protektionismia ja erilaisia säännöksiä jotka käytännössä estävät eurooppalaisten toimijoiden menestystä rapakon tuolla puolen.

Laitavasemmiston hankkeissa on kerta toisensa jälkeen nähtävissä sama kaava: vastustetaan jotakin negatiiviseksi miellettyä asiaa, mutta kieltäydytään näkemästä ettei muuttumattomuus ole vaihtoehto. EEC-jäsenyyttä tarvittiin aikanaan siihen, että Suomi pysyisi mukana Länsi-Eurooppaan muodostuvalla sisämarkkina-alueella. Samoin EU-jäsenyyden hakeminen, sekin jyrkästi äärivasemmistossa vastustettu, oli käytännössä ainoa poliittinen linja jolla turvattiin Suomen pysyminen eurooppalaiseilla markkinoilla.

Kategorisen vastustamisen tie ei ole kovin hedelmällinen, koska jos olettaa uusien asioiden tulevan jotenkin ongelmattomina, jäävät kaikki sopimukset ja yhteistyöjärjestelmät syntymättä: useamman kuin yhden osapuolen yhteistoiminta on aina kompromissi tai pienimmän yhteisen nimittäjä määrittämä konsensus. Myöskään mitään “neuvotteluprosessin avaamista” ei voida tehdä, koska neuvotteluiden luottamuksellisuus ja salaisuus on edellytys sille etteivät liike-elämän toimijat tai sopimuksen ulkopuoliset valtiot kykene käyttämään näitä tietoja hyväkseen.

Neuvotteluprosessia voitaisiin kuitenkin avata jäsenmaiden hallitusten, valittujen kansalaisjärjestöjen ja europarlamentin jäsenten kesken. Lisäksi valmiin sopimusluonnoksen tarkastamiselle ja siitä keskustelun käymiselle on varattava riittävästi aikaa.

Vaihtoehtoja vastustamiselle

Oma näkemykseni TTIP:stä tiivistyykin lauseeseen “periaatteessa kyllä, mutta…” Isoin kysymys asiassa lienee se, että kun miltei kaikilla läntisillä talousalueilla jo on keskenään vastaavat sopimukset, olisi hyvä että EU ja Yhdysvallatkin sellaisen solmisivat. Sääntely ja toimintaperiaatteet harmonisoituvat nopeasti ja väistämättömästi.

Kun EU ja Yhdysvallat muodostavat puolet maailmantaloudesta, se asettaisi pohjaehdot muullekin kanssakäymiselle ja tarjoasi meillekin mahdollisuuden vaikuttaa Yhdysvaltojen kaupalliseen ja ympäristölliseen sääntelyyn. Jos me emme ole mukana tässä prosessissa, Yhdysvallat hakee yhteistyökumppanit muualta ja asettaa yleiset normit talousyhteistyölle niiden, todennäköisesti lähinnä Kiinan kanssa. Näiden kahden bilateraalisten neuvotteluiden tulos tuskin on eurooppalaisille edullinen. Lopputulos, markkinoiden avautuminen ja yhteiset pelisäännöt siis ovat melko varma lopputulema. Kyse on siitä olemmeko me tekemässä niitä sääntöjä, vai vain sopeutumassa niihin. Siksi olisikin hedelmällisempää kritisoida sisältöjä kuin sitä että yhteistyötä yritetään.

Vaikeaan lopputulemaan tullaan tässäkin: onko maailman muutoksissa mukana oleminen ja niihin vaikuttaminen tärkeää, vaikka sen hintana olisi hakeutuminen aktiivisesti löysiinkin komromisseihin ja sopimukset, joista voi aiheutua ennakoimattomia haittoja. Poliittinen riski on suuri, mutta historiassa tekemättä jättäjiä harvemmin pidetään suurina sankareina. Useimmat ei-liikkeet ovat jääneet historiaan lähinnä <a href="https://tragikoomisina alaviitteinä ja <a href="https://perusteettomana pelotteluna.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu