Ääripäät jylläävät työmarkkinoilla

Ensin se positiivinen asia: SAK:n hallitus äänesti tänään Yhteiskunta/kilpailukykysopimuksen soveltamisneuvotteluihin lähtemisen puolesta äänin 14-5. Vaikka osa liitoista jäi ulkopuolelle, STTK:n ja Akavan tultua mukaan yksimielisesti sopimuksen kattavuus olisi tällä pohjalla ollut 80 %. Sitten Elinkeinoelämän keskusliitto pudotti pommin ja ilmoitti, ettei neuvotteluja voida jatkaa ellei SAK ole yksimielisesti mukana. Linjaus on kummallinen, sillä eläkeratkaisukin saatiin tehtyä, vaikka koko Akava jäi sovun ulkopuolelle.

Yhteiskuntasopimuksen ympärillä liikkuva veivaaminen kertoo vain yhdestä asiasta: siitä miten tulehtuneet välit työnantaja- ja työntekijäosapuolilla on keskenään. Luottamus, jonka varassa Suomea rakennettiin aikaisempina vuosikymmeninä on saatu tehokkaasti murennettua. Etelärannassa ammattiliittojen polvilleen painamisesta haaveilevat haukat ja Kokoomuksen thatcherilainen siipi ovat saaneet kohtuuttoman vallan työnantajajärjestöissä ja hallituksessa.

Samaan aikaan militantimmat voimat ovat saavuttaneet jalansijaa ay-puolella ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun. PAM:in radikaalein vasemmistosiipi ja liittorajat ylittävä, ilmeisesti ainakin osittain myyttinen "x-ryhmä", haaveilevat yleislakosta ja hallituksen kaatamisesta sen voimalla. Tämä hakee historiassa vertailukohtaansa vuoden 1971 Metallin lakosta, jolla SKP:n stalinistit haaveilivat saavuttavansa "vallankumouksellisen tilan" ja oikeuttavan Neuvostojoukkojen kutsumisen maahan "veljellisen avun" merkeissä. Nyt työtaistelurintaman muodostavat AKT ja pitkään Vasemmistoliiton kontrollissa olleet Rakennusliitto ja SEL. PAM:in liikahdus kertonee Vasemmistoliiton vahvistumisesta liiton sisällä.

Epäluottamuksella on pitkät jäljet

Palvelualojen ammattiliiton jäsenistön houkutusta tukea radikaalia luokkataistelulinjaa on helppo ymmärtää, kun katsoo alan työehtoja ja niiden viimeaikaista kehitystä. Suomen suurimman ammattiliiton jäsenistöstä suurin osa tekee pienellä palkalla huomattavasti lyhennettyä työviikkoa, usein ennustamattomalla työvuorokierrolla ja määräaikaisilla sopimuksilla. Nollatuntisopimukset ovat yleisiä ja työvoiman vaihtuvuuden vuoksi erilaisia työehtorikkomuksia ja alipalkkausta tapahtuu paljon.

Viime vuosina työmarkkinapöydästä ei PAMilaisille ole pudonnut edes muruja. Reaaliansioiden negatiivinen kehitys ajaa palvelualojen pienipalkkaisia sosiaaliturvan varaan ja kotimaisen kysynnän heikentyminen palkanalennuksilla ja työajan pidennyksillä vaikeuttaa työllisyystilannetta. Ei ihme, jos moni toteaa tilinauhaa ja perhettä katsoessaan ettei varaa joustaa enää ole.

Toisessa ääripäässä thatcherilaisten ja suuryritysten ay-polkijoiden tukivoimaksi on saatu pk-yrittäjät jotka ovat kyllästyneet paikallisen sopimisen vaikeuteen pienissä yrityksissä. Siellä tuntuu erittäin kipeästi se, että toimialojen sirpaloitumisesta johtuen samankaan toimialan yritykset eivät ole veljiä keskenään: lamasta huolimatta joillakin firmoilla menee vahvasti ja palkankorotusvaraa on, useammissa taas ollaan syvissä vaikeuksissa. Työaikoja ja palkkoja pitäisi pystyä tarkastelemaan tilanteen mukaan joustavasti, mutta ay-liike sanoo "EI" pelätessään sanelua ja työehtojen polkemista.

Nyt tarvittaisiin malttia ja sopua

Sosialidemokraattina olen huolestuneena seurannut työmarkkinoiden ajautumista umpikujaan ja äärioikeiston ja -vasemmiston vahvistumista järjestöissä. Yhdessä sopimisen kulttuurin päättäessä voittajia ovat thatcherilainen oikeisto, joka haluaa antaa työnantajille vapaan saneluoikeuden palkkoihin ja työaikoihin, sekä vasemmistoradikaalit, jotka tavoittelevat luokkasodan ja leikkauspolitiikan kärjistymisen kautta äänestäjien radikalisointia. Häviäjiksi tässä yhtälössä jäävät tavalliset suomalaiset, työmarkkina-asemaan, ikään ja siviilisäätyyn katsomatta.

Jotta sopu löytyisi, täytyy työmarkkinoiden sorretuille ryhmille antaa nykyistä paremmat ehdot. Eli pienipalkkaisille palvelualojen työntekijöille ja pienyrittäjille on annettava se, mikä heille oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluu. Hyvä alku löytyy vaikkapa siitä, mitä Hesburgerin perustaja Heikki Salmela tuli nostaneeksi esiin: Annetaan palvelualojen työntekijöille lisää palkallisia työtunteja. 45 tai edes sen 40 h työviikkoa on vaikea tehdä, jos työnantaja ei anna tehdä kuin 10 % tästä.

Muutama ehdotus

Jos esimerkiksi PAM:ille luvattaisiin että sen osalta kaikille työntekijöille taattaisiin vähintään 18 tunnin työviikko jokaiselle, joka ei itse halua tehdä vähempää, sopimishalut voisivat lisääntyä. Samalla pitäisi saada selkeä linjaus siitä, ettei hallitus enää heikennä kotimarkkinoiden kysyntää veronkiristyksillä ja leikkauksilla, vaan työvoimakustannusten alentamista kompensoidaan tukemalla työllisyyttä veronalennuksin ja aikaistamalla väistämättä eteen tulevia julkisia korjausinvestointeja ja hankintoja.

Pienyrittäjille pitäisi veronkevennysten lisäksi taata selkeitä parannuksia paikallisen sopimisen mahdollisuuksiin. Työajat on voitava mitoittaa tarpeen mukaan ja palkoista pitäisi taulukon sijaan olla ohjeistus siihen, missä suhteessa firman tulos vaikuttaa palkkakehitykseen. Jotta tämä toimisi, täytyy työnantajapuolen edustajalle toki antaa täydellinen ja rehellinen informaatio siitä, missä firmassa mennään. Samaan pakettiin olisi hyvä lyödä myös SDP:n jo syksyllä yrittäjäpaketissaan esittämä ensimmäisen työntekijän kulujen verovähennysoikeus 20 000 € asti.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu