Israelista ja Apartheidista

Israelin ja palestiinalaisten välinen ratkaisematon konflikti nousi jälleen Suomessakin keskusteluun israelilaisartisti Netta Barzilain voitettua Eurovision laulukilpailut. Some täyttyi pääasiallisesti Israelia kritisoivien ja itsenäistä Palestiinaa sympatiseeraavien suomalaisten tuskastuneista, vihaisista ja viimeaikaisia Israelin turvallisuusviranomaisten toimia arvostelevista postauksista. Kuulemani mukaan vastaavasti Israelia sympatiseeraavissa lähinnä kristillisissä piireissä iloittiin ”Jumalan valitun kansan” voitosta.

Israelia vastustava BDS-kampanja on ottanut Barzilain boikottikampanjansa kohteeksi, yhtenä perusteluna se, että Barzilai on suorittanut hänelle maansa asevelvollisuuslain nojalla pakollisen asepalveluksen laivaston soittokunnassa. Huomioon ei ole otettu hänen mahdollisia omia mielipiteitään tai sitä, kuinka vaikeaa sosiaalisesti ja psykologisesti Israelin hallituksen politiikkaan tai maan turvallisuusviranomaisten toimiin kriittisesti suhtautuvillakaan on kieltäytyä palveluksen suorittamisesta, puhumattakaan hallinnollisista esteistä ja mahdollisista sanktioista.

Jälleen kerran itseäni hämmästyttää, kuinka suuri identiteettipoliittinen merkitys tällä pitkään jatkuneella ja hyvin vaikealla ja monimutkaisella geopoliittisella, uskonnollisella ja etnisellä konfliktilla on suomalaisillekin. Erityisen suuresti ihmetyttää halu omaksua mustavalkoinen ja jyrkkä näkemys, jossa asetutaan jollekin puolelle ja katsotaan ”oman” osapuolen kaikkia toimia vähintään ymmärtävässä valossa ja vastaavasti toisen osapuolen toiminta nähdään puhtaasti pahuutena ja kyynisenä laskelmointina.

Useissa muissa vastaavissa konflikteissa suomalaiset kommentaattorit kuitenkin yleensä kykenevät hivenen paremmin ymmärtämään paitsi oman ulkopuolisuutensa, myös eri osapuolten näkökulmien syyt ja niiden taustan, vaikka eivät samaa mieltä olisikaan. Ulkopuoliselle olisi yleensä kenties luontevampaa pyrkiä pohtimaan tapoja ratkaista konfliktia kuin toimia tuomarina sen osapuolille.

Identiteettipoliittinen puolenvalinta vaikeuttaa ymmärtämistä

Toiselle Hamasin Gazassa järjestämien ”Paluun marssi” -mielenosoituksen pyrkimykset ylittää raja Israelin puolelle ja provosoida rajaa vartioivia sotilaita tavoitteleekin mahdollisimman suurta kuolonuhrien määrää ja ”marttyyrien” kautta on osoitus palestiinalaisosapuolen kyynisestä ja omaa kansaa halveksivasta propagandasodasta. Toiselle taas kuolonuhrit ovat osoitus yksin Israelin militaristisen sortokoneiston mielivallasta ja kohtuuttomasta voimankäytöstä palestiinalaisia vastaan.

Yksi muistuttaa, ettei palestiinalaisilla ole vieläkään omaa valtiota ja että Israel miehittää laittomasti Länsirantaa rakentaen sinne siirtokuntiaan. Toinen vastaa, että palestiinalaisosapuoli on hylännyt kaikki ne rauhansopimukset, joissa on tarjottu vapaata Palestiinaa ja jotka Israel on omalta osaltaan hyväksynyt. Se, että molemmat ovat oikeassa ei tarkoita sitä, etteivätkö molemmat olisi myös väärässä.

Minulle on täysin yhdentekevää, kuka aloitti ja kuka on enemmän syyllinen. Oleellista olisi saada syntymään rauhansopimus, jonka kaikki osapuolet voisivat edes pitkin hampain hyväksyä ja jonka seurauksena saataisiin aikaiseksi todennäköisemmin hitaastikin syvenevä rauhantila, kuin seuraavaa konfliktia odottava valmistautuminen ja kyräily.

Onko Israel Apartheid-valtio?

Luin kosmologi Syksy Räsäsen kirjan Israelin Apartheid (Into, 2017) kursorisesti läpi aiemmin keväällä. Räsänen on aktiivinen Palestiina-solidaarisuutta ajavan ICHAD-järjestön Suomen haaran toiminnassa. Perehdyttyäni (harrastelijana, toki) eteläisen Afrikan rotuerotteluvaltioiden historiaan viime syksyn aikana totesin, että rinnastus on mielenkiintoinen (joskin sen osuvuus on kiistettävissä) ja asiasta voisi saada aikaiseksi vaikka blogisarjankin.

Oleellista on arvioida Israelin/Palestiinan nykytilannetta ja apartheid-rinnastuksen osuvuutta ja ohilyöntejä, sekä mitä historiallisista esimerkeistä voitaisiin ottaa huomioon konfliktin ratkaisussa ja ennen kaikkea sen jälkeistä poliittista prosessia ennakoitaessa. Toisaalta pyrin nostamaan esiin sen, mitä ei voida sellaisenaan siirtää historiasta nykyhetkeen tai konfliktista toiseen.

Erityisesti Räsäsen kirjansa lopussa esittämä ratkaisu Israel-Palestiina -konfliktiin, eli yksi, demokraattinen Palestiina -malli on mielenkiintoinen arvioituna vasten niitä tunnettuja esimerkkejä, joissa entisen valtaryhmittymän ja väestön enemmistön yhteiselämä saman valtion sisällä on yritetty järjestää. Etelä-Afrikka ja Zimbabwe ovat tästä kenties vertailukelpoisimmat esimerkit.

Ensimmäinen ja helppo vastaus Apartheid-rinnastukseen on, ettei se pidä paikkaansa sillä yksinkertaisella perusteella, että Israel ei rajaa kansalaisuuttaan etnisillä tai vastaavilla perusteilla. 20,9 % Israelin kansalaisista on arabeja, joilla on samat oikeudet kuin juutalaisillakin. 0 % Etelä-Afrikan mustista oli sen enempää maan kansalaisia kuin äänioikeutettujakaan. Zimbabwea edeltäneen Rhodesian tunnustamattoman valtion kansalaisissa oli vaihteleva määrä vaihtelevin ehdoin äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia alkuperäisväestöön kuuluvia afrikkalaisia, mutta ei lähellekään viidesosaa kokonaisäänestäjäkunnasta.

Toinen merkittävä ero Etelä-Afrikkaan on se, että jos palestiinalaisaktivistien keskeiseen vaatimukseen pakolaisten ja näiden jälkeläisten vapaasta paluuoikeudesta suostuttaisiin, juutalaiset muodostaisivat huomattavasti E-Afrikan valkoisia suuremman osuuden alueen asukkaista, mutta olisivat kuitenkin vähemmistö. Vähemmistöasemaan joutuminen onkin yksi merkittävimpiä syitä, miksi vapaan paluuoikeuden periaate ei koskaan tule toteutumaan missään rauhansopimuksessa Israelin ja palestiinalaisten välillä. Se on sekä Israelin että juutalaisten historiasta johdettavista syistä mahdoton ajatus sekä Israelin hallitukselle että murskaavalle enemmistölle maan kansalaisista.

Kiista tästä paluuoikeudesta, sekä tietysti eri palestiinalaisryhmien tekemät terrori-iskut Israelin alueella ovat väistämättä myös sen taustalla, että Israel on kieltänyt maahanmuuton ”vihamielisistä maista” ja rajoittaa palestiinalaisalueilla asuvien arabien oikeutta liikkua Israelissa ja maan hallinnon alaisuuteen liitetyissä osissa miehitettyä Länsirantaa. Rajoitukset yksilönvapauteen ja segregaatio ovat siis selkeästi eri tavoin perusteltuja, kuin varsinaisessa rotuerottelussa. Efektiivisesti toki lopputulos on ulkoisesti samankaltainen, eikä erottelun kohteeksi joutuva todennäköisesti juurikaan välitä siitä, syrjitäänkö häntä etnisyytensä vai oletettujen terroristikytköksiensä vuoksi.

Apartheid-kortin käyttö vaikuttaakin siis enemmän tarkoitushakuiselta propagandalta, mitenkään Israelin viranomaisten tekemiä ihmisoikeuksien ja yksilönvapauksien loukkauksia vähättelemättä. Samaa sarjaa on yksittäisen muusikon ja hänen kotivaltionsa yksipuolinen demonisointi. Varmasti se ei ainakaan johda mihinkään hyvään palestiinalaissiviilien kannalta, eikä rauhan syntymiseen. Rauhasta ja sen lujittamisestahan kuitenkin Euroviisuissakin on kyse.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu