Seuraavalla hallituksella on edessään suuria turvallisuuspoliittisia valintoja

Suomessa toimitetaan ensi vuoden huhtikuun 14. päivänä eduskuntavaalit. Tämän vaalin tuloksen pohjalta tullaan muodostamaan hallitus, jolla on edessään suuria ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjanvetotarpeita yhdessä tasavallan presidentin kanssa. Presidenttinä tulee koko tuon hallituksen toimikauden ajan olemaan Sauli Niinistö.

Kolme selkeintä pitkän aikavälin trendiä, jotka vaikuttavat turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen ovat seuraavat:

1) Yhdysvaltojen suhteellisen ylivoiman hupeneminen

Kiinan talouden, teknologisen kehitystason ja sotilasbudjetin kasvaessa etenkin idän Lohikäärme ottaa Yhdysvaltoja kiinni sotilaallisessa voimassa ja muissa suorituskyvyissä. Takamatka on edelleen merkittävä, mutta samaan aikaan myös Venäjän asevoimien varustus ja valmiustaso on kohonnut kylmän sodan jälkeisestä alennustilasta.

Molemmilla ns. revansistisilla suurvalloilla suurin osa uusista asejärjestelmistä on joko yhä pahasti kesken tai niitä ei ole vielä laajassa palveluskäytössä, osa edelleen käytössä olevista järjestelmistä taas on vanhentuneita. Mutta modernisaatio ja valmius on selkeästi kasvanut molemmilla. 1990-luvulla alkanut Pax Americana on lähestymässä loppuaan. Globaalin valtajärjestelmän muutokset ovat usein aiheuttaneet levottomuutta ja konflikteja. Tähän tulee varautua nytkin.

2) Globaalin politiikan keskipisteen siirtyminen Aasiaan

Vaikka valta siirtyi jo II Maailmansodan jälkeen Euroopan pääkaupungeista Moskovaan ja Washingtoniin, Eurooppa säilyi strategisten valtapelien keskeisenä näyttämönä. Osittain siksi täällä rintamalinjat myös pysyivät niin liikkumattomina: Eurooppa teollisine ja taloudellisine resursseineen oli elintärkeä molemmille supervalloille. Nyt Eurooppa menettää merkitystään ja Yhdysvallat on siirtänyt sotilaallisen läsnäolonsa ja suunnittelunsa painopistettä Aasiaan ja Tyynelle valtamerelle, jossa sillä on puolustettavanaan taloudellisia ja strategisia intressejä.

Venäjän sijaan Kiina on nyt keskeisin haastaja Yhdysvalloille kamppailussa globaalista valta-asemasta ja vastuu Euroopan turvallisuudesta on ensisijaisesti eurooppalaisilla itsellään.

3) Hajoava kansainvälinen järjestelmä

Kansainväliset sopimusjärjestelmät rakoilevat koko ajan enemmän. Euroopassa tämä näkyy mm. Britannian EU-erossa, globaalisti muun muassa vetäytymisinä kansainvälisistä ilmasto- ja pakolaissopimuksista. Sopimuspohjaisen järjestelmän mureneminen lisää epävarmuustekijöitä ja tarvetta paikallisemmille, alueellisille yhteistyösopimuksille, kahdenväliselle diplomatialle ja vararatkaisuille yllättävien tilanteiden riskeiltä suojautumiseksi.

Nämä kolme päätekijää on otettava huomioon kaikessa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa suunnittelussa seuraavien vuosien aikana. Lisääntyvistä jännitteistä johtuen Suomen tulisi olla valmis haasteisiin jo tulevan hallituskauden aikana. Suora sotilaallinen konflikti ei ole todennäköinen, mutta ei enää täysin poissuljettukaan, kuten ennen vuotta 2014 kenties ajateltiin.

Tulevaisuuden konflikteissa ratkaisevaa on nopeus

Suomella on eurooppalaisessa katsannossa poikkeuksellisen hyvä valmius siihen, mitä voidaan pitää perinteisenä kriisitilanteena. Meillä on suurehko reservi, jota myös taas harjoitetaan tauon jälkeen suhteellisen paljon. Joukoilla on tuekseen tykistöä, tankkeja ja panssariajoneuvoja. Reserviarmeijan valmiuksilla voitaisiin myös hoitaa sellainen äkillinen ongelma kuin vaikka suuri pakolaisaalto rajan ylitse.

Sen sijaan Suomen kyky reagoida nopeasti on kyseenalainen. Perinteinen kriisiajattelu lähtee siitä, että jännitteen kasvamista seuraa selkeä tilanteen kärjistymisvaihe ennen konfliktin puhkeamista, mikä antaa aikaa suorittaa liikekannallepanon kaltaisia valmistautumistoimia. Tämä ajatus ei vieläkään ole täysin vanhentunut, vaikka kuinka kohkataankin Venäjän salamasotadoktriinista.

Esimerkiksi Ukrainassa pitkään käynnissä vellonut sisäinen poliittinen konflikti Maidanin mielenosoitusten muodossa loi taustan seuranneelle Krimin miehitykselle ja sodan puhkeamiselle Itä-Ukrainassa. On vaikea ajatella, että konflikti puhkeaisi jossain muualla ennen aikaisempaa tilanteen kriisiytymistä. Isompi kysymys on se, kyetäänkö tulkitsemaan oikein se, kuinka vakava jokin tilanne on ja mikä laukaisee voimankäyttökynnyksen?

Suomen on korostettava valmiutta voiman sijasta

Kun turvallisuuspolitiikan kysymyksiä ratkaistaan, Suomenkin kannattaa painottaa oikea-aikaista tiedonsaantia ja kattavan tilannekuvan muodostamista, valmiutta kansainväliseen yhteistoimintaan sekä kykyä nopeaan reagointiin ns. syvästä rauhantilasta ja operatiiviseen toimintaan "harmaan vaiheen" aikana, joka todennäköisesti ei missään vaiheessa laajene täysimittaiseksi konfliktiksi. Ratkaiseva rooli tässä on erikoisjoukoilla, tiedustelulla ja korkean valmiuden reserveillä, jotka voivat toimia lyhyellä varoitusajalla.

Samaan aikaan Suomi voi "perinteisessä mielessä" vähentää monessa suhteessa varustautumistaan sotilaalliseen konfliktiin: kokonaisreservin määrä voi edelleen pienentyä, tykistöä tuskin tarvitaan nykyistä määrää tulevaisuudessa, panssarikalustoa uusittaessa voidaan painottaa monimuotoista käyttökelpoisuutta raudan määrän sijaan. Meri- ja ilmavoimien kaluston uusiminen esitetyssä aikataulussa on tarpeellista ja vastaa nyt käytössä olevan kaluston käyttöikää ja merivoimien osalta myös Itämeren muuttunutta voimatasapainoa (erit. Venäjän Bastion-meritorjuntaohjusjärjestelmä, mutta myös modernisoitu ja kasvatettu aluskanta).

Suomen suhde liittoutumiseen muuttuu "katveessa"

Suomen osallistuminen sotilasliiton 5. artiklan käyttöä harjoittelevaan Naton Trident Juncture -harjoitukseen Norjassa on herättänyt aktiivista keskustelua Suomen asemasta kotimaassa, mutta nostanut myös protesteja Venäjällä, joka arvostelee myös Ruotsin osallistumista harjoituksiin. Suomi ja Ruotsi ovat ainoat sotilasliittoon kuulumattomat valtiot, jotka osallistuvat kyseiseen harjoitukseen. Osittain kyse toki on maantieteestä, Naton harjoituksiin ovat ennenkin osallistuneet lähialueen kumppanimaat.

Haastavaksi Suomen Nato-suhteen tekee se, että Venäjä jo käytännössä katsoo Suomen ja Ruotsin osaksi läntistä puolustusliittoa, mutta molemmissa maissa kansalaisten enemmistö vastustaa kotimaansa täysjäsenyyttä. Demokraattisessa valtiossa ei oikein voida toimia tällaisessa asiassa kansalaisten tahtoa vastaan, mutta toisaalta ulko- ja turvallisuuspolitiikan olisi hyvä olla rationaalista ja de jure -tilanteen kannattaisi vastata sitä, miten asiat de facto ovat.

Suomen osallistuminen läntisten valtioiden harjoitustoimintaan on muuttunut nopeasti, osittain koska tämän ajan suorituskyky käytännössä tarkoittaa sitä, että sotilaallinen toiminta mahdollisen kriisin aikana tapahtuu koko Pohjolan alueella. Vastaavasti Itämeren alueella puhkeava konflikti tarkoittaa kaikkien rantavaltioiden osallisuutta tavalla tai toisella. Yksin kukaan ei pärjää.

Kansainvälinen yhteistyö on muutakin kuin Nato

Nato ei kuitenkaan ole ainoa kansainvälinen viitekehys, jonka kanssa Suomen pitää ratkaista oma pitkän aikavälin yhteistyönsä. Sotilaspuolen kysymyksiin perehtyneet tuttavani ovat muistuttaneet, että Natoon kuuluu kaikenlaisia maita kuten Albania ja Bulgaria, eikä sotilasliitolla itsellään ole muita resursseja kuin ne, jotka jäsenvaltiot niille antavat. Suurin hyöty sotilasliitossa ovat sen komentojärjestelmät ja sopimuksista syntyvät avunanto- ja yhteistoimintavalmiudet.

Suomelle yhtä lailla merkityksellisen turvallisuuspoliittisen viitekehyksen luo EU, jonka toiminta rikosten torjunnassa, tiedustelutoiminnassa ja maahanmuuttopolitiikan kaltaisissa kysymyksissä vastaa moniin sellaisiin haasteisiin, jotka saattavat edeltää tai olla osatekijänä nykyajan konflikteissa. Erityinen suhde meillä on myös muihin Pohjoismaihin, erityisesti Ruotsiin ja Norjaan, joiden kanssa käytännön yhteistyötä kriisiaikana tehtäisiin niin Itämerellä, Lapissa kuin ilmatilan suojaamisessakin.

Vähätellä ei myöskään voi Suomen kahdenvälisiä transatlanttisia suhteita Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltojen mielenkiinnon vähentyessä Eurooppaa kohtaan on hyvin keskeistä, mitkä maanosan valtioiden suorat välit maailman johtavaan sotilaalliseen suurvaltaan ovat ja kuinka suuri mielenkiinto avun antamiseen siellä on. Hyvät suhteet mahdollistavat sellaisen rauhanaikaisen yhteistyön, joka kantaa myös poikkeusoloihin.

Päätöksien on kannettava kauas tulevaisuuteen

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on politiikan sektori, jossa päätöksenteon sykli ja aikajänne on aina useampia vaalikausia. Siksi se, mitä päätetään ei voi olla yksittäisen vaalikauden hallitus-oppositio -jaon varassa ja valitun linjan täytyy vastata myös kansalaisten yleisiä tuntoja asiasta. Toisaalta esimerkiksi Nato-harjoituksiin osallistuminen ei tunnu nostaneen yleistä närää kuin hyvin rajallisissa vasemmistopiireissä.

Tällä sektorilla poliitikoillakin on erityinen vastuu puhua kansalaisille siten kuin he käyttöönsä saaman parhaan mahdollisen informaation pohjalta todella arvioivat. Ei siis sen mukaan, millä keinolla olisi paras mahdollisuus kalastella ääniä tai hyödyntää mahdollista oppositioasemaa. Toki tämä pätee kaikkeen muuhunkin politiikkaan, mutta jos on valittava yksi sektori, jolla selkärangan osoittaminen on poikkeuksellisen tärkeää, niin ilmastopolitiikan ohella se on juuri tämä.

Seuraavan hallituksen tulee siis tehdä päätöksiä koskien Suomen puolustuksen ja laajemman turvallisuusinfrastruktuurin uudistamista ja Suomen osallistumista kansainväliseen yhteistyöhön. Tätä tulee rakentaa yhteistyössä kaikkien parlamentaaristen voimien kanssa, jotka haluavat olla työssä rakentavasti mukana. Suunnan tulee olla oikea, mutta Suomelle selkeästi sopii tässä asiassa eleetön suorituskyvyn ja kumppanuuden rakentaminen julkisiin julistuksiin perustuvan politiikanteon sijaan.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu