Ilmastopolitiikasta ja talousjärjestelmän muuttamisesta

”Talousjärjestelmä pitää muuttaa, koska ilmastopäästöjen lopettaminen jatkuvan kasvun yhteiskunnassa on mahdotonta.”

”Kapitalismi ja ilmastokatastrofin torjuminen on mahdotonta sovittaa yhteen.”

Näitä kahta väitettä on kuultu useita kertoja IPCC:n viimesyksyisen raportin julkistamisen jälkeen siinä somekuplassa, jossa ilmastonmuutoksen torjunta otetaan vakavasti ja sen keinoista puhutaan intensiivisesti. Näitä ovat toistaneet niin ilmastolakkolaiset, aiheeseen perehtyneet luonnontieteilijät kuin punavihreät, ehkä etenkin vihreät poliitikot. Näissä vaaleissa Kohtuutalous -liikkeen vaalitavoitteisiin on sitoutunut erityisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton ehdokkaita, mutta joukossa on jonkin verran demareita ja feministejäkin.

Arkijärjellä ajatus on välittömästi vetoava. Rajallisten resurssien maailmassahan kasvun on automaattisesti oltava rajallista. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että talouskasvua mitataan bruttokansantuotteen kasvuna. Bruttokansantuote taas mitataan rahassa, joka on vain kirjanpidollinen arvo ja siten käytännössä rajaton. Samasta määrästä luonnonvaroja voidaan samalla määrällä energiaa valmistaa arvoltaan vähäinen ja käyttöiältään lyhyt tai arvokas ja pitkäikäinen tuote. Tai vähäarvoinen ja pitkäikäinen, tai arvokas mutta lyhytikäinen, kuinka vain.

Sinänsä siis ei ole mitään periaatteellista mahdottomuutta sille, etteikö taloudellisesti laskettu kasvu voisi jatkua lähes rajattomasti. Energiaakin on tarjolla valjastettavaksi myös tavoilla, jotka eivät verota mitään rajallista resurssia yli sen kantokyvyn. Käytännössä kuitenkin maailmantalouden kasvu edelleen nojaa fossiilisten polttoaineiden lisääntyvään käyttöön.

Päästöjen ja kasvun irtikytkentää on jo tapahtunut

Onko puhdas kasvu sitten pelkkää teoriaa? Ei, sillä Suomi on yksi niistä maista, jotka ovat suhteessa vuoden 1990 tasoon todella vähentäneet päästöjään samalla kun talous on kasvanut: Kun maankäyttösektori (ml. ne kuuluisat hiilinielut) jätetään huomiotta, Suomen ilmastopäästöt ovat vähentyneet 27 vuodessa lähes 21 prosenttia. Samaan aikaan BKT asukasta kohden on kasvanut 40 % ja väestökin maltillisesti kasvanut, eli kokonaisuutena bruttokansantuote on kasvanut vieläkin enemmän.

Teollisuuden päästöt tosin ovat ehkä 10 % korkeammat kuin 1990, mutta teollisuustuotanto onkin kasvanut arvoltaan parhaimmillaan miltei kaksinkertaiseksi suhteessa tuohon aikaan. Voidaan kuitenkin väittää, että Suomessa talouskasvun ja lisääntyvien päästöjen irtikytkentä on jo tapahtunut ja se on myös teollisuuden osalta hyvin lähellä: tuotannon arvo voi nousta samalla kun päästöt supistuvat.

Ilmasto vs. kapitalismi

Jälkimmäinen väite, ”Kapitalismi ja ilmastokatastrofin torjuminen on mahdotonta sovittaa yhteen” on tullut tunnetuksi Naomi Kleinin pamfletista ”Tämä muuttaa kaiken” (This Changes Everything, 2014). Klein on tunnettu aktivisti, jonka juuret ovat ensisijaisesti kapitalismikritiikissä. Hän onkin todennut, että ”ilmastokriisi voi kannustaa taloudelliseen ja poliittiseen muodonmuutokseen”. Voikin siis kysyä, onko kaikkien ”talousjärjestelmää pitää muuttaa koska ilmasto” -signaalien taustalla ensisijaisesti halu suojella ilmastoa vai muuttaa talousjärjestelmää.

”Talousjärjestelmä” on lisäksi itsessään melko haastava ja monimutkainen käsite. Mitkä osat siitä ovat sopimattomia ilmastopäästöjen rajoittamisen? Millaiset rakenteet eivät olisi? ”Kapitalismin” kaltainen yleiskäsite on lisäksi muuttunut merkittävästi ajan saatossa: se järjestelmä, jota kuvaamaan sana 1800-luvun puolivälissä syntyi, on muuttunut aikansa kaoottisesti edenneestä prosessista keynesiläisen, kansallisesti kontrolloidun kapitalismin kautta nykyiseen, kansainvälisten instituutioiden kautta säädeltyyn vapaiden rahoitusmarkkinoiden ja tavaroiden liikkuvuuden järjestelmään.

Talousjärjestelmää ei voida kutenkaan pitää minään monoliittina. On vaikea edes ajatella, mikä olisi se taho joka yhtäkkiä ”muuttaisi kaiken” ja mikä sitten oikeastaan olisi se, joka pitäisi muuttaa? Monet talousjärjestelmäkriitikot puhuvat paljon paikallistaloudesta, paikallisten yhteisöjen omavaraisista energia- ja tuotantoratkaisuista, vaihdanta- ja jakamistaloudesta jne. Olisiko ratkaisu sitten luopua globaaleista rahoitusmarkkinoista ja vähentää kulutustavaroiden kuljettamista? Voitaisiinko ympäristötuhoa vähentää pääomien vapaan liikkuvuuden poistamisella?

Kasvuton kapitalismi onnistuu, päästötön hyvinvointivaltio on vaikeampi rasti

Sinänsä lähes nollakasvuinen talous ei olisi varsinaisesti ongelma kapitalismin puitteissa. Esiteollinen kapitalismi toimi juuri näin (Jane Austenin romaanit sijoittuvat tämän ajan huippukauteen). Kasvu oli vähäistä tai olematonta, varallisuus keskittyi harvoille suvuille ja suurin osa ihmiskuntaa eli kurjuudessa. Esimerkiksi taloustieteilijä Thomas Piketty on varoittanut meidän olevan palaamassa tällaista muistuttavaan kehitykseen, sillä staattisessa taloudessa resurssien on tapana keskittyä niille, joilla se pohjavarallisuus on. Samalla työn hinta laskee ja kilpailu työvoimasta vähenee.

Degrowth-ajatteluun liittyy vahva egalitarismi, tasa-arvoisuuden ihanne. Ajatus siitä, että nollakasvu, talousjärjestelmän tehokkuus (maksimoitu hyvinvointi ja minimoitu energian ja raaka-aineen käyttö), tasa-arvo ja vapaus voisivat yhdistyä, on niin vaikea kokonaisuus, ettei oikeastaan ole ihme, ettei mitään kovin johdonmukaista näkemystä nykyisen talouden korvaavasta järjestelmästä ole esitetty. Se ei johdu siitä, etteikö degrowth-liikkeessä varmasti olisi ihan fiksuakin porukkaa. Tehtävä vain on melkoisen valtaisa.

Moni talousjärjestelmäkriitikko pitää epätodennäköisenä, että nykyjärjestelmän irtikytkentä tapahtuisi riittävän nopeasti. Näihin lukeutuvat erityisesti ne, joiden mielestä ongelma ei ole markkinatalous tai kasvu sinänsä, vaan sen ympäristövaikutukset. Tosiasia kuitenkin on se, että vain oikeasti toteutetut päästövähennykset lasketaan. Haaveilulla ei Pariisin sopimuksen toteuttamisessa päästä edes pistesijoille.

Talousjärjestelmiä on helpompi uudistaa kuin muuttaa kokonaan

Päästövähennysten käytännön toteuttamisen urakka tulee olemaan mittaluokaltaan valtava, vaikka emme samaan aikaan yrittäisi rakentaa tyhjästä täysin uusia taloudellisia rakenteitakin. Tämähän näkyy esimerkiksi Yhdysvalloissa lanseeratussa New Green Deal -aloitteessa, jossa on epäilemättä hyvä tarkoitus, mutta jonka toteuttaminen olisi käytännössä katastrofi sekä yhteiskunnan perustoiminnan että todennäköisesti myös päästövähennysten kannalta. Sama pätee Saksassa 2000-luvun ajan käynnissä olleeseen ”Energiewendeen”: puheet olivat suuria, rahaa ja työtunteja on palanut valtavasti, mutta nyt Saksa on lipeämässä ilmastopolitiikan tavoitteista.

Tämä puheenvuoro ei tarkoita sanoa, etteikö nykyisessä talousjärjestelmässä olisi korjattavaa ja etteikö se nykyisellään tuottaisi luontoa tuhoavia ja ihmisiä eriarvoistavia lopputuloksia. Varmasti tuottaa. Siksi parempaa sääntelyä ja uudistuksia tarvitaan. Vastaus kysymykseen tapahtuuko riittävää muutosta riittävän nopeasti, riippuu siitä, esitetäänkö järjestelmän sisällä tehtäväksi toteuttamiskelpoisia muutoksia. Vaihtoehtoisten talousjärjestelmien vaatiminen ilman selkeää ohjelmaa toteuttamisesta on lopulta vaaratonta niiden kannalta, joille nykymenon jatkuminen on hyväksyttävää niin kauan, kunnes ajetaan päin seinää.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu