Suomen sisäinen turvallisuus uhattuna?

Porvoon poliisiampumisista on käynnistynyt laaja ja varsin vauhdikas keskustelu Suomen sisäisestä turvallisuustilanteesta ja erityisesti poliisin työturvallisuudesta. Kuuntelin Ylen radion ykkösaamua aamukahvin yhteydessä, jossa poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen ja poliisijärjestöjen liiton puheenjohtaja Jonne Rinne kommentoivat keskustelua ja tilanteen kehittymistä. Oli erittäin hyvä kuulla, että Suomen poliisiviranomaisilla on säännölliset ja ajantasaiset kontaktit muihin pohjoismaisiin viranomaisiin, joiden kanssa tilanteen kehittymistä eri maissa seurataan.

Kuten tässäkin tapauksessa saatiin havaita, rikollisuuteen liittyy usein yhteispohjoismaista, rajat ylittävää toimintaa ja ilmiöt myös liikkuvat maasta toiseen, pääosin niin että siihen, mitä tapahtuu nyt Ruotsissa ja Tanskassa kannattaa ennakoivasti varautua myös Suomessa. Vaikka tässä kohtaa melko moni jo vetää yhtäläisyysmerkit maahanmuuttajien ja rikollisuuden välille, kannattaa huomata että kokonaisuus on huomattavasti monimuotoisempi. Porvoonkin tapauksessa kyseessä olivat pohjoismaalaiset, joilla oli yhteyksiä sekä Suomeen että Ruotsiin. Rikollisten verkosto on ulottunut Pohjanlahden yli siitä lähtien, kun liikkuminen Tukhlolmasta Turkuun ja Helsinkiin on ollut helppoa ja Ruotsin suomalaisyhteisö on kasvanut ja vakiintunut.

Haluan kuitenkin tässä yhteydessä erikseen korostaa, että Porvoon tapauksesta, sen tekijöistä tai motiiveista sinänsä emme tiedä vielä tarpeeksi. Tilannekuva voi vielä muuttua merkittävästikin, mutta sen herättämän spekulaation pohjalta voi kuitenkin kommentoida laajempia havaittuja ilmiöitä.

Poliisiin kohdistuva vihamielisyys vaatii parempia resursseja

Jonne Rinteen edustama SPJL on huolissaan Ruotsissakin havaitusta ”Blue light sabotage” -ilmiöstä, jossa kyse on siitä, että hälytysajoneuvot otetaan tarkoituksellisesti väkivallan ja vahingontekojen kohteeksi. Kyseessä on viranomaisarvioiden mukaan rikollisjengien pyrkimyksestä syrjäyttää valtio ja viranomaistahot keskeisimmillä toiminta-alueillaan järjestyksenpidossa. Toisin kuin usein esitetään, kyse on ilmeisesti enemmänkin rikollisen toiminnan turvaamisesta kuin pyrkimyksestä luoda ”rinnakkaisyhteiskunta” sen itsensä vuoksi.

Muistan tiettyjen vasemmistokeskustelijoiden arvostelleen poliisille hankittuja panssaroituja ajoneuvoja poliisin militarisointina, mutta 2000-luvulla lisääntynyt poliisiin kohdistuva väkivalta vaatii väistämättä turvakeinoja. Poliisiviranomaisten ei voi kentällä olettaa asettavan turvallisuuttaan toissijaiseen asemaan, vaikka yleisesti toki olisi pyrittävä siihen, että poliisi kohtaisi kansalaisia mahdollisimman usein ei-uhkaavissa ja rauhallisissa tilanteissa. Reipas vuosi sitten asetuin juuri tästä syystä tukemaan SPJL:n vaatimusta poliisivirkojen lisäämisestä.

Molemmat radiossa haastatelluista poliiseista kehuivat hallituksen pyrkimystä vahvistaa poliisin resursseja ja henkilöstömäärää. 300 poliisin lisäys on vähintäänkin hyvä alku ja jatkoa edellisen hallituksen toimille, vaikka sisäministeri Ohisalo (vihr.) oli asiassa hivenen epätarkka. Suurempi poliisien määrä mahdollistaa paremman tiedustelutyön ja hälytystehtävien vasteprosentin lisäksi myös sen, että poliisi voi olla paremmin läsnä kansalaisten arjessa ja olla läsnä alueilla, joilla on ongelmia tai turvattomuuden tunnetta.

Yhteenkuuluvuuden murentuminen synnyttää turvallisuusuhkia

Yhteiskunnan jakautuminen on kuitenkin haaste, johon ei voida vastata yksin poliisin resursseja lisäämällä. Osaltaan hienommin ”koheesioksi” sanottu tekijä yhteiskunnassa heikentyy alueilla, joissa ihmiset eivät jaa samaa kulttuurista käyttäytymissäännöstöä. Jonkin verran kulttuuritaustan eroilla on merkitystä, mutta pitkään maahanmuuton kohteena ollut Ruotsi on saanut huomata että 60-70-lukujen ongelmaväestöryhmä olivat suomalaiset, 90-luvulta 2000-luvun alkuun ex-jugoslaavit ja nyt sitten pohjoisafrikkalais- ja arabitaustaiset muslimit. Maahanmuuton volyymin kasvu, ongelmien kasautuminen ja yhä väkivaltaisemmista yhteiskunnista muuttaneiden määrä on kuitenkin johtanut poliisityön muuttumiseen yhä vaarallisemmaksi.

Lievemmin yhteenkuuluvuudentunteen puuttumisesta kärsittiin Suomessa 60-70 -lukujen kaupungistumisen yhteydessä, kun uusissa lähiöissä nuoriso jengiytyi ja harjoitti häiriökäyttäytymistä. Ilmiö ja logiikka sen taustalla on siis hyvin samankaltainen varsinaisista välittömistä syistään riippumatta. Suomessa on tänäänkin keskeisempää suomalaisten keskinäinen eriytymiskehitys kasvukeskusten kantakaupunkien ja keskiluokkaisten asuinalueiden sekä lähiöiden ja taantuvien maakuntakaupunkien välillä.

Yhteiskunnallisen koheesion murentumisella on tietysti myös voittajansa. Häviäjinä ovat selkeästi viranomaiset, laaja kansalaisyhteiskunta ja maltilliset poliittiset voimat. Hyötyjiä ovat erilaiset radikaaliryhmittymät, rikollisjärjestöt ja marginaaleissa toimivat poliittiset liikkeet. Näihin lukeutuvat tietysti islamistiset terroristijärjestöt ja rikollisjengit, mutta myös esimerkiksi äärioikeisto. Vai mitä pitäisi ajatella siitä myllytyksestä, joka alkoi ”poliittisesta poliisista”, ”partalapsista” ja ”vihervasemmiston terroristien hyysäyksestä”, joka ehti lähteä omiin sfääreihinsä sunnuntaina ennen kuin epäillyt otettiin kiinni. Jopa kansanedustajatasolta epäiltiin, että poliisi tarkoituksella haluaa päästää tekijät pakoon ettei näiden ”väärä” etninen tausta paljastuisi. Toiminnan tehokkuus käy ilmi siitä, että kohkaamisella asian ympärillä on jo saatu ihmisiä twitterissä julkisesti toivomaan sisäministerin murhaa.

Tavoitteena tällä kiihotustyöllä ei ole mikään muu kuin vähentää luottamusta valtiovaltaan ja poliisiin, sekä tietysti lietsoa vihaa valikoituja väestöryhmiä kohtaan. Jos olisi käynyt ilmi, että Porvoon poliisiampujat olisivat olleet muslimeita, se olisi välittömästi leimattu terroriteoksi ja osoitukseksi kaikkien muslimien vaarallisuudesta. Jos kyseessä olisivat jugoslaavit tai romanit, silloinkin se olisi öyhö-oikeiston mielestä osoitus näiden väestöryhmien ”luontaisesta rikollisuudesta”. Mutta jos kyse olisi supisuomalaisista rikollisista, saati sitten vaikka Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen ”Polpoa” vastaan lähettämästä kostopartiosta, silloin kyseessä olisi varmasti ”yksittäistapaus” ja ”mielenterveysongelma”.

Kaikesta poliittisesta agitaatiosta samoin kuin rikosten suunnittelusta ja toteuttamisesta jatkuvasti suurempi osa tapahtuu nykyään netissä ja sosiaalisessa mediassa. Netti on yksi osa poliisin toimintakenttää sekä tiedustelun että järjestyksenpidon ja yleisen turvallisuuden takaamisen osalta. Vaaralliset ryhmittymät voidaan tunnistaa paitsi siitä, että ne heittelevät hälytysajoneuvoja kivillä myös siitä, että ne aggressiivisesti vaativat poliisin toiminnan vähentämistä sähköisillä alustoilla. Lopullisena pyrkimyksenä tällä toiminnalla on luonnollisesti tien tasoittaminen poliittiselle valtaannousulle kansainvälisten esimerkkien mukaisesti. Ja kuten voimme Unkarista, Puolasta, Venezuelasta ja Brasiliasta nähdä, demagogien ja kansankiihottajien vallasta ei seuraa mitään hyvää demokratialle ja yhteiskunnan vapaudelle.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu