Kokoomus hakee linjaansa oppositiossa

Eduskunnan syysistuntokausi on nyt alkanut ja samalla alkaa oppositiopolitiikan arki. Etenkin jokatorstainen kyselytunti tulee olemaan areena, jolla oppositio grillaa hallitusta kysymyksillään ja lisäksi luvassa lienee tuttuun tapaan myös välikysymyksiä. Kokoomus on oppositiossa uuden paikan edessä, sillä puolue on ollut hallituksessa lähes katkotta vuodesta 1987 katkenneesta 25 vuoden oppositioputkestaan lähtien, eli käytännössä koko tähänastisen elämäni ajan. Ainoa katko nähtiin 2003-2007 punamultakaudella.

Kokoomus on ollut SDP:tä ja Keskustaa vastustuskykyisempi kannatuksen murenemiselle uusille poliittisille liikkeille kuten Perussuomalaisille ja Vihreille. Nyt se on kuitenkin ainakin numeroilla mitaten vasta opposition kakkospuolue. Samalla Perussuomalaiset on liikkunut talouspolitiikassa oikeistoliberalistisempaan suuntaan SMP:läisestä sosiaalipopulismista. Kokoomus onkin uuden tilanteen edessä sikäli, että nyt sillä on oikealla puolellaan uskottava vaihtoehto sekä kansalliskonservatiivisille että talousliberaaleille kannattajilleen, jonka kanssa sen on kilpailtava uskottavuudesta.

Jäähyväiset sosiaaliliberalismille?

Esimerkiksi Jyrki Kataisen puheenjohtajakaudella, jolloin Kokoomus nousi ensin toiseksi suurimmaksi puolueeksi 2007 ja sitten suurimmaksi 2011 puolue kykeni huoletta brändäämään itsensä sosiaaliliberaalina, vakaan Eurooppa-myönteisenä vaihtoehtona ja keskittymään niihin korkeakoulutettuihin ja hyvätuloisiin, pääosin suurissa kaupungeissa tai niiden liepeillä asuviin äänestäjiin, jotka voisivat harkita myös SDP:n tai Vihreiden äänestämistä. Pelkoa eteläpohjalaisten konservatiivien tai muun perinneporvariston karkaamisesta ei ollut, vaikka vaalikampanjoiden keskiöön nostettiin oikeudenmukaiset palkankorotukset Sari Sairaanhoitajalle ja hyvinvointivaltion pelastaminen.

Nyt tuollaiseen linjaan palaamista ei voisi kuvitellakaan. Istuva puheenjohtaja Petteri Orpo on jäyhänä keskilinjan fiskaalikonservatiivina vasemmistolaisin mahdollinen vaihtoehto luotsaamaan puoluetta eteenpäin. Hän koettaakin nyt luovia maastossa, jossa puoluetta jakaa erityisesti liberaali-konservatiiviakseli ja Vihreät ovat ottamassa roolin Suomen johtavana sosiaaliliberaalien korkeakoulutettujen ”sivistysporvarillisena” puolueena. Pääministeri Antti Rinteen (sd.) vanavedessä Orpo osallistui Pride-marssille elokuussa, mutta ei suinkaan kotikaupungissaan Turussa, vaan samaan aikaan järjestetyllä marssilla Jyväskylässä.

Kaksijakoisuus on leimannut myös Kokoomuksen oppositiopolitiikan avauksia: toisaalta ”punavihreää” hallitusta on arvosteltu liiasta rahankäytöstä, velkaantumisesta ja epärealisista kasvu- ja työllisyysodotuksista, mutta samalla myös liian vähäisestä investoimisesta koulutukseen ja ratahankkeisiin. On vaikea yrittää löytää tässä uskottavaa tasapainoa, kuten keväällä nähtiin kun samalla Kokoomus vaalikampanjassaan puhui kaupunkilaisille ilmastonmuutoksen hillinnästä, mutta Satakunnassa vakuutti, että autot kuuluvat teille.

Seuraava johtaja on liberaali tai konservatiivi – mutta kova sellainen

Kokoomuksen puheenjohtajanpesti on seuraavan kerran katkolla kesäkuussa 2020. Orpo oletettavasti hakee jatkokautta, mutta tilanne ehtii kannatuskehityksessä varmasti muuttua niin paljon, ettei sitäkään kannata ottaa annettuna. Yleisesti tiedossa on, että pätkän oikeusministerinäkin toiminut Antti Häkkänen on rasvannut kampanjakonettaan ja ajanut tykkejä asemiin pj-kisaa silmällä pitäen, mutta haastaako hän istuvan puheenjohtajan näissä olosuhteissa, sitä on varhaista veikata. Myös selkeästi julkisuudesta nauttiva Elina Lepomäki kiertää kenttää uutterasti ja on jo osoittanut olevansa sekä kiinnostunut puheenjohtajan tehtävistä että valmis ottamaan koviakin riskejä päästäkseen haluamaansa.

Jompikumpi näistä kahdesta on todennäköisin Orpon seuraaja. Jos minun täytyisi tässä vaiheessa laittaa rahani toisen hyväksi, veikkaisin Häkkästä, jolla on vahva tausta puolueen järjestöissä ja tukea puolueen eliitissä. Lepomäki on suosittu äänestäjien keskuudessa, mutta ulkopuolinen koneiston sisällä. Kumpikin ehdokkaista on talouspoliittisesti Orposta oikealla ja valovuoden päässä Kataisen Kokoomuksen linjasta, joka näyttää jokseenkin sosiaalidemokratian light-sovellukselta etenkin Lepomäen ulostuloihin nähden. Ero heidän välilleen syntyy kuitenkin siinä, että talousliberaalin lisäksi Lepomäki on myös arvoliberaali esimerkiksi maahanmuuton kaltaisissa kysymyksissä, kun taas Häkkänen on konservatiivi.

Häkkäsen voisi tässä tapauksessa ajatella olevan parempi vaihtoehto sikäli, että hän pelaisi samalla kentällä molemmissa kysymyksissä, joissa PS on nyt muodostunut vaihtoehdoksi kykypuolueen oikealle siivelle. Samalla kuitenkin on pidettävä mielessä, että Kokoomuksen on vaikea irtautua niin totaalisesti poliittisesta konsensuksesta, että puolue voisi ulostuloissaan pärjätä tässä kisassa. Toki mahdollisuus olla ”tolkun konservatiivi” ja ”oikeistopuolue ilman hörhöilyä kreationismin ja ilmastonmuutoksen kieltämisen kanssa” voisi upota äänestäjäkuntaan.

Ensimmäinen oppositiovuosi kertoo paljon

Nyt alkava eduskuntakausi kertoo paljon, mihin suuntaan Kokoomus tulee etsikkoaikanaan lähtemään. Selvää on, ettei puolue enää tyydy kakkosviulun soitteluun, vaan tavoitteena on pääministerinpaikka 2023 vaaleissa: kun on kerran maistanut makeaa, vähempään ei enää tyydytä. Jos PS pitää johtoasemansa ja Kokoomuksen kannatus pysyy 17 prosentin tuntumassa, paine lähteä haastamaan opposition ykköstä räväkämmillä avauksilla haastaa.

Jos taas PS:n kannatus lähtee hyytymään äänestäjien liian huuruiseksi kokeman meiningin ja mahdollisesti maalattujen uhkakuvien realisoitumattomuuden vuoksi ja esimerkiksi Vihreät tai SDP alkaa nousta samalle kannatustasolle, paine kohdentuu enemmän tarpeeseen haastaa hallituspuolueita suoraan. Tämä voi tukea Orpon asemaa puolueen johdossa.

Samalla tuleva vuosi tulee kertomaan paljon myös siitä, löytääkö Kokoomus sisäisesti yhtenäisen sävelen oppositiopolitiikassaan, vai jatkuuko moniääninen ja usein epäjohdonmukainen räiskiminen kaikesta, mitä hallitus tekee tai on tekemättä. Orpo on sanonut puolueensa asemoituvan tapauskohtaisesti omalle linjalleen tai samalle linjalle Perussuomalaisten kanssa, mutta olevan valmis myös hallituksen esitysten tukemiseen, kun ne ovat järkeviä. Onkin mielenkiintoista nähdä, missä kohdin Kokoomus asettuu PS:n ja missä kohdin hallituksen kanssa samalle kannalle. Se lienee ainakin varmaa, että Suomen johtavana EU-puolueena profiloitunut joukkue ei lähde peesaamaan persuja eurokritiikissä ja tämä tulee myös tulevaisuudessa erottamaan opposition pääpuolueet toisistaan.

Persuista tuli kirjoitettuakin jo paljon, mutta puolueen tarkempaa analyysia on luvassa ensi maanantaina 9.9., kun blogisarjani seuraava osa julkaistaan. Sen jälkeen luvassa onkin sitten paluu hallitusleiriin ja Vihreät torstaina 12.9., kunnes käsittelen maanantaina 16.9. SDP:tä. Siihen saakka, kuulemiin!

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu