Aluevaalianalyysi

Aluevaalit on nyt käyty ja olen sen verran ehtinyt perehtyä aineistoon ja ensimmäisiin tulkintoihin tuloksesta, että uskallan kirjoittaa omaa analyysintynkääni. Mitä enemmän vaalidataan ehtii paneutua, sitä selvemmin näkyy, ettei puolueiden järjestys tai kannatusprosentti ole minkäänlainen shokki tai yllätys. Kuten tavallista, eniten tulokseen vaikutti alueellinen ja demografisten ryhmien välinen äänestysaktiivisuuden vaihtelu, joka suosi kolmea perinteistä suurta puoluetta ja niistä eniten Kokoomusta ja Keskustaa. SDP suoriutui kokonaisuuteen nähden hyvin. Vaalien luonteesta seurannut hyöty ei kuitenkaan ollut yhtä suuri kuin porvaripuolueilla.

Keskustaa perinteisestikin äänestävillä alueilla äänestysaktiivisuus oli poikkeuksellisen korkeaa. Vastaavasti monella Kokoomuksen voittamalla alueella aktiivisuus jäi hyvin alas ja puolueen oma absoluuttinen äänimäärä huonona pidetyn 2019 eduskuntavaalituloksen alle. SDP:n voi katsoa osin hyötyneen Vihreiden ja Perussuomalaisten äänestäjien kotiin jäämisestä, mutta puolueen tulos olisi ollut vieläkin parempi, jos se olisi saanut omat äänestäjänsä toteutunutta paremmin vaaliuurnille. Myöhemmissä äänestäjätutkimuksissa mielenkiintoinen seikka on, kuinka suuren osa SDP:n hyvää tulosta kuntavaaleihin verrattuna selittää siirtymä Vihreistä ja kuinka paljolti kyseessä oli vain oman äänestäjäpohjan aktivointi uurnille.

Pienempien puolueiden osalta Vasemmistoliitto oli pitkästä aikaa Vihreitä suurempi ja kellotti tutun kahdeksan prosentin ääniosuuden. Myös Vasemmistoliitolla osa ääntenosuudesta saattaa selittyä siirtymällä Vihreistä oman äänestäjäkunnan aktiivisuuden lisäksi. Muihin onnistujiin kuuluivat kahdella alueella suurimmaksi puolueeksi 5% valtakunnallisella äänisaaliilla noussut RKP ja äänestäjänsä hyvin uurnille saanut KD.

Häviäjien tuska

Eniten on kuitenkin puhuttanut kahden vaalien floppaajan, Vihreiden ja Perussuomalaisten heikko tulos. Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra on ehtinyt jo syyttää niin mediaa, muita puolueita kuin äänestäjien tyhmyyttäkin vaalitappiostaan. Vihreät ovat sen sijaan intoutuneet itseruoskintaan innolla joka tuo mieleen sadomasokistiset orgiat. Myös puolueen ex-puheenjohtajat, europarlamentaarikko Ville Niinistö ja eläkeläinen Osmo Soininvaara on kertoneet, kuinka ennen oli vielä kunnollista, mutta nykynuoriso on sössinyt asiat ja kaikki on pilalla. En tiedä, miten ilahtuneena puolueen feministisessä ilmapiirissä otetaan vastaan setien lämminhenkinen ohjaus.

Itselleni tämä kertoo lähinnä siitä, että Vihreät aikuistuessaan alkaa kaikin tavoin muistuttaa tavallista puoluetta, jonka sisäisenä moraalinvartijana toimii jäähdyttelevä vanha kaarti. Nuorena sosialidemokraattina on jo ehtinyt tottua siihen, että vanhemman polven pitää tappion hetkellä tulla kertomaan kuinka heidän aikanaan kaikki tehtiin paremmin. Oli UKK, YYA ja Imatran Voima.

Sisäistä keskustelua kuitenkin kannattanee käydä niin Vihreissä kuin Perussuomalaisissakin. Kumpikin puolue on rakentanut profiilinsa ottamalla keskiöön kysymyksiä, jotka eivät ole olleet perinteisten puolueiden viestinnässä yhtä keskeisiä tai joissa niiden mielipiteet eivät riittävän merkittävästi eroa toisistaan. Samalla näiden puolueiden linja esimerkiksi juuri hyvinvointiin, hoivaan ja terveyteen liittyvissä kysymyksissä ovat ohuita tai hajanaisia. Vaikka erityisesti janan vihreässä päädyssä halutaan asia kiistää, puolueet myös muodostavat keskenään vastakkaiset päädyt politiikan akselilla, joka näissä vaaleissa ei juurikaan korostunut.

Perussuomalaisten haaste tulee jatkossakin olemaan äänestäjäkoalition pitäminen koossa, erityisesti hallitusvastuussa. Salamavauhtia nousseen, pitkälti samasta lammikosta kalastavan rokote- ja rajoitekielteisen VKK:n läpimurto kymmeneen aluevaltuustoon antaa jo nyt myrskyvaroituksen PS:lle. Vihreillä taas haaste liittyy siihen, miten pitää puolueen sen periaatteellisuuden vuoksi valinneet aktivistihenkiset äänestäjät mukana, mutta vedota laajemmin kaupunkilaiseen keskiluokkaan, jonka tuella se vielä Touko Aallon puheenjohtajuuden alussa oli nousemassa suurten puolueiden sarjaan. Aallon analyysi puolueen haasteista oli tähän mennessä lukemistani mielestäni paras, enkä siksi maininnut sitä setämiesten yhteydessä.

Miten eteenpäin?

Vaalin tuloksena Keskusta sai suurimman puolueen aseman yhdeksällä hyvinvointialueella. Voitto lienee osin katkera, sillä näillä alueilla tulee sijaitsemaan suurin osa niistä kunnista, joissa ei jatkossa(kaan) ole omaa terveysasemaa. Osa alueista tulee myös törmäämään kyvyttömyyteen suoriutua palveluvelvoitteistaan. Valtapuolueen kannatusta tuskin edesauttavat palveluiden leikkaukset ja pakkoyhdistämiset. Koska ongelma ei ole tahdon puute, tästä voivat käytännössä hyötyä vain populistit. Keskusta sai kuitenkin tuloksesta itseluottamusta ja siten on jonkinmoinen todennäköisyys, että puolue voisi olla valmis osallistumaan hallitukseen myös seuraavien eduskuntavaalien jälkeen tuloksen ollessa siedettävä.

Kokoomus voitti kuusi hyvinvointialuetta, kaikki väestörakenteeltaan ja taloudeltaan kohtuullisen vahvahkoja. Puolueen on niissä suhteellisen helppoa toteuttaa politiikkaa, joka ei suunnattomasti suututa ainakaan puolueen omia äänestäjäryhmiä. Kaikki Kokoomuksen voittamat alueet ovat helpoimmin hallittavissa sinipunayhteistyön turvin demareiden kanssa. Näin toisistaan viimeisten 10 vuoden aikana kauas erilleen ajautuneiden puolueiden paikalliset kellokkaat joutuvat harjoittelemaan käytännön yhteistoimintaa. Koska sinipuna näyttää nykyisten kannatusvaihteluiden valossa lähes pakkoavioliitolta ensi vuoden eduskuntavaalien jälkeen toimintakykyisen hallituspohjan muodostamiseksi, toivon näille harjoituksille menestystä.

SDP voitti neljä aluetta ja oli lisäksi toiseksi suurin puolue peräti kolmellatoista alueella. Demareilla on paljon valtaa uusilla alueilla ja valtuutettujensa riveissä myös erittäin paljon sote-alan henkilöstöä. Puolue voikin melko todennäköisesti pitää huolta henkilöstön hyvinvoinnista ja julkisen palveluntuotannon tasosta myös alueilla, joissa se ei ole ykkönen. Tulos oli erityisen hyvä vaikeaksi ennakoidussa Pohjois-Savossa ja Satakunnassa. Huomiota puoluejohdon pitäisi kiinnittää erityisesti Etelä-Savoon ja Etelä-Karjalaan, joissa otettiin takapakkia suhteessa eduskuntavaaleihin, vaikka PS:n äänestäjät jäivät kotiin.

Erityisen huomionarvoista on, että SDP ohitti Vasemmistoliiton Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, joissa tummempi puna on aiemmin ollut hallitsevampi värisävy. Tämä on yksi signaali Vasemmistoliiton tasaisen kahdeksan prosentin kannatuksen sisällä tapahtuvan painopisteen siirtymistä syrjäseuduilta ja teollisuuspaikkakunnilta etelän suuriin keskuksiin. Esimeriksi Turussa Vasemmistoliitto oli selvästi kolmanneksi suurin puolue yli 17 prosentin kannatuksella. Huomionarvoista on, että Turun kuntapolitiikassa lähes ikuisessa oppositiossa ollut Vasemmistoliitto liittyi viime kesän kuntavaalien jälkeen kaupungin valtakoalitioon. Äänestäjien luottamusta tämä puolueen perinnetietoisimman siiven kritisoima ratkaisu ei näytä heikentäneen.

Isoin kysymys hyvinvointialueiden päätöksenteossa tulee kuitenkin olemaan puoluepolitiikan sijaan se, miten ryminällä valtuustoihin nousseet lääkäri-, hoitaja- ja sosiaali- ja lastensuojelutyöntekijäpuolueet alkavat johtaa omia työpaikkojaan ja päättää kollegoihinsa vaikuttavista asioista. Kun samat ammattikunnat ovat edustettuna myös varavaltuutettuina, mahdollisista jääviyskysymyksistä voi päätöksenteossa tulla kimurantteja. Päätöksenteon kohteena olevien alojen omakohtaista tuntemusta, ammattitaitoa ja perehtyneisyyttä uusilla päättäjillä kuitenkin riittää. Tulokset näyttää vain aika.