Capitolin hyökkäys oli Yhdysvaltain oluttupavallankaappaus

Oluttupavallankaappaus, Bierhalleputsch, oli marraskuussa 1923 Adolf Hitlerin ja NSDAP:n käynnistämä amatöörimäinen yritys ottaa valta Saksassa valtaamalla ensin Baijeri ja yllyttämällä sitten maan konservatiiviset ja äärioikeistolaiset piirit syrjäyttämään demokraattinen Weimarin tasavallan hallinto muissa osavaltioissa. Baijeri ja koko Saksa oli sitä ennen ollut sisäisen kaaoksen, vastakkainasetteluiden ja rähinöinnin näyttämönä. Luottamus hallintoon oli heikkoa ja maahan oli muodostunut useita asejärjestöjä, jotka uskoivat enemmän kivääriin kuin äänestyslippuun vallan hankkimisessa.

Yhdysvallat on saavuttanut monessa suhteessa saman pisteen. Tätä on edelleen vaikea uskoa tai ymmärtää, mutta niin epätoivoinen ja päämäärätön kuin olikin, Capitolin valtaus 6.1. 2020 oli yritys kaapata valta demokraattisesti valituilta valtioelimiltä ja estää niitä toteuttamasta perustuslainmukaisia tehtäviään. Ja tällä yrityksellä oli ilmeisesti vähintään myötämielisiä sivustaseuraajia valtion turvallisuuskoneiston sisällä. Korkea-arvoinen ranskalainen poliisiviranomainen, joka on ollut vastuussa mm. Pariisin korkean profiilin kohteiden suojelusta ja harjoitellut joukkojenhallintaa mm. amerikkalaisten kollegoidensa kanssa tuntien Capitol-kukkulan ja sen ympäristön erityispiirteet toteaa Business Insiderin jutussa, että ainoa mikä selittää hyökkäyksen onnistumisen on se, ettei Washingtonin poliisiviranomaisilla ollut minkäänlaista koordinoitua strategiaa trumpistien marssin hallitsemiseksi tai kongressirakennuksen turvaamiseksi. Siinä vaiheessa kun joukko päästettiin kaatamaan turva-aidat ja kiipeämään niiden yli ilman että ensimmäisiä ylittäjiä pysäytettiin tai pidätettiin ja nousemaan kongressin ulkoportaisiin, peli oli jo menetetty: ainoa keino pysäyttää rynnäkkö olisi ollut avata diskriminoimaton tuli väkijoukkoon. Tätä ei tietenkään tehty, sillä kyseinen ”joukkojenhallintakeino” on ollut viimemmäksi käytössä demokratioiksi luokiteltavista maista lähinnä juuri Weimarin tasavallassa.

Juuri tämä tekee tilanteesta niin vaarallisen. Olemme tottuneet ajattelemaan maailman vanhinta yhtäjaksoisesti toiminutta edustuksellista liittovaltiota kaikkine puutteineenkin vakaana demokratiana ja olettaneet tilanteen pysyvän tällaisena. Samaan aikaan jo pitkän aikaa ovat pikku hiljaa kasvaneet erilaiset yhteiskunnan koossapitäviä voimia ja instituutioiden legitimiteettiä syövät voimat: politiikan voimasuhteet siirtyvät epäedullisiksi valkoisen keskiluokan kannalta samalla, kun eri vähemmistöryhmien vaikutusvalta kasvaa. Yleisen palkkatason kehitys on jämähtänyt 1970-luvun tasolle ja talouskasvun hyödyt ovat valuneet rikkaimmille 1-10 prosentille leventäen tulo- ja varallisuuseroja. Osavaltiot samoin kuin niiden asukkaat ovat jakautuneet jyrkästi vauraisiin ja koulutettuihin sekä toisaalta köyhiin ja kouluttamattomiin. Kansakunnan identiteetti ja laajat kokoavat kertomukset ovat kriisissä: ”American Dream” ja usko uudisraivaajahengellä itsensä vaurauteen nostavasta ”Average Joesta/Jennystä” ovat osoittautuneet valheiksi niin keskilännen valkoisille kuin suurkaupunkien mustillekin. Yhdysvaltain poliisi ja asevoimat ovat voimakkaasti republikaaneja kannattaviin konservatiiveihin kallellaan.  Onko jokin kriittinen osa Yhdysvaltain turvallisuuskoneistossa joko riittävän halukas näkemään viime marraskuun vaalituloksen tulevan kumotuksi tai riittävän haluton toimimaan ”omina” pitämiään terroristeja ja oikeistohuligaaneja vastaan, että näiden mielivallan sallitaan johtaa tilanteeseen, jossa laillinen hallitusvalta murenee ja syntyy tilanne, jossa on aidosti epäselvää, kenelle valta maassa laillisesti kuuluu? Vaikka esim. Black Lives Matter -mielenosoituksiin liittyi myös väkivaltaista mellakointia ja virkavallan vastustamista, missään vaiheessa se ei ollut johtamassa tilanteeseen, jossa vaaleilla valittujen poliitikkojen auktoriteetti olisi ollut uhattuna tai jossa poliisiviranomaiset olisivat vapaaehtoisesti luopuneet pyrkimyksestä järjestyksen ylläpitämiseen.

Miten Weimarin tasavalta luhistui?

Vaikka eroja on tietysti paljon, myös yhtymäkohtia 1933 luhistuneeseen Weimarin tasavaltaan löytyy paljon. Saksalla ei ollut Yhdysvaltojen tapaan vuosisataista perinnettä rauhanomaisesti vaalien kautta vaihtuvasta vallasta ja perustuslaillisten instituutioiden loukkaamattomuudesta. Siellä etuoikeutetun eliitin valta ja armeijan politiikkaan puuttuminen oli ollut normi keisarikunnan loppuun 1918 saakka. Itse asiassa yhtenä merkittävistä syistä sille, miksi Saksan valtiojohto hakeutui niin voimakkaasti sotaan 1914 pidetään sitä, että 1912 vaaleissa Saksan sosiaalidemokraatit olivat onnistuneet voittamaan vaalijärjestelmään työväen aliedustukseen johtavat rakenteelliset tekijät ja 5% lisä-äänipotilla yli kaksinkertaistamaan kansanedustajamääränsä ja nousemaan valtiopäivien suurimmaksi puolueeksi. Sodalla uskottiin voitavan valaa kansakuntaan ”kansallista henkeä”, joka vierottaisi nämä kansainvälisyyteen, demokratiaan, tasa-arvoon ja rauhaan pyrkivästä sosialismista.

Edelleen 1920-luvulla merkittävä osa Saksan sotilas- ja poliisijohdossa toimivia keisarivallan aikana asemiinsa nousseita etuoikeutettuihin ryhmiin kuuluneita miehiä yhdisti ajatus demokratian vastenmielisyydestä ja vakaa usko siihen, että SPD:n ja katolisen Zentrum-puolueen edustama kansanvalta ja tasa-arvo heikensivät Saksaa ja avasivat tietä kommunistien valtaannousulle. Kommunistit olivatkin aktiivisia Weimarin tasavallassa ja yrittivät vallankaappausta 1919, mutta instituutioiden ja demokraattisten puolueiden vastarinta käytännössä teki kommunistien vallananastuksesta Saksassa objektiivisesti arvioiden epätodennäköistä. Kommunismin uhka kuitenkin oli se viikunanlehti, jolla periaatteessa laillisuuden nimiin vannoneet ”maltilliset” oikeistovoimat pystyivät perustelemaan sen, miksei natsien ja äärioikeistolaisten aseryhmien väkivaltaan ja laittomuuksiin puututtu. NSDAP:n oluttupavallankaappaus epäonnistui surkeasti, mutta sen seurauksena puoluetta ei kielletty ja johtajat saivat varsin lyhyitä vankilatuomioita -osin koska oikeuslaitos suhtautui heihin myötämielisemmin.

Viranomaisten kaksoisstandardit, heikko luottamus instituutioihin, saksalaisten taloudellinen ahdinko ja kriisissä ollut identiteetti kansakuntana synnyttivät myrkyllisen keitoksen, jossa virallinen järjestysvalta korvautui osin puolisotilaallisilla joukoilla, virallisesti ”veteraanijärjestöillä” joista tietysti tunnetuimpia ovat natsien SA (Sturmabteilung) ja kommunistien Rotfront (Rotkämpferverbund). Suurin Weimarin tasavallan puolisotilaallinen järjestö oli kuitenkin demokraattisten puolueiden, SPD:n, Zentrumin ja DDP:n yhdessä perustama Reichsbanner. Jäsenmäärä ei kuitenkaan auttanut, sillä muun oikeiston ja armeijan taustatuki teki SA:sta parhaiten rahoitetun ja aseistetun puolisotilaallisista ryhmistä. Lisäksi demokraattisen koalitiohallituksen hajottua sisäisiin erimielisyyksiin suuren laman keskellä 1930 valta maassa jäi presidenttinä toimineen ex-kenraali Hindenburgin ja tämän nimittämien oikeistokonservatiivisten virkamieshallitusten käsiin, jotka hallitsivat poikkeustila-asetuksilla. NSDAP:n kannatus kasvoi ja lopulta se saattoi oikeistoliittolaistensa tuella nostaa Hitlerin valtaan 10 vuotta sen jälkeen, kun tämä oli yrittänyt epäonnistunutta vallankaappaustaan.

Yhdysvallat seisoo vedenjakajalla: ”Hirttäkää Mike Pence!”

Yhdysvalloissa on nyt kriittinen hetki, jossa ”kansakunnan tulee punnita sieluaan” kuten rapakon toisella puolella melodramaattisesti sanottaisiin. Erityisesti maan poliisi- ja asevoimissa tulisi nyt ymmärtää heidän vastuullinen asemansa. Toisaalta Demokraatit eivät saisi tuudittautua turvallisuudentunteeseen, että vaalivoitto ja ristiriitoihinsa sotkeutunut Republikaanipuolue turvaisivat heidän valtansa. Jos turvallisuuselimet eivät tue istuvaa hallitusta, 20% kannatusta nauttiva, riittävän militantti ja organisoitunut liike kykenee aikaansaamaan vallankumouksen. Sellaisilla harvemmin on ollut missään enemmistön tukea. MAGA/QAnon -liikkeestä on muodostumassa tai jo muodostunut tällainen bolsevisoitunut liike, jolla on tahtotila ja riittävä organisaatio suorittaa isku joka voisi lamauttaa lailliset hallintoelimet ja synnyttää valtatyhjiön, joka voisi johtaa pitkittyneeseen poikkeustilaan, yleisen järjestyksen luhistumiseen ja edelleen diktatuuriin.

Poliisin ja asevoimien uskottavuus laillisen yhteiskuntajärjestyksen turvaajina on nyt koetuksella yhtä lailla kuin Yhdysvaltain demokratian kestävyys. Demokratian edellytyksenä on, että turvallisuuskoneisto palvelee lakia ja instituutioita, ei niitä kulloinkin hallitsevaa puoluetta tai henkilöä. Jos laillisesti valitut poliittiset päätöksentekijät ja kaikki kansalaiset eivät voi luottaa siihen, että valtion väkivaltamonopolia käytetään heidän oikeuksiensa turvaamiseen, he todennäköisesti pyrkivät korvaamaan sen joko puhdistamalla turvallisuuselimet vastustajistaan tai varustautumalla itse. Yhdysvalloissa äärioikeistolla on jo puolisotilaallisia ryhmiä. Jos vastaavia alkaisi syntyä lähellekään samassa mittakaavassa poliittisen kartan toiselle puolelle, voitaisiin sisällissotaa tai ainakin pitkittynyttä matalan intensiteetin konfliktia Yhdysvalloissa pitää jo lähes väistämättömänä. Tämä loisi edelleen edellytyksiä sille, että kannatus diktatuurille Yhdysvalloissa kasvaisi. On siis korkea aika, että Yhdysvaltain turvallisuusviranomaiset selkeästi osoittavat suhtautuvansa mellakointiin ja yleisen järjestyksen murentamiseen samoin riippumatta siitä, ovatko tekijät mustia vai valkoisia, oikeistolaisia vai vasemmistolaisia, liberaaleja vai konservatiiveja.

Tämä kuitenkin auttaa vain akuuttiin uhkaan viedä Yhdysvallat syvenevään keskinäisen epäluulon, vihan, pelon ja hajaannuksen syöveriin, joka synnyttää lisää väkivaltaa ja suuremman uhan demokratialle. Isompi kysymys on se, miten ratkaistaan kasvavista tulo-, varallisuus- ja koulutuseroista, eriytyvistä mahdollisuuksista ja amerikkalaisen unelman murenemisesta seurannut identiteettikriisi ja vahvistetaan amerikkalaisten uskoa parempaan tulevaisuuteen ja että he elävät maassa, jonka päättäjät ajavat heidän etuaan ja jonka instituutioiden puolesta kannattaa taistella. Siinä on iso työ presidentti Bidenille, Demokraateille ja Republikaaneille. Erityisesti Republikaaneilla on nyt edessään iso itsetutkiskelun paikka, sillä he ovat lähteneet ratsastamaan tiikerillä, jonka selästä monen maltillisenkin puolueen poliitikon on nyt vaikea nousta.

Capitolia vallanneet äärioikeistolaiset eivät nimittäin huutaneet ”Hirttäkää Joe Biden” vaan ”Hirttäkää Mike Pence”.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, YTM. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu