SDP – Ratsastus auringonlaskuun tai uusi suunta

Puolueblogisarjani viimeinen osa julkaistaan tänään ja se käsittelee omaa puoluettani, SDP:tä. Kirjoitan blogini lähes vuosikymmenen kokemuksella SDP:n toiminnasta paikallistasolta ja nuoriso- ja opiskelijatoiminnasta. Samalla olen päässyt keskustelemaan useiden puolueen keskeisten vaikuttajien kanssa ja haastatellut useita heistä eri yhteyksissä.

SDP on ensimmäistä kertaa 20 vuoteen voittanut eduskuntavaalit. Suurimman puolueen asema meni 2003 eduskuntavaaleissa 22,86% kannatuksella (51 paikkaa) ja palasi 2019 17,7% kannatuksella (40 paikkaa). Tulos on puolueen eduskuntavaalihistorian toiseksi huonoin. On siis täysin mahdollista, että SDP käy nyt viimeisen taistelunsa kuin John Wayne ja sen jälkeen ratsastaa kunniakkaasti auringonlaskuun kuin Lucky Luke. Yleinen tilanne ei ole erityisen rohkaiseva. Hallitusvastuu harvoin nostaa puolueen kannatusta. Monessa Euroopan maassa perinteikkäät sosiaalidemokraattiset puolueet ovat joko suurissa vaikeuksissa (Saksan SPD, Itävallan SPÖ, Iso-Britannian Labour) tai käytännössä pyyhkiytyneet pois poliittiselta kartalta (Ranskan Parti Socialiste, Alankomaiden PvdA ja Tsekin CSSD). Syynä on paine toisaalta uusien Vihreiden, sosiaaliliberaalisten puolueiden taholta ja toisaalta uusista, työväenluokkaisiin äänestäjiin vetoavien oikeistopopulististen puolueiden taholta.

Valonpilkahduksista mallia

Rohkaisevat tarinat ovat harvassa, mutta niitäkin on. Hollannin PvdA onnistui nousemaan takaisin relevantiksi tekijäksi pohjamudista. PSOE on päässyt niskan päälle Espanjan kaoottisessa ja hajautuneessa poliittisessa tilanteessa, jossa tuoreimpana ilmiönä on oikeiston sisäinen hajaannus. Portugalin sosialistit ovat matkalla kohti veretseisauttavaa vaalivoittoa menestyksekkään täyden hallituskauden jälkeen. Kummallista kyllä, jopa tänä päivänä kun samanaikaisesti saadaan aikaiseksi talouskasvua, vähennetään työttömyyttä ja köyhyyttä ja parannetaan julkisia palveluita, äänestäjät kiittävät siitä. Kyse on siis siitä, että politiikassa pitää tulla onnistumisia.

Nämä ovat yleisesti tunnettuja faktoja. Diagnoosin ovat osanneet tehdä muutkin, hoitokeinoja esittävät harvat. Monelle lääke tuntuu olevan valovoimaisempi hahmo puolueen johdossa. Sekä puolueen sisä- että ulkopuolelta tulee kommentteja, että kun vain Antti Rinne ei änkyttäisi ja laukoisi puolihuolimattomia kannanottoja julkisuudessa, kannatus nousisi aivan toisiin lukemiin. Sinänsä voi ihan uskottavasti esittää arvelun, että jos Sanna Marin olisi luotsannut vt. puheenjohtajana SDP:n eduskuntavaaleihin, kannatus olisi ollut korkeampi. Esiintymistaidot eivät kuitenkaan pelastaneet Jutta Urpilaista 2014, jonka moni on sanonut pitäneen Seinäjoen puoluekokouksessa yhden suomalaisen lähihistorian parhaista poliittisista puheista. Aivan varmasti vihaajansa olisi löytänyt Marinkin ja jos politiikka ei tuota äänestäjäkuntaa miellyttäviä tuloksia, suurimmankin messiaan syöksy on varma. Katsokaa vain Juha Sipilää.

SDP:n on luotava äänestäjäkoalitionsa uudestaan

Ongelma olisi ollut vaalitenteissä hyvin pitkälti sama, edustipa SDP:tä niissä kuka tahansa. Demareiden potentiaalissa toiselle laidalle asettuvat ne, joille SDP:n tavoitteet ilmaston, koulutuksen ja sosiaaliturvareformien tai ihmisoikeus- ja vähemmistökysymysten suhteen ovat liian lällyjä. Näitä ääniä menetetään Vihreille. Toisella laidalla taas ovat ne, joiden mielestä ilmastotalkoot ja niihin liittyvät verot yhdistettynä liian korkeaan sosiaaliturvaan ja maahanmuuttajien hyysäämiseen vievät rahat ja leivän duunarin pöydästä. Näitä ääniä menetetään Perussuomalaisille.

Koska PS:n luultiin olevan kanveesissa, SDP:n koko vaaliohjelma viritettiin 2019 vaaleissa torjumaan vuotoa Vihreisiin ja imemään johtajuuskriisissä rypevän puolueen kannattajia demareihin. Kun PS lähtikin ilmasto-maahanmuutto -kaksarinsa avulla nousemaan duunariäänestäjien voimin, mitään ei ollut enää tehtävissä. Sanna Marin olisi voinut kirkkaasti artikuloimalla ja nuoren poliitikon tahrattomalla imagolla tuoda jokusen äänen Vihreiltä, mutta perusongelmalle (sic!) hänkään ei olisi mahtanut mitään.

Politiikan suhdannevirtaukset ovat nykyään niin nopeita, että taktiset analyysit tuppaavat herkästi vanhenemaan ja puolueella, jolle uudet poliittiset jakolinjat ovat myös sisäisiä railoja ainakin potentiaalisten kannattajien ja rivijäsenistön osalta ei ole jaossa kuin enintään torjuntavoittoja tässä pelissä. Ainoa toimiva strategia on rakentaa äänestäjäkoalitio uudelleen kestävälle pohjalle: etsiä ne teemat, jotka omaan suuntaan kallellaan olevia ihmisiä yhdistävät ja keskittyä politiikanteossa niihin.

Uusi SDP – Vaativien, mutta reilujen ihmisten puolue

Sosiaalidemokraattien arvopohjaa ovat leimanneet koko puolueen historian usko työnteon arvoon ja vaatimus työntekijän kunnioittamisesta. Toinen keskeinen teema on ollut työstä syntyvän hyvinvoinnin jakaminen kaikkien sen tekemiseen osallistuneiden kesken pitkäjänteisellä tavalla. Rajankäyntiä on tehty sen mukaan, kuinka suoraa osallistumisen on pitänyt olla (työehtoneuvottelut, ansiosidonnaiset etuudet) ja missä määrin hyvä kuuluu kaikille (perusturva, kansan- ja takuueläke, universaalit palvelut kuten neuvolat, peruskoulu ja terveydenhoito). SDP on historiallisesti kannattanut palveluita kaikille, mutta suhtautunut nihkeästi vastikkeettomiin sosiaalietuuksiin.

Uusi punavihreä vasemmisto on perinyt vanhalta vasemmistolta ja keskustalta rakkauden vastikkeettomaan rahanjakoon perusturvan muodossa. Vaikka yhteiskunnassa tarvitaankin yhä enemmän erilaiset elämäntilanteet ja työnteon muodot huomioivaa sosiaaliturvaa, jota esim. ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha ei tee, Suomessa on uskallettava puolustaa sitä perusnäkemystä, että ne, jotka haluavat saada jotain yhteiskunnalta myös osallistuvat yhteiskunnan ylläpitämiseen ja rakentamiseen omien voimavarojensa mukaan. Suomalaisista suurin osa jakaa tämän käsityksen, mutta ei jaa kovaa, oikeistolaista maailmankuvaa, jossa kaikkien tulisi pärjätä omillaan. Demareiden tulee rakentaa Suomea, jossa ihmisten oikeus saada reilu oma osuutensa turvataan, mutta heiltä on myös lupa vaatia yrittämistä.

Voimakas talouskasvu on historiaa, joten julkisin varoin ei voida toteuttaa mitä tahansa. Lisäksi yhä enemmän Suomen julkisesta taloudesta tulee käyttää luonnon kantokyvyn kannalta kestävämmällä pohjalla olevan yhteiskunnan rakentamiseen. Nykytasolla oleva luonnonvarojen käyttö ja päästöjen taso tulee loppumaan lähivuosikymmeninä joka tapauksessa. Omilla toimillamme voimme vaikuttaa siihen, onko muutos hallittu ja lopputulos hyvinvointia lisäävä, vai väkivaltainen ja kärsimystä aiheuttava. SDP:n tulisikin rohkeasti vaatia enemmän panostuksia infraan ja energiaan, mutta samalla edellyttää tolkullista taloudenpitoa muualla.

Voiko olla liberaali ja rajoittaa maahanmuuttoa?

Lopuksi asemasta liberaali-konservatiivi -akselilla. Tällä hetkellä puolueet ovat jakautuneet siten, että ne jotka kannattavat yleisesti vapaamielisiä arvoja, kannattavat myös vapaampaa maahanmuuttoa. Toisaalta taas maahanmuuton vastustajat pääsääntöisesti ovat myös muuten konservatiivisia (hivenen vaihdellen eri maissa abortti, samansukupuolisten avioliitto, uskonnon suhde valtioon). Kuitenkin äänestäjistä varsin iso osa suhtautuu samaan aikaan liberaalisti tai välinpitämättömästi näihin muihin kysymyksiin ja kriittisesti maahanmuuttopolitiikkaan, ja monelle intohimoisellekin liberaalille maahanmuuttopolitiikka on vain nyanssi tai täysin yhdentekevä kysymys.

Ison-Britannian Labour ja Tanskan sosiaalidemokraatit ovat omaksuneet politiikan, jossa puolue on muuten erittäin liberaali, mutta kannattaa tiukkoja rajoituksia humanitaariselle maahanmuutolle. Pitkään avoimien rajojen lippua korkealla pitänyt ruotsin SAP on seurannut perässä. Strategia on ainakin osin toimiva, sillä se paaluttaa demareille ymmärrettävän position liberaali-konservatiiviakselilla ja omaksuu potentiaalisissa äänestäjäryhmissä tärkeimmät yksittäiset tekijät: suurinta osaa liberaaleista kun maahanmuuttokysymys ei kiinnosta (kunhan ei olla rasisteja) ja toisaalta maahanmuuttokriittisille oleellisia eivät pääsääntöisesti ole ”kristilliset arvot”, abortin, sukupuolten tasa-arvon tai evoluutioteorian vastustaminen. HBLTQI+ -kirjainsarjaa suurin osa tästä joukosta jatkaa ”BBQWTF” eikä kiinnostu asiasta sen enempää. Homous ei ole heiltä pois.

Päätän blogisarjani suositukseen, jossa esitän, että SDP omaksuu ”reilun vaativuuden” politiikkansa päälinjaksi kuluvan hallituskauden aikana. Se ei välttämättä johda puolueen kannatuksen nopeaan kasvuun, mutta tarjoaa näköalan jossa sen äänestämiselle olisi relevantti kannatuspohja myös tulevaisuudessa.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu