Suomen Nato-jäsenyys – sodan vai rauhan teko?

Rauhallista viikonloppua!

En ole johonkin aikaan kirjoittanut blogiini, mutta tuoreeltaan heränneeseen Nato-keskusteluun osallistun mieluiten pidemmän puheenvuoron kautta. Varsinaisen kannanmuodostuksen olen Suomen jäsenyyteen tehnyt jo 2016 tekstissäni ”Suomi ei voi jäädä Itämeren harmaalle vyöhykkeelle”.

Tiesin jo tuolloin, että kaikessa hiljaisuudessa Nato-jäsenyyttä kannattaa huomattavasti suurempi osa SDP:n jäsenistä ja aktiivitoimijoista kuin sen julkisesti uskaltaa ilmoittaa. Itse olen katsonut, että vaikka varovaisuus on hyve, julkisesti ilmoitettu mielipide kannattaa muodostaa parhaan saatavilla olevan tiedon perusteella. Silloin joutuu harvemmin jälkikäteen noloihin tilanteisiin tai pyörtämään aiempia puheitaan.

Tuon päivämäärän jälkeen minun ei ole tarvinnut tehdä uudelleenarviointia asiasta. Venäjän hallinto on edelleen haluton rakentamaan normaaleja suhteita naapurimaihinsa tai Euroopan unioniin. Sekaantuminen Yhdysvaltain vaaleihin, rahoitus eurooppalaisille äärioikeistopuolueille, sodan jatkaminen Ukrainassa ja tuoreimpina asioina tuki Valko-Venäjän ja Kazakhstanin diktaattoreille osoittavat, että Venäjä on nykyjohtonsa ollessa vallassa turvallisuuspoliittinen uhka kaikille demokraattisille valtioille.

Kaikki merkit Venäjän sisäisestä kehityksestä ovat kielteisiä. Demokratian piirteitä, oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia on edelleen heikennetty, vaikka ne eivät koskaan Venäjälle edes ole juurtuneet. Venäjän sisäiset asiat ovat mielestäni venäläisten asia, ainoastaan venäläiset voivat muuttaa maansa poliittisen järjestelmän jos haluavat. Itse suhtaudun Venäjään maana ja venäläisiin kansakuntana myönteisesti ja toivon heille pelkkää hyvää. En kuitenkaan kannata ulkopuolisia interventioita sen enempää kuin suomalaisten turvallisuusintressien uhraamista naapuriystävyyden nimissä.

Epävarmuus lisää sodan uhkaa

Moni Nato-jäsenyyttä vastustava tai siihen epäilevästi suhtautuva arvelee, että Suomen jäsenhakemus lisäisi sodan uhkaa tai tulkittaisiin aggressiivisena eleenä itänaapurissa. Todettakoon ensinnäkin, että jos Venäjä pidättää itsellään oikeuden kehittää ja varustaa asevoimiaan, ylläpitää ydinaseita ja jopa puuttua naapurimaidensa asioihin turvallisuutensa nimissä, ei ole perusteltua väittää että Suomen liittyminen puolustusliittoon heitä millään tavoin uhkaisi (Nato on eksplisiittisesti puolustusliitto, vailla mahdollisuutta velvoittaa jäsenvaltioita ”ennaltaehkäiseviin” tai muuten hyökkäyksellisiin toimiin). Naton jäsenenäkin Suomi voisi edelleen luvata, ettemme hyökkää emmekä toimi kauttakulkumaana hyökkäykselle Venäjän kimppuun. Siis olettaen, että Venäjä pidättäytyy hyökkäyksestä meitä tai liittokumppaneitamme vastaan.

Selvät rajat Euroopassa vähentävät sodan uhkaa. Kun ei ole varmuutta, mitä jostain aggressiivisesta tai kansainvälisiä sääntöjä rikkovasta toimesta seuraa, syntyy opportunistisille diktaattoreille houkutus kokeilla jatkuvasti uusia rajoja. Mitä varhaisemmassa vaiheessa rajat ovat selviä, sitä kauemmas sodan uhka jää. Nykyistä tilannetta on jo verrattu 1930-luvun Eurooppaan, jolloin maanosaa jaettiin etupiireihin. Silloin nähtiin myös kehitys, jossa heikko Saksa jatkuvasti astui kauemmas ja kauemmas sille asetetusta kehikosta kohtaamatta selvää vastarintaa. Hitler ja Mussolini saattoivat huoletta rikkoa sovittua puuttumattomuutta Espanjan sisällissotaan ja vuoden 1938 sudeettikriisissä Ranska petti Iso-Britannian painostamana Tsekkoslovakian kanssa tekemänsä liittosopimuksen.

Jos natseille olisi tehty 1938 selväksi, että vaihtoehto Tsekkoslovakian rajojen kunnioittamiselle on sota, Hitler olisi pakotettu perääntymään tai sota olisi jäänyt paljon toteutunutta lyhyemmäksi ja rajatummaksi. Saksa ei ollut vielä valmis sotaan ja Tsekkoslovakia oli linnoittanut rajansa ja sillä oli vahva, ajanmukainen armeija. Periksi antaminen johti siihen, että rajojen koettelu jatkui, kunnes löytyi se raja, jota länsiliittoutuneet eivät sallineetkaan ylittää. Siksi sotilaallisesti liittoutumattomat, mutta kaikin muin tavoin selvästi länteen kuuluvat valtiot kuten Ruotsi ja Suomi eivät ole rauhaa edistäviä kriisien rauhoittajia ja potentiaalisia sovittelijoita, vaan kriisin potentiaalisia lähtöpisteitä. Suomen ja Ruotsin tilanteen vuoksi myös Baltian puolustettavuus ja mahdollisuus kaappaushyökkäykselle niitä vastaan on periaatteessa mahdollinen.

2020-luvun Venäjä ja 1930-luvun Saksa ovat monella tapaa verrannollisia keskenään. Tappion kärsineitä suurvaltoja, joiden taloudellisesti kovista ajoista kärsinyt väestö janoaa revanssia ja kunnioitusta. Molempia johtaa diktaattori, joka ei kykene ratkaisemaan maan sisäpoliittisia ja taloudellisia ongelmia, mutta jolla on halu ja valmius hankkia voittoja liittämällä aiemmin valtakuntaan kuuluneita alueita takaisin sen yhteyteen. Tämä liikkumatila myös ylläpitää mahdollisuutta säilyttää oma valtajärjestelmä. Jos lännen johtajat olisivat seisseet lujina Hitleriä vastaan, he olisivat tehneet suuren palveluksen saksalaisille.

Meillä on mahdollisuus nyt tehdä palvelus venäläisille pysäyttämällä Putin ja säilyttää rauha Euroopassa osoittamalla päättäväisyyttä. Yhtenäisin rivein voimme myös käydä neuvotteluita kaikista niistä asioista, joilla taataan Venäjän ja venäläisten turvallisuus, hyvinvointi ja oikeus rauhalliseen kehitykseen. Siksi Suomen Nato-jäsenyys olisi rauhan säilymistä ylläpitävä teko.

Niistä, jotka yhä vastustavat Suomen puolustusvalmiuden ylläpitoa ja Euroopan maiden yhteistä valmiutta turvata rajansa ja yhteiskuntajärjestelmänsä tulevat väistämättä mieleen ne, jotka kesällä 1939 ottivat iskulauseekseen Why die for Danzig?

+22
EetuKinnunen1
Sosialidemokraatit Jyväskylä
Ehdolla kuntavaaleissa

YTM, töissä ay-liikkeessä. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu