Suomi tarvitsee enemmän puolustajia kuin vastustajia

Suomalainen poliittinen keskustelu on tullut tutuksi viimeisten 10 vuoden aikana. 2010-lukua voidaan pitää erilaisten vastaliikkeiden voimistumisen vuosikymmenenä. Tuoreimpana esimerkkinä on rasismia vastustamaan noussut Silakkaliike, jota olen tässä alkuvuoden seuraillut. Suhtaudun sinänsä ajatukseen varsin positiivisesti, mutta toiminnan tarkoituksen epämääräisyys ja silakkaryhmien pitkäveteiset väittelyt eivät ole houkutelleet aktivoitumaan enempää. Olen kuitenkin huomannut, että silakoiden uitua keskustelupalstoille, uutisten kommenttikentät eivät enää ole rasistisen ja maahanmuuttajavastaisten öyhöttäjien yksinoikeus, mikä toki jälkimmäisiä harmittaa ja on ihan merkittävä saavutus. Se, minkä koetaan olevan ”normaalia” tai ”yleinen mielipide” kuitenkin vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtautuu se kansalainen, jonka ”poliittinen aktiivisuus rajoittuu 15 minuuttiin joiden aikana tehdään päätös siitä, ketä äänestetään seuraavissa vaaleissa”. Tämä ihmisryhmä on merkittävä osa suomalaista äänestäjäkuntaa ja heidän osallistumisensa on aivan yhtä arvokasta kuin muidenkin, vaikka eräät jyrkemmät aktivistit heitä silakoiden ryhmässä pilkkasivatkin.

Vaikka kaikki silakoissa sitä eivät suoraan haluakaan sanoa, rasismin ja vihapuheeksi määritellyn retoriikan määrä suomalaisessa julkisessa keskustelussa liittyy pitkälti Perussuomalaisiin, jonka nousu pitkälti selittää myös muiden äärioikeistolaisten ryhmien vahvistumista. Perussuomalaiset on itse juuriltaan eliitin ja elitistisiksi miellettyjen poliittisten näkemysten vastustamiseen, sekä myöhemmissä vaiheissaan yhä selvemmin monikulttuurisuuden ja -etnisyyden vastustamiseen keskittyvä liike, eli vastaliike. Näinpä silakoista on oikeastaan muodostunut anti-vastaliike, vaikkei sekään toisaalta identifioidu suoraan suomalaisen politiikan nomenklatuuraan näkemyksineen, johon itseni joudun perinteikkään poliittisen puolueen toimitsijana lukemaan. Tästä syntyykin se mielenkiintoinen dilemma, joka kaikilla vastaliikkeillä on: yhteisen tilannekuvan rakentaminen. Perussuomalaisilla tämä on astetta helpompaa, sillä riittää että niputetaan kaikki julkisissa instituutioissa, mediassa ja politiikassa toimivat tahot yhdeksi viholliseksi (esim. muut puolueet Vasemmistoliitosta Kokoomukseen ovat PS-meppi Laura Huhtasaaren mukaan ”kommunisteja”). Silakoiden ja vastaavien liikkeiden taas pitäisi yhdistää kaikki rasismiin ja fasismiin kielteisesti suhtautuvat toimijat anarkisteista ja kommunisteista liberaaleihin sivistysporvareihin saman katon alle. Siitä on vaikea synnyttää yhtenäistä identiteettiä. Ja identiteettien ympärillähän politiikka tuntuu nykyään pyörivän enemmän kuin asioiden.

Identiteettipolitiikkaa kaikkialla

Tyypillinen oikeistolaisen vastustusretoriikan tyylihän on kritisoida ”punavihreiden” ja ”monikultturistien” identiteettipolitikointia (lainausmerkit, koska määritelmät ovat hyvinkin joustavia). Nämä politisoidut identiteetit ovat hyvinkin tunnettuja: ryhminä politisoidaan niin eri etnisiä ryhmiä kuin vaikkapa sukupuolia ja seksuaalisia suuntautumisiakin. Etenkin nationalistisen ja uuskonservatiivisen oikeiston omat identiteettipolitisoinnit ovat kuitenkin vähintään yhtä vahvoja: erityisen vahvoja ovat kansalliset identiteetit, sekä ”perusheteroidentiteetti”, jolla pyritään korostamaan kuulumista ”normaaleihin” tai ”enemmistöön”, vaikka kaikilla standardeilla keskimääräinen ihminen on pikemminkin poikkeva kuin erityisen yleinen taapertaja. Tähänkin liittyy vastaidentiteetin rakentaminen: vegaaneille ja muille ympäristöihmisille ”pottuillakseen” heitetään grilliin pelkästään mahdollisimman rasvaista lihaa samalla kun iso jenkkirauta hyrrää pihalla tyhjäkäynnillä. Tuoreimpana ilmiönä tässä jatkumossa on ns. tradwife-trendi, jossa ihannoidaan 50-luvun kotirouvaelämää vastavetona 2000-luvun ihanteille emansipoituneista uraäideistä.

Kun politiikka on alkanut yhä suuremmalle osalle poliittista kenttää pyöriä enemmän oman identiteetin ilmaisun kuin yhteiskunnallisten ristiriitojen ja epäkohtien ratkaisun ympärillä, seurauksena on esim. fundamentaalia yksityisautoilun vastustamista, vaikka käytännössä esimerkiksi yhteiskuntarakenteen pikainen tiivistäminen mahdollistamaan kaikille suomalaisille autoton arki tuottaisi suuremmat ilmastopäästöt kuin se, että hallitusti vähennämme autoilun päästöjä. Samalla niille, jotka eniten kiroilevat polttoaineen hinnankorotuksia on usein identiteettikysymys ajaa suurikulutuksisella autolla, vieläpä mahdollisimman paljon ja usein. Vastarinta pienempipäästöiseen ajoneuvoon tai käyttövoimaan siirtymistä kohtaan on monelle kustannuskysymyksen lisäksi identiteetin puolustamista. Vastaava mekaniikka saa urbaanin vegaanin kyttäämään jokaista eläinperäisen raaka-aineen hiukkasta elintarvikkeissa näennäisesti ilmastosyistä, mutta samaan aikaan shoppailemaan huoletta ”kestävien laatumerkkien” tuotteita selvittämättä lainkaan niiden hiilijalanjälkiä. Ehdottomien ääripääidentiteettien korostuessa erilaisia ”välimallin ihmisiä”, jotka voisivat ilmastonmuutoksen vuoksi vähentää lihansyöntiä tai autoilua, pidetään herkästi pilkkana sen porukan puolesta, joita kyseinen henkilö on lähempänä. Ja meihin välimallin ihmisiinhän kuitenkin suomalaisten selkeä enemmistö kuuluu.

Maailma kaipaa asiapohjaisia ja myönteisiä voimia

Läntiset yhteiskunnat kaipaavat tällä hetkellä ennen kaikkea sellaisia poliittisia voimia, jotka ryhmittyvät ensisijaisesti toimimaan jonkin agendan puolesta, ilman että oma olemassaolo määritellään ensisijaisesti suhteessa johonkin toiseen toimijaan (vastavoimaksi tai vastaliikkeeksi). Viime vuosina esiin nousseista toimijoista sellainen on ehkä parhaiten ollut Ilmastolakkoliike, vaikka sekin korostaa jäsentensä toimijuuden sijaan ensisijaisesti poliittisen ja taloudellisen eliitin velvollisuutta toimia esittämättä omaa konkreettista ohjelmaa, minkä vuoksi sekin lukeutuu vastaliikekategoriaan. Perussuomalaisten nuorten fasismikaapista tullut varapuheenjohtaja Toni Jalonen on osaltaan määrittämässä traditionalismia ja etnisyysperusteista fasismia siksi ”positiiviseksi agendaksi”, jonka päälle vastavoiman asemasta yhteiskunnalliseen dominanssiin päässyt radikaalikonservatiivinen oikeistopopulismi voisi rakentaa hallituspolitiikkansa ideologisen perustan. Avointa identiteettipolitiikkaa sekin: ”On samantekevää kuinka tyhmää tai heikkotaitoista kansaa minun kansani on, se on kuitenkin minun kansani ja sillä on itseisarvo”, kuten Jalonen puheessaan Etnofutur IV-konferenssissa julisti.

Tämä on retorisesti merkittävä harppaus, sillä vaikka käytännössä Perussuomalaiset ovat jo tähänkin asti vastustaneet monietnisyyttä sen itsensä vuoksi, Jalosen excel-nationalismiksi määrittämät ei-identitaariset perusteet suhtautua kielteisesti sellaiseen maahanmuuttoon, jolla on kielteisiä vaikutuksia kansantalouden tai yhteiskunnan toiminnan kannalta ovat kuitenkin olleet merkittävä osa Perussuomalaisten ja myös esimerkiksi Jussi Halla-ahon itsensä retorista patteria. Jalosen ulostulossa myös avoimesti hylätään sekularismin, liberaalin demokratian ja yksilönvapauden kaltaiset viikunanlehdet niille uhaksi rakennettujen muslimien maahanmuuton vastustamisen perusteena. Erityisesti edustuksellinen demokratia tuntuu olevan huonossa huudossa identiteettipolitiikan aikana useammallakin poliittisella laidalla. Moniäänisen parlamentarismin sijaan esitetään kyllä fasismin lisäksi paljon erilaisia (täysautomatisoituun luksushomo)kommunismiin, anarkismiin, suoran osallistumisen demokratiaan, kansalaistottelemattomuuteen tai demokraattiseen sosialismiin perustuvia visioita, joille yhteistä on pääsääntöisesti ajatus yhden ideologisen näkemyksen vähintään moraalisesta dominanssista.

Esimerkiksi asiapohjainen keskustelu ilmastonmuutoksen torjunnasta käy mahdottomaksi, jos keinoista tai niiden ajoituksesta ei voida keskustella: Jos jokin taho nyt esimerkiksi määrittäisi että turpeen poltosta olisi luovuttava vuoteen 2025 mennessä, vastaamalla että tällaisen linjauksen tekeminen teknisesti ja taloudellisesti väistämättä johtaisi siihen, että merkittävää osaa suomalaisista kodeista ei voitaisi järkevästi lämmittää (eikä järkevimpiä korvaavia lämmönlähteitä olisi niin aikaisin saatavilla), asiallisen keskustelun sijaan saisi vastaansa leimausta, ”ettei ota ilmastonmuutosta riittävän vakavasti”. Tällaisessa ilmapiirissä parlamentaristisen ihanteen perustana oleva faktapohjainen ja perusteltu, mutta moniääninen keskustelu käy mahdottomaksi. Toisena esimerkkinä voisi käyttää toistuvaa keskustelua siitä, onko joku henkilö ”rasisti”. Tällaisella määrittelyllä pyritään lyömään toiseen identiteetti, olemus. Ja itse kukin voi ajatella, miten omaan suhtautumiseen vaikuttaisi, jos olemuksellisesti leimattaisiin joksikin, jota ei koe olevansa. Vähemmän identitaarisessa keskustelussa voitaisiin etäännyttää näkemykset ja toiminnat toimijan olemuksesta: jos ihmiselle todetaan ”tuo mielipide on rasistinen”, on hänen paljon helpompi pyytää anteeksi ja muuttaa mielipidettään, kuin sitä mikä hän kokee olevansa. Tämä ei toki poista sitä, että kaikkia ilmastotoimia ikuisuuteen lykkääviä ja rasismin määritelmästä loputtomiin vänkääviä saivartelijoita tulee riittämään aina. Silti kannattaa muistaa, että tarkoituksellisen polarisoinnin vastakohta ei ole päinvastainen polarisointi, vaan pyrkimys vastakohtaisuuksien lieventämiseen.

Hyvä myötävoima voisikin nyt olla sellainen, joka asettaisi itselleen joitakin kokoavia periaatteita, esimerkiksi sananvapauden, parlamentarismin, oikeusvaltion, asiapohjaisen kansalaiskeskustelun, demokratian ja yksilönvapauden puolustamisen. Joukkojen kokoaminen periaatteella ”olet meikäläisiä, jos sanot näille asioille kyllä” voi rajata väkeä enemmän kuin periaatteella ”olet meikäläisiä, jos sanot tälle asialle ei”, mutta ainakin se takaa jonkinlaisen yhdistävän arvopohjan ja näkemyksen siitä, miten asioita edistetään ja miksi. Itse esimerkiksi vastustan rasismia ja fasismia, mutta en suostu tekemään sitä muita totalitaristisia ideologioita kannattavien tai esimerkiksi suoraa toimintaa kannattavien anarkistien rinnalla. Hyvä myötävoima myös tunnustaa, ettei se edusta kokonaista kansakuntaa tai jotain universaalin hyvän periaatetta, vaan ainoastaan jäseniään ja näiden näkemyksiä. Tällaisia voimia mahtuisi Suomeen useita. Itsekin puoluepoliitikkona uskallan sanoa, ettei yhdenkään poliittisen liikkeen tai ideologian liian pitkä tai ehdoton ylivalta yhteiskunnassa ole hyväksi. Vuoropuhelu ja aaltoliike erilaisten ideologisten virtausten välillä mahdollistaa tasapainon hakemisen alati muuttuvassa maailmassa ja on osaltaan se syy, miksi uskon parlamentaariseen demokratiaan siltikin, vaikkei se ole seksikästä, muodikasta tai suosittua.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu