Trumpin rauhansuunnitelma on pelkkä viikunanlehti

Donald Trumpin ”rauhansuunnitelma” Lähi-idän pitkäaikaisimman konfliktin, kiistan Israelin/Palestiinan omistuksesta, ratkaisemiseksi julkaistiin eilen. Sovun luonteesta kertoo kaiken olennaisen se, että se julkaistiin Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun vieraillessa Valkoisessa talossa, palestiinalaisosapuoli ei ollut mukana edes neuvottelemassa koko dokumentista. Toki tätä mahdollisuutta tarjottiin, mutta palestiinalaisten pääministeri Mahmud Abbas torjui kutsun Trumpin siirrettyä Yhdysvaltojen Israelin-suurlähetystön Jerusalemiin. Kiista Jerusalemin ”pyhän kaupungin” omistuksesta on myös koko maakiistan ytimessä.

Kuten oheisesta kartasta ilmenee, kiistan tuloksena oleva kahden valtion ratkaisu johtaisi alueellisesti hajanaiseen Palestiinaan, jonka ainoat maarajat olisivat Israelin ja Egyptin kanssa, maarajaa Jordanian kanssa ei enää olisi. Kulku järjestettäisiin siltojen avulla. Oheinen kartta, jolla sopimusta markkinoidaan antaa vieläpä yhtenäisemmän kuvan palestiinalaisalueista kuin se todellisuudessa on: kun kuvaa tarkennetaan, paljastuu että Palestiinan valtion suunniteltu alue koostuu pienistä saarekkeista, joita halkovat Israeliin kuuluvat tiet ja siirtokunnat. Sopimuksen olennainen piirre onkin se, että se lähtee kaikissa kohdissaan Israelin edusta: Jordan-joen laakso liitettäisiin kokonaisuudessaan Israeliin. Jerusalem liitettäisiin kokonaisuudessaan Israeliin. Yhtään Länsirannalla olevaa siirtokuntaa ei purettaisi. Palestiinalaisten vaatima pääkaupunki Itä-Jerusalemissa toteutettaisiin näennäisesti sijoittamalla se varsinaisen Jerusalemin kaupungin ulkopuolella sijaitseviin palestiinalaislähiöihin. Vastineeksi 1967 aselepolinjan takaa Israeliin liitettävistä alueista Palestiinaan liitettäisiin kaksi palaa Nagevin autiomaasta, jotka yhdistettäisiin maakäytävillä Gazaan.

Palestiinan valtiolla ei olisi kontrollia rajoistaan, sillä ei olisi omaa armeijaa, ilmatila olisi kokonaisuudessaan Israelin valvonnassa ja muutenkin se olisi täysin riippuvainen Israelista. Rinnastus Etelä-Afrikan Apartheid-hallinnon luomaan Bantustan-järjestelmään ei ole kaukaa haettu. Bantustanit luotiin, jotta Etelä-Afrikan valkoisen hallinnon oli mahdollista perustella kansalaisoikeuksien pidättäminen maan mustalta väestöltä ja kieltää vastuunsa näiden ihmisten perustoimeentulosta. Bantustanit eivät muodostaneet yhtenäisiä maantieteellisiä kokonaisuuksia, ne eivät kyenneet elättämään nimellisiä asukkaitaan, eivätkä muutenkaan toimimaan elinkelpoisina valtioina. Palestiinan ”valtiosta” ei tulisi sen enempää ”itsenäistä”: se olisi de facto Israelin protektoraatti, itsehallinnollinen alue joka olisi täysin riippuvainen isäntävaltiostaan.

Rauhansuunnitelma, joka vie syvemmälle kriisiin

On selvää jo nyt, että palestiinalaisten edustajat tulevat hylkäämään sovun. Ainoa asia, jolla näitä edes yritetään ostaa sopimuksen taakse on lupaus 50 miljardin dollarin investointipaketista ja lienee selvää, ettei palestiinalaisten yleinen mielipide ole tällä tavoin ostettavissa. Sopimus käytännössä edellyttäisi myös sitä, että palestiinalaisosapuoli luopuisi vaatimuksestaan vuoden 1967 aselepolinjan rajoihin pohjana rauhansopimukselle, vaatimuksestaan Itä-Jerusalemiin, palestiinalaispakolaisten ja näiden jälkeläisten paluuoikeudesta, sekä hyväksyisi Israelin siirtokunnat, etenkin Jordanjokilaakson menetyksen. Vaikka käytännössä kaikki osapuolet ovat epävirallisesti tunnustaneet, ettei vuoden 1967 aselepolinja kelpaa valtionrajaksi ja että osa Israelin siirtokunnista Länsirannalla tulee jäämään paikalleen, pari israelilaisten valitsemaa palaa autiomaata ei kelpaa etenkään näin mittavien rajansiirtojen hyvitykseksi. Useimmat myös hyväksyvät sen ajatuksen, etteivät palestiinalaiset saa vapaata paluuoikeutta Israelin tunnustetuille alueille, mutta tämä jättää edelleen kysymyksen soveltuvasta hyvityksestä.

Sen sijaan Netanjahu saa nyt Trumpin ja Yhdysvaltain hallituksen tuen suunnitelmilleen joka tapauksessa julistaa Jordanin jokilaakso ja Länsirannan siirtokuntia osaksi Israelin valtiota samoin kuin Golanin kukkulat, jotka Trumpin kartassa on jo hyväksytty osaksi Israelia, vaikka kansainvälisoikeudellisesti alue edelleen kuuluu Syyriaan. Trumpin näennäinen rauhansuunnitelma on viikunanlehti jolla Israelin alueliitospolitiikka oikeutetaan. Vaikka käytännössä Israel on pitkälti kohdellut 1967 miehitettyä Länsirantaa enemmän valtioalueensa liitännäisenä kuin perinteisessä mielessä miehitettynä vihollisalueena, tämä askel olisi kuitenkin merkittävä sekä lainsäädännöllisesti että symbolisesti. Miehitetylle alueelle rakennettu siirtokunta voidaan purkaa, mutta omien rajojensa sisällä asuvaa väestöä valtio ei evakuoi kuin hävityn sodan jälkeen. Ja sotaa Israel ei tule häviämään

Tämä on merkittävä konfliktin tyydyttävää ratkaisua ehkäisevä voima: Israel on niin voimakas ja yhä kasvavassa määrin riippumaton Yhdysvalloista, että se kykenee ylläpitämään nykyisen Status Quon näköpiirissä olevaan tulevaisuuteen. On hyvin vaikeaa ajatella tilannetta, jossa Israelin hallitus vapaaehtoisesti taipuisi status quota huonompaan ratkaisuun omalta kannaltaan, ja vielä vaikeampaa ajatella tilannetta, jossa israelilaisten yhä oikeistolaisempi ja militantimpi yleinen mielipide sen hyväksyisi. Palestiinalaisilla ei ole tällä hetkellä liittolaisia, joilla olisi halukkuutta tai kykyä uhata vakavasti Israelia, ainakaan uhraamatta omia intressejään. Käytännössä esimerkiksi Arabiliitto ja Iran käyttävät antisionismia ja palestiinalaissolidaarisuutta propagandansa ja valtapolitiikkansa polttoaineena, mutta käytännössä ne hyväksyvät nykytilan jatkumisen vaihtoehtona eskalaatiolle.

Alueliitosten hiipivä uhka – ja mahdollisuus?

Israelin uskonnollinen oikeisto on jo pitkään hamunnut koko Länsirannan tai ainakin sen isojen osien liittämistä Israeliin. Valtavirta-ajattelussa tämä on torjuttu sen vuoksi, että palestiinalaisväestöä ei haluta Israelin kansalaisiksi yhtään enempää (jo nyt 20% Israelin kansalaisista identifioituu arabeiksi), eikä näiden karkottaminen ole vaihtoehto, puhumattakaan ikävämmistä vaihtoehdoista etniselle puhdistukselle. On varsin realistinen arvio, että jos teoreettinen ajatus kahden valtion mallista jossain vaiheessa kuolee, palestiinalaisten vapaustaistelun sijaan syntyy taistelu kansalaisoikeuksista Israelissa ja sen voittaminen on Israelille moraalisesti lähes mahdotonta. Lopputulemana olisi oksymoroni: juutalaisvaltio, jonka kansalaisista yli puolet on ei-juutalaisia.

Toistaiseksi kahden valtion mallia on pitänyt elossa israelilaisten valtapoliittisen intressin lisäksi myös se, että palestiinalaisnationalismi perustuu siihen, että arabiväestöön kuuluvat nimenomaan eivät halua olla Israelin kansalaisia eivätkä useissa tapauksissa edes elää rinnakkain juutalaisten kanssa. Voi kuitenkin olla, että jossain vaiheessa tämä asenne muuttuu, ja Länsirannan integrointi Israelin valtioon voisi johtaa tähän. Monen näkökulmasta tämä on uhka, mutta voisiko tässä piillä myös rauhan mahdollisuus? Sekä uskonnollisille juutalaisille että palestiinalaisnationalisteille olisi oleellista, että heidän kansansa saisi asua koko historiallisen Palestiinan alueella. Tämä ei tällä hetkellä käytännössä onnistu sen vuoksi, että toisilleen vihamieliset ryhmät eivät kykene asumaan rinnakkain. Jos tämä kyettäisiin muuttamaan, päästäisiin kenties pois kahden valtion mallin umpikujasta ja maanjaon mahdottomuuksista. Ei maanjako välttämättä helpoksi muuttuisi, mutta ainakin se voitaisiin jotenkin mahdollistaa.

Se avaisi tien myös federatiiviseen rauhansuunnitelmaan, jota esimerkiksi yhteiskuntafilosofi Hannah Arendt kannatti. Tässä mallissa voitaisiin taata sekä palestiinalaisten että israelilaisten toive itsenäisestä hallinnosta, oikeudesta valita asuinpaikkansa alueella ja turvata se, ettei kummallakaan väestöryhmällä olisi yliotetta suhteessa toiseen. Esimerkiksi siten, että kummallakin ”osavaltiolla” olisi oikeus valita 50% parlamentin edustajista varsinaisista väestösuhteista riippumatta. Mikään laki ei voisi tulla säädetyksi eikä yksikään hallitus istua ilman, että sillä olisi tukea sekä israelilaisilta että palestiinalaisilta. Mutta, tämä edellyttäisi sitä, että Israelin pääministerin Golda Meirin palestiinalaisista lausuman toteamuksen kaikkiin alueen asukkaisiin laajentaakseni ”he alkaisivat rakastaa lapsiaan enemmän kuin vihata toisiaan”.

Tätä ei valitettavasti ole näköpiirissä. Ennusteeni kuitenkin on, että kahden valtion ratkaisua ei tule Trumpin suunnitelmalla eikä millään muullakaan suunnitelmalla. Vaihtoehtoja on lopulta kaksi: yksi valtio, jossa kaikilla on samat oikeudet tai yksi valtio, josta toinen väestöryhmä on hävitetty. Lopputulokseen pääseminen voi viedä 20, 50 tai 100 vuotta, mutta jonain päivänä toinen näistä vaihtoehdoista toteutuu.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu