Ukrainan sodan loppupeli

Kaikkien sotien täytyy päättyä joskus. Syyskuun alussa tapahtuneen käänteen jälkeen aloite Ukrainassa käytävässä sodassa on siirtynyt hyökkääjältä puolustajalle. Etenemiset Harkovassa ja Hersonissa ovat osoittaneet Ukrainan asevoimien saavuttaneen riittävän koulutuksellisen, kalustollisen ja operaatiotaidollisen tason merkittäviin liikesodankäynnin operaatioihin ja paljastanut Venäjän armeijassa uusia heikkouksia. Kertshinsalmen sillan onnistunut sabotaasi on rajoittanut venäläisten kykyä huoltaa miehitetyllä Krimillä ja Hersonissa olevia joukkojaan. On realistinen mahdollisuus sille, että ukrainalaiset ajavat venäläiset pois kaikilta miehitetyiltä alueilta sotilaallisilla toimenpiteillä.

Krimin valtaaminen on näistä ehkä kaikkein haastavin operaatio, mutta venäläisten vaikeudet korvata kalusto- ja miehistötappioitaan voivat tehdä vaikeaksi niemimaan puolustamisen. Isoin ongelma ukrainalaisten edessä on kuitenkin vasta Krimin takaisinvaltauksen ja Donetskin ja Luhanskin vapauttamisen jälkeen. Venäjä on edelleen paikallaan, sillä on pitkä yhteinen raja Ukrainan kanssa ja siellä voi edelleen olla vallassa hallitus, joka haluaa kostaa kärsimänsä nöyryytyksen. Vaikka Putinin hallinnon suosio on selvästi heikentynyt ja monenlaista kritiikkiä häneen kohdistuu niin vallan piireissä kuin kansan syvissä riveissäkin, ei hänen suistamisensa vallasta näytä kovin todennäköiseltä.

Sitä, miten sota voisi loppua ja millainen lopputulos on todennäköinen tai edes mahdollinen, ei juurikaan olla ajateltu. Lähtökohta on, että Ukraina voittaa sodan, Putin syrjäytetään ja Venäjä hajoaa tai demokratisoituu, yksityiskohtia selvitellään syssymmällä. Niin oikein kuin tämä ajatus moraalisesti onkin, kaipaisin enemmän keskustelua siitä, miten sodasta päästään lopulta ulos.

Miten pitkään Putin voi roikkua vallassa?

Venäjä on hallitsijan henkilökohtaiseen auktoriteettiin perustuva despotia, jossa tsaarilla ei ole perillisiä eikä hänen pajareillaan, käskynhaltijoillaan tai kenraaleillaan ole itsenäistä auktoriteettia nimellisesti johtamiinsa organisaatioihin. Poliittisia organisaatioita, jotka kykenisivät toteuttamaan vallansiirron ja pitämään sen hallussaan, ei ole. Tässä on ero vuoteen 1991, jolloin NKP:n puitteissa toimiva oppositio (kuten Jeltsin) johtivat laajaa kaaderiorganisaatiota. Lisäksi osatasavalloissa oli omat kommunistipuolueensa ja kansalliset vapausliikkeensä, jotka kykenivät toimimaan itsenäisesti Moskovan komennosta. Vuonna 1917 Venäjällä oli myös elävä kansalaisyhteiskunta ja vallan kaapanneiden bolsevikkien ohella mensevikeillä, kadettipuolueella (perustuslailliset demokraatit) ja sosialistivallankumouksellisilla (“eserrät”) oli valtakunnallinen organisaatio, jonka tuella helmikuun vallankumous organisoitiin.

Putinin suuri saavutus on Venäjän kansan epäpolitisointi, mikä hidastaa kaiken järjestäytyneen vastarinnan syntymistä ja helpottaa sen tukahduttamista. FSB:n ja kansalliskaartin lojaliteetti riittää palatsivallankaappauksen estämiseen, etenkin kun asevoimien ylin johto on täytetty Putinista täysin riippuvaisilla upseereilla, jolla ei ole itsenäistä auktoriteettia joukkoihinsa. On epäselvää, onko Venäjällä edes enää sellaisia toimintakykyisiä asevoimien muodostelmia, jotka kykenisivät toteuttamaan vallankaappauksen. Kansalliskaartin voima on vahva.

Venäjällä ei myöskään ole minkäänlaista traditiota sotilaskaappaukselle. Ainoat kerrat, kun asevoimat ovat puuttuneet suoraan sisäpolitiikkaan ovat 1953, kun politbyroo syrjäytti Stalinin manttelinperijäksi pyrkineen Berijan ja puna-armeijaa käytettiin sisäisten turvallisuusjoukkojen neutraloimiseen. Toisen kerran tankit vyöryivät kaduille 1991. Silloinkin aloite oli poliittisella johdolla ja asevoimia käytettiin vain toimeenpanovälineenä. Kolmas oli Jeltsinin määräämä parlamentin tulitus 1993 perustuslaillisessa kriisissä, jossa tilanne oli hyvin samanlainen. Itsenäisiä poliittisia toimijoita antamaan näitä käskyjä ei kuitenkaan ole.

Ei siis voida toivoa, että edes totaalinen tappio Ukrainassa johtaisi nopeaan vallanvaihtoon Venäjällä.

Tuki Ukrainalle loppuu joskus

Ukraina on toistaiseksi nauttinut hyvin laajasta tuesta ja vaikka osa sen saamasta kalustosta on kulunut loppuun tai tuhottu, ukrainalaiset joukot ovat koko ajan vahvempia kuin vielä viime keväänä. Samalla Venäjän joukot ovat selvästi heikompia. Ongelma on kuitenkin se, että ulkomainen apu on väistämättä jossain vaiheessa tulossa tiensä päähän. Onnistuneet vastahyökkäykset ja selkeä edistys ostavat sille jonkin verran lisäaikaa, koska se lisää toivetta sodan loppumisesta.

Talvesta tulee kuitenkin ankara ja sen jälkeen useita Euroopan maita uhkaa taantuma. Oma kansa ensin -ajattelu tulee väistämättä vahvistumaan. Jos Ukraina onnistuu ajamaan Venäjän pois maaperältään, mutta kestävää aselepoa ja rauhanprosessia ei saada aikaiseksi, sen täytyisi edelleen pitää satoja tuhansia sotilaita aseissa. Se on tähänkin saakka onnistunut sodan hävittämältä ja alkujaankin köyhältä maalta vain ulkomaiden taloudellisella tuella. Pitkällä aikavälillä tilanne olisi kestämätön, sillä ihmiset ja rahat tarvitaan jälleenrakennukseen.

Voi siis olla, että jos Putin ei Kremlistä poistu vielä vuosiin, ukrainalaisten on lopulta kuitenkin neuvoteltava hänen kanssaan.

Suomalaisten on varauduttava pitkään epävakaaseen aikaan

Neuvotteluissa välittäjinä voisivat toimia nyt pitkään aidalla istuneet maat, kuten Turkki, Intia ja Kiina. On kuitenkin selvää, että vaikka Putinin hallinto pysyisi vallassa sodan jälkeen ja vaikka aselepo tehtäisiin, pysyvää rauhaa Ukrainan ja Venäjän välille ei tule ilman vallanvaihtoa Kremlissä. Myöskään länsimaiden ja Venäjän välit eivät voi normalisoitua. Venäjän valtarakenne ei sotilaallisen fiaskon ja pakotteiden jäljiltä ole myöskään vakaa ja vaikka Putinin syrjäyttäminen lyhyellä aikavälillä näyttää edelleen kaukaiselta, tämä luo pohjaa järjestelmän kaatumiselle.

Osaltaan se voi syntyä alueellisesta separatismista. Jo nyt vastarinta hallintoa vastaan on ollut kovinta suurten kaupunkien ohella etnisissä tasavalloissa. Lisäksi talousahdinko, liikekannallepanon nostama ärtymys ja hallinnon osoittama kyvyttömyys voi lietsoa pitkäkestoista epävakautta Venäjälle. Voi siis olla, että Suomen luhistuvan imperiumin rajanaapurina on varauduttava monenlaisiin epävakaisiin skenaarioihin.

On myös mahdollista, että kohdatessaan tappion nöyryytyksen Putin tekee jotain typerää, joko yrittääkseen vielä kääntää tilanteen voitokseen tai ainakin päästäkseen häviämään Ukrainan sijaan Natolle ja Yhdysvalloille. Ydinaseen käyttöön en kuitenkaan usko. Janne M. Korhonen on esitellyt syitä tälle pitkässä analyysissaan, jota suosittelen asiasta huolestuneille. Tiivistäen voi kuitenkin todeta, että kun ydinaseen käyttöä konfliktissa on yritetty simuloida, simulaation osanottajat ovat olleet hyvin haluttomia käyttämään yhtäkään ydinasetta, koska varsin alkeellinen strategian ymmärrys vie sen perustotuuden äärelle, ettei ydinaseella voi tehdä mitään järkevää jolla vahvistaisi asemiaan, mutta sen sijaan sillä on hyvin helppo muuttaa oma tilanteensa huomattavasti paljon pahemmaksi.

Pelit joista on julkistettu tiedot on tosin kaikki käyty länsimaissa ja niissä on oletettu toimijoiden pyrkivän rationaalisiin päämääriin. Kuten olemme huomanneet, ymmärrämme heikosti sitä kulttuuria ja maailmankuvaa, joka päätöksiä Moskovassa ohjaa.