Vihreät – Voittokulku vailla loppua?

Vihreiden uusi puoluejohto (Kuva: Vihreät)

Puolueblogisarjani jatkuu venähtäneen tauon jälkeen. Vuorossa ovat tällä kertaa Vihreät. Viimeinen sarjan blogi joka käsittelee SDP:tä julkaistaan ensi viikolla.

Vihreä Liitto on kulkenut pitkän tien 80-luvulta ja puolue on nyt tähänastisen valtansa huipulla. Ulkoministerin salkku on 1987 ensimmäisen kerran kansanedustajaksi valitun Pekka Haaviston tähänastisen uran huippukohta ja ensimmäinen kerta, kun puolueella on niin sanottu ykkössarjan salkku hallituksessa. Se tosin johtuu osittain siitä, että hallituksen suuremmat puolueet SDP ja Keskusta ovat oikeastaan enää keskisuuria. 11,5 % tulos ja 20 kansanedustajan paikkaa on puolueen historian paras, mutta ei aivan sitä mitä vaalikauden puolivälissä unelmoitiin.

Vihreiden paketissa on periaatteessa kaikki eväät: puolueen suosio keskittyy kasvaviin suuriin kaupunkeihin ja se on etenkin koulutettujen nuorten oletuspuolue, jonka äänestämistä ei juurikaan tarvitse kavereille perustella. Puoluekannatusmittauksissa puolue on aina joko suosituin tai ainakin toiseksi suosituin alle 30-vuotiaiden keskuudessa. Vasemmistoliittolaisuus on jotenkin kummallisen radikaalia, kokoomuslaisuus saa jo kulmakarvat kohoamaan ja demarismi tai kepulaisuus aiheuttaa jo nauruntyrskähdyksiä kuin viime syksyn muodin mukaisissa housuissa Flow’n jatkoille tuleminen. Perussuomalaisiin suhtaudutaan avoimen vihamielisesti.

Vaikka nämä tekijät ovat olleet kohta jo 20 vuotta kohdillaan, Vihreiden suuri läpimurto on aina vasta seuraavien vaalien päässä. Gallupeissa rikottiin tosin viime kaudella ennätyksiä: puolue käväisi jopa suurimpana loppukesästä 2017. Vaalien jälkeenkin Vihreät ovat korkeimmillaan mitanneet 15 % kannatuksen ja ohittaneet Keskustan, siten pitäen yllä hallituspuolueiden kokonaissuosiota. Puolueella on kuitenkin heikko historia gallupkannatuksensa realisoimisesta vaaleissa, joka on suorastaan päinvastainen Perussuomalaisten toistuvan taipumuksen kanssa pistää gallupit nurin vaaliuurnilla. Mistä tämä sitten johtuu?

Vihreät on ohuempi kuin miltä näyttää

Äkkiseltään usein näyttää siltä, että Vihreillä on koulutettuja ja taitavia nuoria poliitikkoja vaikka muille jakaa. Ulkonäkö kuitenkin pettää, sillä puolueaktiivien ja etenkin järjestökoneen rakenne lepää todellisuudessa melko ohuella pohjalla. Lisäksi vaivaa puolueen yksipuolisuus: korkeakoulutettuja on suomalaisista lopultakin vähemmistö, nuoret ikäluokat ovat pääsääntöisesti pienempiä ja Vihreiden vinouma on hyvin vahvasti naisiin kallellaan. Osaisitko muuten sanoa, kuka on 2019 vaaleissa pohjoisin Vihreiden mieskansanedustajista? Voin kertoa, että kyseessä on Pirkka-Pekka Petelius, vaalipiiri Uusimaa (joskin todellisuudessa PPP taitaa asua Helsingissä).

Touko Aallon putoaminen oli puolueelle kenties suurempi tragedia kuin stadin sisäpiireissä ymmärrettiinkään: raamikkaan näköinen joensuulaisjuuret omaava mies Jyväskylästä oli perusolemukseltaan samalla tavalla puolueeseen liittyviä stereotypioita murtava hahmo kuin Katri Kulmuni on Keskustalle tai Riikka Purra Persuille, olematta yhtään sen vähempää feministi, yhdenvertaisuusaktivisti, vähemmistöjen puolustaja ja ympäristökysymyksissä vahvan aatteellinen. Vihreiden äänestäjäpotentiaalin realisoituminen vaatisi nyt sitä, että puolueen kärkikaartiin kuuluisi monipuolisemmin eri ikäisiä ja -taustaisia toimijoita ympäri maata, diversiteettiä saisi olla myös sukupuolessa ja jonkin verran myös olemuksessa ja tavassa esiintyä.

Viherlogiaa johtajuuskuvioista

En väitä tuntevani Vihreiden sisäpiiriä erityisen hyvin, mutta kuulemani perusteella osa Touko Aallon syöksykierteen käynnistäneistä ja sitä syventäneistä kohuista sai alkunsa puolueen sisältä, jopa jonkinlaisena sisäpiirinä pidettävästä ryhmästä. Näkyihän tuen puute mediassakin ja siinä, ettei puheenjohtajaa suojattu vaikeassa paikassa. Näyttää siltä, että Vihreissä näköjään osataan sisäpoliittinen kampittaminen ja medialle juoruaminen kilpailijoiden vahingoittamisen keinona puolueen edusta välittämättä yhtä hyvin kuin SDP:ssä -tai vaikka Keskustassakin. Nykyinen puheenjohtaja Maria Ohisalo yllätti jo edellisen puheenjohtajavaalin yhteydessä kiilaamalla Aallon ja helsinkiläisen kansanedustaja Emma Karin kantaan. Niin ikään helsinkiläisenä, korkeakoulutettuna nuorena naisena Ohisaloa voi pitää Vihreiden vakiokalustoon kuuluvana poliitikkotyyppinä, mutta köyhyystutkijana profiloitunut ja korostetun hillitysti ja analyyttisesti esiintyvä Ohisalo on kuitenkin toista maata kuin tunteisiin vetoavalla paatoksella ilmastopolitiikasta saarnaava Kari tai ex-puheenjohtaja Ville Niinistö. Ohisalossa on paljon samaa kuin Haavistossa, ja uskoisin hänen puheenjohtajana nauttivan laajahkoa luottamusta jos ei ehkä hurmoshenkistä kannatusa Vihreiden kentässä.

Ohisalolla on puolueen kannatuksen perusteella vähintään kohtalainen mahdollisuus nousta Niinistön veroiseksi ja istua sääntöjen mukaiset maksimikaudet puolueen johdossa. Sinänsä vaikka säännön taustalla olevan periaatteen ymmärtää, on silti hieman hankalaa, että suositun ja tunnetun puheenjohtajan on jätettävä paikkansa, vaikka kasvot eivät olisi vielä kuluneet eikä isoja virheitä olisi tullut. Etenkin, kun maksimikaudet eivät ole yhteensä kuin kuusi vuotta. Jos jatkossa Vihreistä tulee raskaita salkkuja hallussaan pitävä hallitusten vakiopuolue, voisi käydä niin, että puolueen keskeisenä ministerinä toimiva puheenjohtaja joutuisi tekemään tilaa seuraajalleen tästä syystä johtuen. Erityisen mahdoton asetelma olisi, jos Vihreät sattuisi olemaan pääministeripuolueena.

Uuden politiikan akselin voittajat

Vaikka Vihreiden nousu on ollut hitaampaa ja ottanut ehkä enemmän takapakkeja kuin puolueessa on odotettu tai toivottu, puolueen eduksi kääntyy politiikan akseleista liberaali-konservatiivi -jaottelun korostuminen. Se yhdistää kantakaupunkien koulutettua ja nuorta väkeä, joilla on talouspolitiikasta hyvin vaihtelevasti oikeistolaisia, vasemmistolaisia ja jostain siltä väliltä löytyviä näkemyksiä. Vihreitä vahvistaa myös se, että puolue on selkeästi asemoitunut Perussuomalaisten vastavoimaksi: ne, joiden mielestä Persut edustavat kaikkea pahaa, löytävät Vihreistä luontevan puolueen itselleen.

Toki tämä toimii toiseenkin suuntaan. Mitä enemmän Vihreät ilmastonmuutoksesta, turvapaikanhakijoiden oikeuksista, kasvisruoasta ja polkupyöräilystä puhuvat, sitä useampi ärsyyntynyt löytää Perussuomalaiset, jotka ihan periaatteesta tuprauttavat voimasavut taivaalle, syövät lihaa ja muistuttavat ulkomaalaisten tekemistä rikoksista. Politiikassakin pätevät fysiikan lait: jokainen voima synnyttää voimakkuudeltaan vastaavan vastavoiman.

EetuKinnunen1

Jyväskylän Työväenyhdistyksen poliittinen sihteeri, valtio-opin pääaineopiskelija. Pyrin täällä käsittelemään ajankohtaisia ja yleisiä poliittisia kysymyksiä analyyttisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu