Kehitysmaat, Esa ja Wittgenstein

Kahdeksankymmentäluvun alussa filosofian luennoilla tohtori Esa Saarinen näki paljon vaivaa yrittäessään valaista meille opiskelijoille eksistentialismin aatetta. Luentosalit täyteen keräävä nahkahousuinen dosenttimme ammensi esimerkkinsä usein ihastuttavien naisten autenttisista kohtaamisista. Tämä tapahtui tietenkin aikana ennen kuningatar Pipsaa, josta sittemmin tuli meille vankkaa oppimateriaalia.

Kerran Saarinen otti esimerkin helvetinkin puolelta. Se koski ihmisen radikaalia vapautta päättää itse omista arvoistaan, jopa kärsimyksen edessä. ”Jos sä oot helvetissä ja piru pistää sua hiilihangolla takapuoleen, sä oot itse vapaa päättämään, et tästä lähtien juuri tää on kivaa.” Me nuoret ja terveet teimme muistiinpanoja suuremmin älähtämättä. Ja Saarisen kunniaksi on sanottava, että käsitimme teoriassa aivan erinomaisesti, kuinka suureen vapauteen ihmislapsi on eksistentialismin mukaan heitetty.

Kun vähän myöhemmin opin tietämään jotakin siitä, mitä on fyysinen kipu, helvettiesimerkki palasi usein mieleeni. Tätä hyvä opettajani ei tiennyt, manasin: kipu voi olla kuin jatkuvaa sarjatulta, se voi vangita ihmisen ja tehdä hänestä hetkessä avuttoman lapsen. Mitään ei voi päättää, kun ruumis on jo päättänyt kaiken.

Vain sen saatoin päättää, etten unohda tätä koskaan. En halua unohtaa.

Wittgenstein esitti ajatuksen siitä, ettei kukaan voi olla suuremmassa hädässä kuin yksittäinen ihminen. Tapansa mukaan tuo filosofi ei erikoisemmin selitellyt sanojaan. Minä tulkitsen sitä näin:

Maailmassa ei ole suurempaa tajunnan yksikköä kuin yhden ihmisen tajunta. Tuskaakaan ei voi laskea yhteen. Ei ole summattua tajuntaa, joka kärsisi suurempaa kipua. Jos onnistun auttamaan yhtä, autan suurinta mahdollista yksikköä, yhden ihmisen kokonaista maailmaa.

Tällainen atomisointi ei tietenkään ratkaise mitään. Suuriin ongelmiin on puututtava suurin vedoin asiaa pirstomatta, ja mieluusti hyvissä ajoin. Ja nimenomaan poliitikon on tunnistettava ne suuret rakenteet, jotka tuottavat kärsimystä. Yksilön näkökulma kuitenkin innostaa silloin kun tuntuu, että maailman hätä on liian suuri, jotta ylipäänsä voisi tehdä mitään. Tiedän omasta kokemuksesta, että kun kipu helpottaa, se on koko maailman kokoinen asia.

Tässä on kai ollut syy siihen, miksi olen aina ollut herkkä maailman murheille. Yllättävät katastrofit ovat herättäneet halun auttaa – siinä yksinkertaisessa toivossa, että me yhdessä tekisimme maailmasta myötätuntoisen: jos jotakin pahaa tapahtuisi täällä, toivon että meitäkin autettaisiin.

Halu auttaa on inhimillinen piirre.

Humanitaarisesta auttamisesta on lyhyt, looginen askel pitkäjänteiseen apuun. Sillä voidaan ehkäistä katastrofeja ja ennaltaehkäisy on aina kriisiapua halvempaa. Siksi minäkin hakeuduin nuorena naisena kehitysyhteistyöjärjestöön töihin. Ajattelin, että halu auttaa, estää kärsimystä, voisi hipoa jopa elämän tarkoitusta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että siitä, että tunnistaa maailman ongelmia, ei loogisesti seuraa, että tietäisi ratkaisuja niihin. Innon lisäksi tarvittaisiin myös taitoa. Ensiksi huomasin tämän ilmastopolitiikasta: huolestuminen ei takaa vielä mitään. Ne, jotka ottivat ilmiön ensimmäisten joukossa poliittiselle agendalleen, tekivät ratkaisuja, jolla vain lisättiin päästöjen kasvua ja saastumista. Rajoittamisen politiikka ei tehoa niin suureen ja monimutkaiseen ongelmaan; ongelmat siirtyvät vain eri paikkaan.

Kehitysyhteistyössä on luultavasti toimittu liian usein vastaavalla naiiviudella – on uskottu, että vilpitön into auttaa riittää, eikä energiaa ole riittänyt itsekriittiseen tarkasteluun avun seurausvaikutuksista. Kehitysyhteistyön konsepti on ollut aikansa lapsi: sitä on voimakkaasti hallinnut vasemmistolainen ajattelu, jossa kollektiivisuutta on korostettu ja yksityistä yritteliäisyyttä syyllistetty. Lopputulos on ollut liian usein passivoiva, byrokraattinen ja näennäinen.

Edellinen blogini on tuottanut aika monta kommenttia, jossa huonojen esimerkkien suomalla pontevuudella vaaditaan kehitysavun lopettamista. En voi yhtyä näihin vaatimuksiin. Mielestäni rikkailla pitää olla varaa auttaa köyhiä – ja kaikesta, kaikesta huolimatta me olemme rikas maa. Luovuttamisen sijasta voimme parantaa suoritustamme. Meillä on kaikki syyt vastuuttaa päättäjiämme edellyttämään kehitysavulta laatua, tehokkuutta ja korkeaa moraalia. Rohkaiseviakin esimerkkejä on olemassa.

Maailma on yhteinen, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella syntyvällä lapsella pitäisi olla oikeus kotiin, ravintoon, koulutukseen, terveyteen siellä, minne hän syntyy. Jos lakkaamme kantamasta tätä periaatetta ihmiskuntaa velvoittavana yhteisenä ihanteena, maailma on kovempi paikka – myös täällä Suomessa.

Eija-Riitta Korhola
Kristillisdemokraatit Helsinki
Ehdolla europarlamenttivaaleissa

Eija-Riitta Korhola on clean techiin ja energiaan keskittyvä hallitusammattilainen ja filosofian tohtori, joka on väitellyt ilmastopolitiikasta. Vuosina 1999-2014 hän toimi europarlamentaarikkona ja 2006-2010 Kokoomuksen varapuheenjohtajana. Vuonna 2024 hän palasi Krsitillisdemokraatteihin, joiden joukosta aloitti meppinä 1999. Korhola on Japanin hallituksen perustaman ilmastofoorumi ICEFin johtoryhmän jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu