Kehitysmaat, Esa ja Wittgenstein
Kahdeksankymmentäluvun alussa filosofian luennoilla tohtori Esa Saarinen näki paljon vaivaa yrittäessään valaista meille opiskelijoille eksistentialismin aatetta. Luentosalit täyteen keräävä nahkahousuinen dosenttimme ammensi esimerkkinsä usein ihastuttavien naisten autenttisista kohtaamisista. Tämä tapahtui tietenkin aikana ennen kuningatar Pipsaa, josta sittemmin tuli meille vankkaa oppimateriaalia.
Kerran Saarinen otti esimerkin helvetinkin puolelta. Se koski ihmisen radikaalia vapautta päättää itse omista arvoistaan, jopa kärsimyksen edessä. ”Jos sä oot helvetissä ja piru pistää sua hiilihangolla takapuoleen, sä oot itse vapaa päättämään, et tästä lähtien juuri tää on kivaa.” Me nuoret ja terveet teimme muistiinpanoja suuremmin älähtämättä. Ja Saarisen kunniaksi on sanottava, että käsitimme teoriassa aivan erinomaisesti, kuinka suureen vapauteen ihmislapsi on eksistentialismin mukaan heitetty.
Kun vähän myöhemmin opin tietämään jotakin siitä, mitä on fyysinen kipu, helvettiesimerkki palasi usein mieleeni. Tätä hyvä opettajani ei tiennyt, manasin: kipu voi olla kuin jatkuvaa sarjatulta, se voi vangita ihmisen ja tehdä hänestä hetkessä avuttoman lapsen. Mitään ei voi päättää, kun ruumis on jo päättänyt kaiken.
Vain sen saatoin päättää, etten unohda tätä koskaan. En halua unohtaa.
Wittgenstein esitti ajatuksen siitä, ettei kukaan voi olla suuremmassa hädässä kuin yksittäinen ihminen. Tapansa mukaan tuo filosofi ei erikoisemmin selitellyt sanojaan. Minä tulkitsen sitä näin:
Maailmassa ei ole suurempaa tajunnan yksikköä kuin yhden ihmisen tajunta. Tuskaakaan ei voi laskea yhteen. Ei ole summattua tajuntaa, joka kärsisi suurempaa kipua. Jos onnistun auttamaan yhtä, autan suurinta mahdollista yksikköä, yhden ihmisen kokonaista maailmaa.
Tällainen atomisointi ei tietenkään ratkaise mitään. Suuriin ongelmiin on puututtava suurin vedoin asiaa pirstomatta, ja mieluusti hyvissä ajoin. Ja nimenomaan poliitikon on tunnistettava ne suuret rakenteet, jotka tuottavat kärsimystä. Yksilön näkökulma kuitenkin innostaa silloin kun tuntuu, että maailman hätä on liian suuri, jotta ylipäänsä voisi tehdä mitään. Tiedän omasta kokemuksesta, että kun kipu helpottaa, se on koko maailman kokoinen asia.
Tässä on kai ollut syy siihen, miksi olen aina ollut herkkä maailman murheille. Yllättävät katastrofit ovat herättäneet halun auttaa – siinä yksinkertaisessa toivossa, että me yhdessä tekisimme maailmasta myötätuntoisen: jos jotakin pahaa tapahtuisi täällä, toivon että meitäkin autettaisiin.
Halu auttaa on inhimillinen piirre.
Humanitaarisesta auttamisesta on lyhyt, looginen askel pitkäjänteiseen apuun. Sillä voidaan ehkäistä katastrofeja ja ennaltaehkäisy on aina kriisiapua halvempaa. Siksi minäkin hakeuduin nuorena naisena kehitysyhteistyöjärjestöön töihin. Ajattelin, että halu auttaa, estää kärsimystä, voisi hipoa jopa elämän tarkoitusta.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että siitä, että tunnistaa maailman ongelmia, ei loogisesti seuraa, että tietäisi ratkaisuja niihin. Innon lisäksi tarvittaisiin myös taitoa. Ensiksi huomasin tämän ilmastopolitiikasta: huolestuminen ei takaa vielä mitään. Ne, jotka ottivat ilmiön ensimmäisten joukossa poliittiselle agendalleen, tekivät ratkaisuja, jolla vain lisättiin päästöjen kasvua ja saastumista. Rajoittamisen politiikka ei tehoa niin suureen ja monimutkaiseen ongelmaan; ongelmat siirtyvät vain eri paikkaan.
Kehitysyhteistyössä on luultavasti toimittu liian usein vastaavalla naiiviudella – on uskottu, että vilpitön into auttaa riittää, eikä energiaa ole riittänyt itsekriittiseen tarkasteluun avun seurausvaikutuksista. Kehitysyhteistyön konsepti on ollut aikansa lapsi: sitä on voimakkaasti hallinnut vasemmistolainen ajattelu, jossa kollektiivisuutta on korostettu ja yksityistä yritteliäisyyttä syyllistetty. Lopputulos on ollut liian usein passivoiva, byrokraattinen ja näennäinen.
Edellinen blogini on tuottanut aika monta kommenttia, jossa huonojen esimerkkien suomalla pontevuudella vaaditaan kehitysavun lopettamista. En voi yhtyä näihin vaatimuksiin. Mielestäni rikkailla pitää olla varaa auttaa köyhiä – ja kaikesta, kaikesta huolimatta me olemme rikas maa. Luovuttamisen sijasta voimme parantaa suoritustamme. Meillä on kaikki syyt vastuuttaa päättäjiämme edellyttämään kehitysavulta laatua, tehokkuutta ja korkeaa moraalia. Rohkaiseviakin esimerkkejä on olemassa.
Maailma on yhteinen, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella syntyvällä lapsella pitäisi olla oikeus kotiin, ravintoon, koulutukseen, terveyteen siellä, minne hän syntyy. Jos lakkaamme kantamasta tätä periaatetta ihmiskuntaa velvoittavana yhteisenä ihanteena, maailma on kovempi paikka – myös täällä Suomessa.
”Maailma on yhteinen, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella syntyvällä lapsella pitäisi olla oikeus kotiin, ravintoon, koulutukseen, terveyteen siellä, minne hän syntyy. Jos lakkaamme kantamasta tätä periaatetta ihmiskuntaa velvoittavana yhteisenä ihanteena, maailma on kovempi paikka – myös täällä Suomessa.”
****
Kaikkihan me olemme yhtä mieltä näistä ”yhteisistä ihanteista”.
Kysymys – ja ongelmat – ovatkin keinot, joilla noita ihanteita tavoitellaan, saati että niihin päästäisiin.
Ilmoita asiaton viesti
Joo. Esa Saarinen, vastuu aina kuulijalla:
http://www.kolumbus.fi/lauri.grohn/yk/skepsis/huuh…
Ilmoita asiaton viesti
Pidän valtavasti Esasta, lausuntoni oli lämmin, ja haluan sen näin tarkentaa.
Ilmoita asiaton viesti
Kaunis teksti, olen monessa samaa mieltä.
Mutta rikkaus on katsojan silmissä. Hyvätuloisten on vaikea nähdä Suomen väestön köyhtymistä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tai valtion velan ja työttömyyden ennätyskasvun vaikutusta köyhtyneen elämään. Hyvätuloiset valtion asioiden hoitajat eivät törmää kuin tilastoihin. On vaikea verrata kumpi on onnettomampi, köyhä afrikkalainen vai köyhä suomalainen.
Mielestäni kriisiapu on kaikkien kynnelle kykenevien maiden asia, mutta aineellinen kehitysapu on vaihdettava koulutukseen. Kehitysmaiden omanlaistensa henkisten voimavarojen löytämisen edellytyksenä on sivistys. Siis mikäli kehitysyhteistyön tarkoituksena on auttaa kasvua sivistysvaltioksi.
Hyväntekeväisyysjärjestöjen toiminnan tehostuminen ja mikrolainojen yleistyminen ovat oikeanlainen suunta aineellisessa avussa, mutta valtiollinen vanhentuneeseen ajatteluun urautunut kehitysapukoneisto on purettava.
Ilmoita asiaton viesti
Lässyn, lässyn, lässyn, lässyn…
Ilmoita asiaton viesti
Australian tulvakatastrofi on varmasti pahinta, mitä sikäläisille vauraille kauniiden esikaupunkien asukkaille on tapahtunut. Vuotta aikaisemmin Haitin maanjäristys oli puolestaan täystuho heille, joilla ei juuri mitään ollutkaan.
Nyt pitää auttaa. Molempien tuhoalueiden ihmiset on saatava majoitettua, molemmat infrat rakennettua entiselleen, molemmissa yhteisöissä on huolehdittava ihmisten terveydestä ja elinmahdollisuuksien palauttamisesta.
Haitin kustannustasolla viisi euroa yksittäisenä lahjoituksena on jo kova juttu, mutta Queenslandissa vastaavan kolehdin on oltava ainakin muutama kymppi. Hattu kiertämään ja keräys käyntiin – jokaisen satsausta tarvitaan! Sekä Haitin katastrofin että Brisbanen tulvaliejun keskellä ihmisillä menee juuri nyt huonommin kuin Suomessa kenelläkään. Vai?
Ilmoita asiaton viesti
Tulvat ja maanvyöryt eivät toki ole SETAn puheenjohtajan syytä. Ainakaan suoraan. Esa Saarisesta tulee mieleen eräs MTVn ohjelma 2008 syksyltä:
Vaikka hänen mielestään Halonen on täysin epäonnistunut presidentti, hän ei puhu siitä. Ei halua puhua ikävistä asioista.
Arvojohtajamme on arvottomasti kiinnostunut vain omista gallup-lukemistaan – onkin pyrittävä varmistamaan, että seuraavaksi valittavalla presidentillä on ihan vastakkaiset arvot. Muuten ei Suomi nouse. Muuten Halosen peesaajat kuten Thorsit, Filatovit ja Vihreät jatkavat tuhotyötään.
Ei ole paljon apua auttajasta joka ei pysty auttamaan edes itseään. Kun sokea sokeaa taluttaa – vaimitenseoli.
Ilmoita asiaton viesti