Elpymisrahasto – tästä syystä en suostu populistiksi

Poliitikot tuntuvat muistavan aika huonosti niitä kertoja, jolloin he ovat erehtyneet. Muistan elävästi ainakin yhden sellaisen hetken. Seurasimme Ruotsin Emu-äänestystä Tukholmassa syyskuun 14. päivänä vuonna 2003 ruotsalaisten kollegojemme kutsusta. Tulos oli tietenkin EPP-perheelle pettymys: 58 % vastusti maan liittymistä EU:n talous- ja rahaliittoon ja yhteisvaluutta euroon. Pidimme ruotsalaisia suorastaan hölmöinä. Totesin siihen, että juhlitaan sitten demokratiaa – eikö ole hienoa, että EU:ssa saa äänestää myös omaa etuaan vastaan.

Kuinka väärässä olinkaan. Ruotsi sai jatkaa vientiteollisuutensa kilpailukyvyn pelastelua kruunujansa devalvoimalla ja säästyi monelta muultakin harmilta – mutta se alkoi paljastua vasta viisi vuotta myöhemmin, kun globaali talouskriisi toi esiin rahaliiton ongelmia.

Kyse on ilkeästä ongelmasta

Olen tehnyt väitöskirjani ns. ilkeistä ongelmista, ilmastonmuutos tyypillisenä esimerkkinä. Samanlaisena voi pitää koronaa, eurokriisiä tai vaikkapa elvytystä. Ilkeille ongelmille tyypillistä on, että niitä ei ole helppo määritellä eikä niihin ole yhtä selkeää ratkaisua, ja ratkaisu ongelmaan voi pahentaa tai luoda kokonaan uuden ongelman. Kyseessä on monimutkaisten takaisinkytkentöjen ja riippuvuussuhteiden muodostama ongelmakimppu, eräänlainen Rubikin kuutio, joita teknologisessa yhteiskunnassa esiintyy yhä useammalla alalla.

Kun nyt somessa keskustellaan EU:n elpymisvälineestä, vaarana ovat eri rintamien kärjistykset ja yksinkertaistukset. Elpymisvälineen vastustamisen vuoksi jotkut ovat sijoittaneet minut automaattisesti populistien leiriin ja samalla päättäneet, ettei argumentteihin tutustumista sen jälkeen tarvita. Älyllisellä laiskuudella syntyy vain maailmankatsomuksellisia pakkoliikkeitä, etenkin Twitterissä.

Olen rohjennut ilmoittaa vastustavani elpymisvälinettä, vaikka näenkin, ettei optimaalista ratkaisua ole edes olemassa. Kaikista vaihtoehdoista seuraa ongelmia, enkä edes yritä teeskennellä, etteikö paketin hylkäämisestäkin niitä seuraisi. Valitsemme ripulin ja oksennuksen välillä. Näitä vaihtoehtoja miettiessäni olen pohtinut, mikä meidät tähän ajoi. Silloin on pakko käsitellä rahaliittoa, sitä, jonka harras kannattaja olen aiemmin ollut. Vähitellen tuli selväksi, että se olikin iso virhe. Moni ekonomisti, esimerkiksi arvostamani taloustieteen professori Vesa Kanniainen on todennut, että euro tuli vuosikymmeniä liian aikaisin. Integraatio olisi pitänyt kehittää ennen yhteistä rahaa.

Elpymisrahastossa ei toisin sanoen olekaan kysymys koronasta, vaan korona tarjosi tilaisuuden kasvattaa komission valtaa korjamaan rahaliiton epäonnistumisia. Eihän muuten ole mitään järkeä siinä, että valtaosa rahasta (70%) käytetään talouksien rakenteellisiin ongelmiin. Elpymispaketilla yritetään pelastaa rahaliittoa, ja seuraavassa kuvaan sen pääpiirteet.

Euro – hyvä mutta keskeneräinen idea

Rahaliitto oli perustettu Maastrichtin sopimuksella joulukuussa 1991. Tuolloin sovittiin rahaliiton jäsenmaiden julkisen velan katosta (60 % BKT:sta) ja budjetin alijäämästä (korkeintaan 3 % BKT:sta). Itse euroalue syntyi 1999 vuoden alusta, kun valuutat sidottiin, rahapolitiikka siirtyi sitä varten perustetulle Euroopan keskuspankille, ja saimme euron alkuun tilivaluutaksi. Kolme vuotta myöhemmin päästiin käyttämään euroseteleitä. Alussa rahaliitto kattoi kymmenen jäsenmaata, nyt niitä on 19, mutta periaatteessa perussopimuksen kaikki jäsenmaat Tanskaa lukuun ottamatta ovat velvoitetut liittymään rahaliittoon, kunhan siihen kykenevät.

Rahaliitolla oli selvät säännöt: markkinakuri ja no-bailout. Se tarkoitti, että jäsenmaiden velkoja ei saanut siirtää toisten jäsenmaiden tai instituutioiden vastuulle (artikla 125), eikä EKP saisi rahoittaa euromaita (artikla 123). Näin rahoitusmarkkinat toimisivat lepsun politiikan rankaisijana korkeampien korkojen muodossa, ja paine talouden kuntoon saattamiseen tulisi sieltä. Eurokriisin myötä näistä rahaliiton periaatteista luovuttiin, paradoksaalista kyllä, rahaliiton pelastamiseksi.

Velkaantuneiden valtioiden ja pankkien kohtalonyhteyttä ei aiemmin kunnolla tiedostettu – nyt tajuttiin, että epäluottamus euroalueen pankkeihin voisi hajottaa koko rahaliiton. Rahaliitosta puuttuivat mekanismit tilanteen hallitsemiseksi, koska se perustui optimistiseen oletukseen, etteivät valtiot ajautuisi maksukyvyttömyyteen ja että talouksista kehittyisi riittävän samankaltaisia. Kriisi paljasti, että euro olikin pahasti keskeneräinen ja liian idealistinen hanke. Rakenteet valtioiden velkajärjestelyjen, pankkien hallitun alasajon, pankkivalvonnan tai sijoittajavastuun toteuttamiseksi piti siis luoda jäljestäpäin.

Rahaliittoa on arvosteltu pääasiassa kahdesta syystä: ensinnäkin siitä, että mukaan otettiin maita, jotka eivät alun alkaenkaan täyttäneet kriteerejä alijäämästä, ja julkisen velan bkt-osuudesta. Esimerkiksi Italia ja Belgia otettiin mukaan siksi, että niiden alijäämät olivat pienenemään päin. Kreikan osalta ehtoja ei yksinkertaisesti edes seurattu vuonna 2001.

Toista rahaliiton ongelmaa on kutsuttu sen valuviaksi: euroon liittyessään valtiot luovuttivat raha- ja valuuttakurssipolitiikan päätöksenteon Euroopan keskuspankille, ja niille itselleen jäi finanssipolitiikka. Tätä kahden eri osoitteen ratkaisua on arvosteltu, koska vuosien saatossa euromaiden talouksien kehitys on erkaantunut toisistaan. Se on aiheuttanut jännitteitä, jotka purkautuvat hankalalla tavalla, ja nyt onkin kysytty, onko yhteistä rahapolitiikkaa ylipäänsä uskottavaa harjoittaa, ellei harjoiteta yhteistä talouspolitiikkaa. Jälkimmäiselle ei ole kuitenkaan löytynyt poliittista tahtoa. Se olisi sitä federalismia, jota eurooppalaiset kansat eivät ole tahtoneet. Itsekään en siihen usko.

Talouksien oli määrä lähentyä

Valuutta-alueen tavoitteena oli alun perin lähentää EU:n talouksia yhteisen rahapolitiikan kautta. Useat maat, jotka hyväksyivät finanssipolitiikan kurinalaisuuden tullakseen eurokelpoisiksi, tinkivät linjastaan hyväksymisen jälkeen. Julkisen velan annettiin kasvaa entistä voimakkaammin ja jotkut jopa manipuloivat talouslukujaan eurokunnon saavuttamiseksi – tästä oli kyse Kreikan kohdalla. Talouden taantuma ja sitä seurannut hidas talouskasvu lisäsivät edelleen useiden eurovaltioiden velkaantumista. Samalla esimerkiksi Saksan vientiteollisuus hyötyi heikosta eurosta.

Euroalueella on ollut vaikea tehdä uskottavia päätöksiä. Eri alueilla tapahtunut talouden kehitys vaatii erilaisia rahapoliittisia toimia. Keskuspankin hankalaa tilannetta kuvaa hyvin se, että korkoja nostettaessa kuluttajien käytettävissä olevat tulot kasvavat Saksassa suurten talletusten johdosta, kun taas Espanjassa ne laskevat suurten velkojen takia. Samaan aikaan on vaikea hillitä ja tukea talouskasvua. Näin ollen talouskriisissä ongelman yksiselitteinen määrittely on usein lähes mahdotonta.

Nyrkkisääntö: kaikki kriisit ratkaistaan valtaa keskittämällä

Eurokriisin myötä tuli selväksi, että vakaus- ja kasvusopimusta oli täydennettävä pikaisesti. Ei ollut kyse vain yksittäisten maiden ongelmista julkisen talouden suhteen vaan kriisi oli systeeminen, euron järjestelmään liittyvä. Parlamentti sai juhannuksen alla 2011 hyväksyttäväkseen ns. sixpackin, ja sitä täydentävän twopackin vajaat pari vuotta myöhemmin. Ne herättivät odotetun keskustelun syvemmän talousintegraation mielekkyydestä, ja itsekin äänestin tuossa vaiheessa muutamassa kohdin tyhjää tai vastaan. Tällaisissa tilanteissa valinta on aina hankala. Tarkoitus muutoksissa oli luonnollisesti hyvä, mutta ne kasvattivat jälleen komission toimivaltaa jäsenmaiden kustannuksella. Nyrkkisääntö tuntuu olevan, että kaikki kriisit ratkaistaan valtaa keskittämällä. Paketeilla luotiin säännöt mm. vuosittaisesta raportoinnista koskien vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista sekä siitä, miten 60 %:n ylittävää velkaosuutta pienennetään. Lisäksi vakiinnutettiin liiallisen alijäämän menettely: maa, joka ei noudata korjaustoimia, joutuu tallettamaan sulkutilille 0,2 % bruttokansantuotteestaan. Talletus muuttuu sakoksi, jos budjettikuria ei noudateta.

Myös ylijäämä on ongelma

Viime vuosina yhä useammat ovat havahtuneet siihen, että euroalueen epätasapainoa ruokkivat liian suuret erot ylipäänsä, ei ainoastaan alijäämän vaan myös ylijäämän osalta. Järjestelmässä on deflatorinen virhe, koska alijäämämaita rangaistaan, mutta liiallisen ylijäämän maita ei.  Ylijäämä kuitenkin ruokkii jännitteitä ja epävakautta siinä missä alijäämäkin, etenkin jos ylijäämä syntyy viennistä muihin euromaihin. Elintasoerojen jatkuvaa kasvua ei mikään valuuttaunioni kestä. Jäsenmaiden eriytyminen tarkoittaa sitä, että vahvat maat saavat vientiteollisuudelleen merkittävää hyötyä aliarvostetusta valuutasta. Kansainvälisen valuuttarahaston asiantuntija Paul Mills on muistuttanut, että vuosina 1999-2008 ”saksalainen euro” oli noin 20 % aliarvostettu ja ”espanjalainen euro” noin 50 % yliarvostettu. Hänen mukaansa Saksa hyötyi tilanteesta vuosina 2002-2015 yhteensä arviolta 1500 miljardia euroa. Tällaisen epätasapainon takia talouskriisi kohtasi kovimmin heikompia maita, eli eurojäsenyys kasvatti ongelmaa.

Elintasoerojen kasvun lisäksi euroalueen vitsauksena on sisäinen pääomapako, joka on jatkunut lähes keskeytyksettä viimeiset 10 vuotta finanssikriisistä lähtien. Pääomat suuntautuvat Saksaan ja muihin turvallisiksi katsottuihin maihin, mikä heikentää periferiamaiden tilannetta entisestään.

Tässä on se tilanteen hankaluus, jonka Angela Merkel ja italialaiset poliitikot taitavat nyt hyvin ymmärtää. Se lienee syy, miksi Saksa muutti kantansa. Saksa tietää, että se on velkaa menestyksestään reunamaille, ja Italia osaa asialla painostaa. Toisaalta voimme kysyä, miksi muiden pitäisi lähteä tähän hyvitykseen. Mitäpä jos oikea ratkaisu olisi, että Saksa ja Ranska pääomittaisivat vaikkapa omia pankkejaan noissa maissa? Sitähän me muutamat ehdotimme aikoinaan myös Kreikan tukipaketin sijasta 2010.

Ilkeän ongelman paikkailua

Estääkseen velkamaiden ongelmien leviämisen unionin ydinmaihin euroalueen talousministerit perustivat 2010 ensin väliaikaisen vakausrahaston, European Fiscal Stability Fundin (EFSF) ja sen jälkeen pysyvän vakausrahaston nimeltään European Stability Mechanism (ESM).

Euroopan keskuspankki laajensi euromaiden velkakirjojen osto-ohjelmaa sisällyttäen siihen Espanjan ja Italian korkopaperit, jotta näiden maiden valtionlainojen korkojen nousua saataisiin hillittyä. Euroopan pysyvän vakausmekanismin (suomalaisittain  EVM) arvo on 500 miljardia euroa. Komission tulkinnan mukaan järjestely ei rikkonut artiklaa 125, koska kyse on lainoista, ei velkojen ottamisesta muiden maiden vastattavaksi. On myös huomionarvoista, ettei EVM ei ole virallinen EU-instituutio, vaan se on jäsenvaltioiden välinen yhteinen järjestely, pääomitettu kansainvälinen rahoituslaitos. Sen kykyä kestää suurempien talouksien kuten Espanjan ja Italian romahdusta on kuitenkin kyseenalaistettu. Italian romahdus lienee vain ajan kysymys.

Koko talous- ja velkakriisin taustalla on nähtävissä myös rakenteellisia ongelmia. Ottamatta kantaa hyvinvointivaltion valintoihin, lukujen valossa voidaan todeta, että Euroopassa on jouduttu tilanteeseen, jossa veroasteet ovat kohonneet korkeammiksi kuin verokertymän maksimoimisen kannalta olisi optimaalista. Samalla julkisen kulutuksen osuus kansantuotteesta on kasvanut suuremmaksi kuin se koko, joka maksimoisi mahdollisimman korkean taloudellisen kasvun. Yksityinen sektori on muodostunut liian pieneksi rahoittamaan isoa julkista sektoria. Suhteellisen suljetuissa talouksissa korkeiden veroasteiden ja isojen julkisten sektorien ylläpito oli vielä mahdollista, mutta globaalitaloudessa näistä kysymyksistä on tullut ongelmallisia. Julkisen sektorin olemassaolo on toki välttämätön, jotta pystytään luomaan puitteet talouskasvulle, mutta liian suuri julkinen kulutus vähentää talouskasvua, sillä se ajaa liian korkeisiin veroasteisiin ja pääoman ja työvoiman väärinkohdentumiseen. Näitä ongelmia kuvataan taloustieteessä ns. Rahnin ja Lafferin käyrillä.

Tämä on johtanut siihen, että olemme raskaasti velkaisia. Se taas kaatuu tulevien polvien päälle. On merkillepantavaa, että ne poliittiset tahot, jotka kantavat huolta esimerkiksi ilmastonmuutoksesta vedoten nimenomaan tuleviin polviin, eivät laajenna huoltaan koskemaan sitä, että nämä joutuvat velkavankeuteen talouspolitiikkamme tähden.

Olisi kuitenkin virhe tulkita eurokriisi vain julkisen talouden ongelmaksi. Kyse oli ennen kaikkea systeemin keskeneräisyydestä ja rahoitusjärjestelmän kriisistä ja sen epävakaudesta. Pankkien ja valtioiden kytkös esimerkiksi oli myrkyllisen tiivis, ja sen purkamiseen tarvittiin pankkivalvontaa.

Kymmenen vuotta myöhemmin unioni oli järjestelmän puolesta monessa suhteessa kestävämpi kohtaamaan haasteita. Mutta olemmeko oikeasti terveempiä vai vain lykänneet ongelmaa eteenpäin rahapoliittisella elvytyksellä, joka on tehty löysällä virtuaalirahalla? Eikö sellaisella rahalla myydä ja osteta vain odotuksia? Onko se enempää kuin ison luokan pyramidihuijaus? Velkaisempia ainakin olemme. Se saattaa kylvää seuraavan kriisin siemenet. Siksi myös euron hajoaminen on otettava teoriassa huomioon.

Euron hajoaminen ja euroero?

Eurosta irrottautuminen olisi vaikeaa. Lailliselta kannalta suvereeni maa saa kyllä valita itse oman valuuttansa, mutta kyse on poliittisista ja taloudellisista vaikeuksista. Munista saa munakasta, mutta munakkaasta on vaikeaa tehdä munia, kuvasi tilannetta Nordean tutkimusjohtaja Roger Wessman keväällä 2011, kun rahaliiton hajoamista pidettiin todellisena uhkana. Seuraisi tietenkin pääomapaon uhka ja koko joukko hankalia käytännön kysymyksiä. Missä valuutassa lainat olisivat sen jälkeen, kun jokin yhteisvaluutta-alueen maista ottaisi käyttöön oman valuuttansa? Jos lainat olisivat euroissa, ei eronneen maan voimakkaasti devalvoituneella valuutalla pystyttäisi maksamaan niitä takaisin. Jos ne olisivat devalvoituneessa valuutassa, ajautuisivatko velkojapankit suuriin ongelmiin? Ja jos velkasopimukset vaihdetaankin uuteen valuuttaan, uuden sähköisen maksujärjestelmän kehittäminen ottaa aikaa.

Vastaisuudessa näihin ongelmiin on silti syytä löytää vastauksia. Politiikka, joka ei ota huomioon uhkatekijöitä vaan yksinkertaisesti lykkää ongelmia eteenpäin, on vastuutonta lapsiamme kohtaan. Vastuunkanto alkaa siitä, että tervehdytämme mädäntyneitä rakenteita, vaikka se sattuisikin lyhyellä aikavälillä. Hallittu euron hajoaminen on silti parempi kuin hallitsematon kaaos.

Velkaloukkudiplomatian riski

Rahaliiton hankalimpia ongelmia on, ettei siitä voi erota. Tämä tarkoittaa, että kriisimaat joudutaan pitämään liitossa väkisin. Asetelmasta seuraa noidankehä. Kreikka on tuomittu olemaan velkavankeudessa parin sukupolven ajan, ellemme löydä sille tietä ulos. Siitä seuraa, että Kreikkaan ei uskalleta investoida, koska sijoittajilla on riski joutua ankarasti verotetuksi. Ainoastaan valtaa tavoitteleva tekee sen riskittä, ja tähän esimerkiksi kiinalainen velkaloukkudiplomatia perustuukin.

Rahaliiton voisi siis pelastaa, jos keksimme mekanismin, jolla siitä pääsee ulos tarvitsematta kuitenkaan erota unionista. Se voisi pelastaa rahaliiton myös poliittisesti. Nyt sen vastustus perustuu laajalti siihen, että se on vaihtoehdoton tila. Kuten Paul Mills kuvaa, se on kuin lentokone ilman laskutelinettä – se on pidettävä ilmassa kaikin keinoin.

Lokakuussa 2019 ilmestyneessä kirjassaan Olli Rehn arvostelee tätä usein esitettyä ajatusta vain kahdesta vaihtoehdosta euron hajoamisen tai liittovaltiokehityksen välillä. Hän katsoo, että koko EU:n unionin kehittämisen ajan sitä on rakennettu ”kolmannen tien” eli kansallisvaltioiden yhteenliittymänä, jossa on paljon tiivistyvää yhteistä päätöksentekoa ilman liittovaltiokehitystä. Tämä on se, mitä epäilemättä olemme aikoneet ja toivoneet, mutta vasta aika näyttää, noudattaako tapahtumien logiikka toiveitamme. Esimerkiksi EKP:n suunnalta tulleet toiveet finanssipolitiikan integraation lisäämisestä kertovat omalla tavallaan tilanteesta. Kun EKP:lta ovat loppumassa eväät, se tarjoaa liittovaltiokehitystä. Koronan aikana se on nähty selvästi, ja äänenpainot ovat vain vahvistuneet. On voitava keskustella siitä, kuinka paljon rahaliitto saa maksaa ja kuinka epätoivoisesti sitä kannattaa pitää koossa.

Tulonsiirtounioni?

En väitä tietäväni mitä tässä käy tai pitää käydä. Jos kansa haluaa liittovaltioon ja yhteisvastuuseen, olkoon sitten niin. Haluan tehdä silti muutaman huomion:

Sellaista muutosta ei pidä tehdä kansalta salassa ja hivuttaen. Se katkeroittaa ja vie pohjaa demokratialta.

Toisekseen liittovaltiossakaan ei pitäisi hyväksyä sellaisia merkittäviä tulonsiirtoja, jotka mahdollistavat eri säännöillä elämisen. Jos yhtäällä verotetaan omaisuudesta merkittävästi ja toisaalla ei juurikaan, jos yhtäällä maksetaan korkeita veroja laajalla veropohjalla ja toisaalla siedetään harmaata taloutta, se katkeroittaa ja luo moraalikatoa.

Oma puolueeni kehuu olevansa arvopuolue, eikä se ole ainoa. Itse uskon, että arvoja tarvitaan etenkin silloin, kun tulevaisuuden edessä on verho, emmekä näe mitä tapahtuu. Näihin arvoihin kuuluu järkevä taloudenpito, joka vastaa oikeustajuamme: veloista vastataan itse.

Mitä populismiin tulee, etenkin hallitus on harjoittanut sitä liikaa. Tiistaina 26.1. Matti Vanhanen leimasi A-studiossa jälleen kerran tämän kysymykseksi siitä, elvyttääkö Eurooppa vai ei. Kyseessä on retorinen harhautus, ja on valitettavaa, etteivät toimittajat tähän puutu. En tiedä kenenkään kiistävän elvytyksen tarvetta. Sen sijaan on kysyttävä, miksi se olisi tehtävä tappiollisesti ja yhteisvelkana EU:n hyväksi koettuja periaatteita rikkoen ja budjettivaltaa Brysseliin siirtäen.

Toivoisin myös, että Matti Vanhanen kertoisi, mitä muuta tien päässä on. Joulukuussa Brysselissä neuvoteltu budjettisopu avaa tien EU-verotukselle. Julkisuuteen siitä on käytännössä kerrottu vain muovivero, ja moni ympäristöstä huolestunut on asiasta vain iloinen. Mutta onko enää sitten, jos katsotaan mitä muuta komissio on kertonut tulevista suunnitelmista: mukana suunnitelmissa on myös yhtiövero ja finanssitransaktiovero vuonna 2024.

Minä näen riskinä sen, että rahaliitto hajoaa ennen pitkää joka tapauksessa. Jos olemme silloin syvällä yhteisvelassa, tilanteemme on entistä vakavampi.

Haluatteko te tätä?

(Aiheesta enemmän Ilkeitä ongelmia – tarinoita politiikasta, Tammi 2020)