Kolmekymmentä vuotta sitten

Kun muutin Lontooseen nuoren perheeni kanssa loppukesällä 1989, Eurooppa oli natisemassa liitoksistaan. Se oli hullu ja uskalias vuosi. Mainiosta vallankumouksesta oli kolmesataa vuotta, Ranskan vallankumouksesta kaksisataa. Muistan tunteeni, kun pakkasin tavaroita tulevaa talvea varten: mietin, pääsemmekö koskaan takaisin vai ratkaiseeko Neuvostoliitto Itä-Euroopan maiden liikehdinnän aiheuttamat kuprut miehittämällä naapureitaan. Miten käy silloin Suomen? Siksi pakkasin mukaan kaikki mustavalkokuvieni negatiivit, jotka olivat siistissä kansiossa. Se oli varotoimi: muistot jäisivät, jos emme voisikaan palata kotiin. Mutta marraskuussa saimmekin katsoa toisenlaista todellisuutta televisiosta. Ikuiseksi luultu Berliinin muuri murtui. Tuntui kuin olisimme katselleet ihmettä silmiemme edessä – ja ehkä katsoimmekin. Ihme oli se, että tämä vallankumous tapahtui lähes verettömästi. Mainio vallankumous jälleen, sanoisin.

Jokin rohkeuden aalto pyyhki yli Euroopan. Totalitarismi menetti otteensa. Totta kai sitä oli kypsytelty kauan, ja nyt tiedetään, että Länsi-Saksan poliittinen johto teki systemaattista Saksojen yhdentymispolitiikkaa. Myös kirkot olivat siinä osaltaan merkittävässä roolissa: tavalliset ihmiset voimaantuivat yhteydestä toisiinsa ja uskalluksesta, jonka usko vapauteen ja oikeuteen loi. Sille rohkeudelle ja yhteisöllisyydelle eivät sortajat mahtaneet mitään.

Kun Berliinin muurin murtumisesta oli kulunut kaksikymmentä vuotta, europarlamentin EPP-ryhmän johto juhlisti sitä paikan päällä. Yksi vierailumme muistiinpainuvin hetki oli vierailu Stasin entisessä päävankilassa.

Berliinissä sijaitseva Hohenschönhausenin tutkintavankila kuvaa hyvin koko 44 vuotta kestänyttä kommunistidiktatuurin historiaa Itä-Saksassa. Toisen maailmansodan jälkeen Hohenshönhausen palveli neuvostovallan päävankilana. Viisikymmentäluvulla Itä-Saksan salainen poliisi otti tilat haltuunsa, ja vuoteen 1990 asti se oli Itä-Saksan valtion turvallisuusministeriön Stasin päävankila ja kattavan valvontajärjestelmän komentokeskus.

Stasi, kommunistipuolueen ”miekka ja kilpi”, totisesti valvoi. Sillä oli 91 000 palkattua työntekijää ja 189 000 epävirallista yhteyshenkilöä ja 17 vankilaa, joita johdettiin Hohenschönhausenista käsin.

Neuvostoaikaan vankila, joka oli aiemmin toiminut ruokavarastona, oli kuuluisa huonoista olosuhteistaan. Vankeja pidettiin ahtaissa oloissa, kellarimaisia tehdastiloja ei lämmitetty, ruokaa oli riittämättömästi ja hygienia olematonta. Yhdellä lavitsalla saattoi nukkua 12 ihmistä. Jos yksi kääntyi, kaikkien piti kääntyä.

Stasin valvonnassa fyysinen kidutus muuttui psykologiseksi. Nyt vankeja ei enää piinattu ahtaudella, ja kuivaa leipääkin sai syödä rajoituksetta. Rangaistus perustui täydelliseen eristämiseen muusta maailmasta, kertoi oppaamme, entinen mielipidevanki, joka oli viettänyt nuorena miehenä Hohenschönhausenissa 7 vuotta, rikoksenaan ”maailmanrauhan vastainen toiminta”. Nyt hän oli eläkkeellä oleva psykologi, joka analysoi havainnollisesti miltä eristäminen tuntui.

Se alkoi jo pidätyksen yhteydessä. Vangit kuljetettiin paikalle autoissa, jotka oli usein naamioitu elintarvikekuljetukseksi. Autoissa oli erillisiä luukkuja, joihin vangit pantiin silmät sidottuina, puhua ei saanut, eikä tietoa määräpaikasta ollut. Itse asiassa ketään toista vankia ei koskaan voinut nähdä, vain kuulustelijat ja vanginvartijat.

Sellissä oltiin yksin, eikä koskaan vankia puhuteltu nimeltä. Vartija saattoi sanoa ”Warten Sie hier”, odottakaa tässä, tai ”Schlafen Sie nicht”, älkää nukkuko, mutta mitään keskusteluja ei saanut käydä. Kun vankia kuljetettiin käytävällä, pidettiin huolta, ettei muita vankeja ollut näkyvillä. Sama koski ulkoilua, joka tapahtui 4–6 neliön muurein rajatussa tilassa, josta näkyi vain taivas ja tornissa tarkkaileva aseistettu vartija. Yhtään kasvia tai puuta ei voinut nähdä. Vankilassa oli myös hyisen kylmää, koska sitä ei lämmitetty.

Oppaamme kertoi, että yksinäisyys oli piinallista. Sellissä ei ollut mitään. Henkilökohtaisia tavaroita ei saanut pitää, kuvia tai kirjoja ei ollut, ei myöskään paperia tai kynää. Ainoa tehtävä oli istua sängyllä. Seinään nojaaminen oli ankarasti kielletty, eikä turhaan saanut nousta tai liikkua. Illalla ovesta heitettiin huopa, ja patjattomalla puualustalla sai nukkua. Laulaa tai puhua ei saanut. Hän kertoi käyttäneensä kuukaudet ja vuodet matemaattisten ongelmien ratkaisuun sekä Shakespearen sonettien muisteluun.

Yksinäisyys oli lopulta niin suuri, että vanki kertoi alkaneensa haaveilla fyysisestä väkivallasta: ”Kun kukaan ei puhutellut nimeltä, kun kukaan ei ylipäätään puhunut, kun ei tiennyt päivää, aikaa, ei sijaintiaan, ei mitään, alkoi haaveilla, että joku edes löisi: saisi inhimillisen kosketuksen.”

Kun hänet monen kuukauden odotuksen – ”vai olivatko ne vuosia, mehän kadotimme ajantajun” – jälkeen noudettiin kuulusteltavaksi, hän alkoi siinä, Erich Honeckerin kuvan alla, itkeä kuullessaan nimensä sanottavan ääneen: ”Minulla oli nimi, jolla minua puhuteltiin! Minulla oli identiteetti. Minä olin joku!”

(Ote kirjastani Kuolemaa nopeampi – lähikuvia elämästä. Tammi 2019)

Eija-Riitta Korhola

Eija-Riitta Korhola on clean techiin ja energiaan keskittyvä hallitusammattilainen ja filosofian tohtori, joka on väitellyt ilmastopolitiikasta. Vuosina 1999-2014 hän toimi europarlamentaarikkona ja 2006-2010 Kokoomuksen varapuheenjohtajana. Korhola johtaa kansainvälistä ihmisoikeusjärjestö First Step Forumia ja on toiminut mm. Kirkon Ulkomaanavun säätiön hallituksessa ja HelsinkiMission valtuuskunnassa. Hän on Japanin hallituksen perustaman ilmastofoorumi ICEFin johtoryhmän jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu