Maanpuolustus tarvitsee turpeen

Hallituksen jokasyksyisen budjettiriihen aiheiden joukossa turve voi vaikuttaa mitättömältä yksityiskohdalta, etenkin kun ajatukseen sen alasajosta on sopeuduttu useissa puolueissa, jopa maaseutupuolueessa Keskustassa.

Ympäristöjärjestöjä sopii onnitella hyvin onnistuneesta lobbauksesta. Ennen niille kaiken pahan alku ja juuri oli ydinvoima. Kun sen vastustamiselta meni pohja pois, ja kun paatokseen kuuluu kuitenkin vastustaa jotakin energiamuotoa, tilalle löytyi turve. Nythän esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa ihmiset ovat osoittaneet mieltään Greenpeacen toimiston edessä, koska Greenpeace on vuosikymmeniä jarruttanut ilmastotoimia vastustamalla ydinvoimaa. On kai ihan oikein, että ne saavat Greenpeacessa maistaa omaa lääkettään. Ja tällä kertaa protestoijat eivät ole edes maksettuja stuntteja.

Turve on kriisiajan hätävara

Turve on Suomen ainoa tehokas kotimainen energiavara. Olemme edelleen vaarallisen paljon tuontienergian varassa. Syy, miksi pidän tärkeänä, että turve säilyy edelleen energiapalettimme pienenä mutta elintärkeänä osana, liittyy yksinkertaisesti maanpuolustukseen. Ihmettelen suuresti, ettei esimerkiksi oma puolueeni Kokoomus näytä tunnistavan, mikä uhka meille maanpuolustuksellisista näkökohdista olisi ajaa alas huoltovarmuutemme pilari alas. Mitä mieltä on intoilla hävittäjistä, jos toisaalla teemme maan energiahuollon haavoittuvaksi ja altistamme kansalaiset vaaraan?

Jos Suomea kohtaisi sotilaallinen kriisi, olisimme yhteiskuntana huomattavasti haavoittuvampia ilman omaa tehokasta energiavaraa. Turveosaamista ei ole yksinkertaisesti vastuullista ajaa kokonaan alas aikana, jolloin hybridisodankäynnistä puhuminen on kansainvälisen politiikan arkea, ja jolloin naapurimme on osittautunut selkeäksi uhkaksi naapureilleen.

Turpeen alasajon syynä pidetään turpeen kasvihuonekaasupäästöjä, jotka turpeen kohdalla ovat kivihiiltäkin korkeammat. Vain puun päästöt ylittävät nämä kaksi: jos puuta ja turvetta poltetaan rinnakkaisissa polttokattiloissa ja molempien päästöt mitataan savupiipun päästä, puun CO2-luku on 109,6 g/MJ, turpeen luku on 106 g/MJ. IPCC:n sääntöihin viitaten YK:n ilmastosopimus antaa kuitenkin anteeksi hiilidioksidipäästöt, jos ne tulevat jonkin elollisen, orgaanisen aineen polttamisesta. Oletus on, että kun aine kuitenkin joskus lahoaa, se päästää hiilidioksidia, joten on samantekevää, jos tämä tehdään polttamalla. Normaalisti puu- ja kasviaines hajoaisi hyvin hitaasti maaperään ja muuttuisi aikojen kuluessa kiinteäksi hiileksi. Oletettavaa on kuitenkin että ympäristöjärjestöt julistavat pannaan pian puuaineksen, vaikka ne vielä kymmenen vuotta sitten ajoivat sitä kiihkeästi Helsingin energiaratkaisuksi.

Turve on hitaasti uusiutuva orgaaninen biomassa, johon voisi soveltaa samankaltaista logiikkaa kuin puun kohdalla, eli lopputulosta. Jos korjuu kohdennetaan tietynlaisiin runsaasti päästäviin, valmiiksi ojitettuihin soihin, kasvihuonetase jopa paranee, ja silloin tehdyt toimet hyvittävät turpeen poltossa syntyneitä päästöjä. Korjuu tulisikin kohdistaa suopelloille, maatalouteen muutetuille suopohjille tai epäonnistuneille metsäojitetuille soille. Juuri nämä kohteet ovat kasvihuonepäästöjen kannalta ongelmallisia: yhtäältä niistä vapautuu metaania ja typpioksiduulia, toisaalta niiden kasvillisuuteen sitoutuu hiiltä vain vähän.

Turpeen osuus energiantuotantomme päästöistä on kiistatta merkittävä, 10-12 %, mutta sitä puoltaa turpeen asema kotimaisena polttoaineena. Kun turpeen päästöjä kuvataan kivihiiltä korkeammiksi, ei luvuissa oteta huomioon kivihiilen louhinnan ja kuljetuksen päästöjä. Ei myöskään sitä, että viisaasti kohdennetuilla korjuilla voidaan vähentää jo ojitetun suon luontaisia päästöjä. Koskemattoman suot pitääkin jättää rauhaan. Mikään yritys ei ole enää vuosiin ojittanut tai kuivattanut soita turvetuotantoa varten.

Kerron tämän vain siksi, ettei tämäkään ympäristöasia ole yksinkertainen. Jos joku kuvittelee, että ajamalla alas turpeen onnistumme samalla leikkaamaan pois 10 – 12% päästöistä, hän erehtyy. Turve luonnollisesti korvautuu jollakin muulla, mahdollisesti tuontienergialla.

Uusiutuvien voittokulku ei ole vielä totta

Ilmasto- ja energiakysymyksissä unohtuu usein iso, globaali kuva. Kun uusiutuvaan energiaa panostetaan miljardeittain rahaa ja poliittista tahtoa, saattaa syntyä vaikutelma, että tuulen ja auringon menestyskulku olisi todella käynnissä, ja fossiiliset pian historiaa. Uusimmat tilastot osoittavat kuitenkin, että vuonna 2019 84,3% kaupallisesta energiasta tuli fossiilisista lähteistä. Se on korkeampi osuus kuin vuonna 1990, jolloin fossiilisten osuus oli 81,4%. Olemme 30 vuodessa siis lisänneet riippuvuuttamme fossiilisesta energiasta emmekä vähentäneet sitä. Aurinko ja tuuli antavat edelleen vain noin 2% kokonaisenergiasta, ja uusiutuvan energian todelliset saavutukset nojaavat bioenergiaan ja vesivoimaan. Jos poliitikot luovat harhaanjohtavia mielikuvia, vaarana on, että altistamme yhteiskunnan haavoittuvaksi ja sähkökatkoille alttiiksi, kuten Kalifornian viimeaikaiset katkot osoittavat.

Energiamuutokset ovat hitaita maailman energiatarpeen kasvaessa. Vielä ei ole olemassaolevia teknologioita, joiden käyttö kohtuukustannuksin mahdollistaisi poistamaan fossiiliriippuvuuden tulevan 30 vuoden aikana. Jopa kaikkein kallein tällainen hanke, Saksan Energiewende, on toistaiseksi noin 500 miljardin euron hintaan onnistunut vähentämään fossiilisen energian osuutta maan energiantuotannosta vain 11,1% viimeisen 30 vuoden aikana, 88,5%:sta 77,4%:iin. Jos seuraavan 30 vuoden aikana vähennystahti kaksinkertaistuisi, silloinkin 2050 valtaosa, 55% energiasta, tulisi fossiilisista lähteistä.

Suomi on parempi kuin ”mallimaa” Saksa

Tuotettua energiayksikköä kohden “mallimaa” Saksan päästöt ovat noin viisinkertaiset Suomeen verrattuna. Suomen energiajärjestelmä Saksaan nähden on monipuolinen ja tehokas, ja kokonaispäästöjemme osuus globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä on noin promillen luokkaa.

Tästä realismista käsin meidän tulisi suhteuttaa oma paikkamme. Olisi tärkeää pitää huolta, ettemme aja taloutta alas epäviisaasti, sillä ilmastonmuutos tulee vaatimaan joka tapauksessa merkittäviä sopeutumistoimia, teemme omalla promillellamme sitten mitä vain.

Turpeen merkitystä tulee arvioida nimenomaan kotimaisena luonnonvarana. Vaikka sen osuutta vähennetäänkin, tulee huolehtia siitä, ettei siihen liittyvää osaamista ja infraa, kuten koneita, kadoteta. Jos koko toiminta ajetaan alas, kestää useampi vuosi käynnistää se uudelleen. Ottavatko poliitikot tästä vastuun?

Koska olen mummo

Minä en saa tästä puheenvuorosta mitään nautintoa, en edes perverssiä. Olisi paljon helpompaa, jos pitäisin suuni kiinni ja pelkäisin yleistä mielipidettä, jossa tästäkin asiasta on vain yksi totuus. Mutta minulla on lapsenlapsia eli panttivankeja tulevaisuudessa. Tekee pahaa katsella, miten naiivin hurmoksen vallassa maamme hyvinvointia ajetaan alas, saavuttaaksemme mitä? Maineen? Se ei lämmitä talojamme eikä ruoki lapsiamme.

Eija-Riitta Korhola

Eija-Riitta Korhola on clean techiin ja energiaan keskittyvä hallitusammattilainen ja filosofian tohtori, joka on väitellyt ilmastopolitiikasta. Vuosina 1999-2014 hän toimi europarlamentaarikkona ja 2006-2010 Kokoomuksen varapuheenjohtajana. Korhola johtaa kansainvälistä ihmisoikeusjärjestö First Step Forumia ja on toiminut mm. Kirkon Ulkomaanavun säätiön hallituksessa ja HelsinkiMission valtuuskunnassa. Hän on Japanin hallituksen perustaman ilmastofoorumi ICEFin johtoryhmän jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu