Miksi rahoitamme Ukrainan sotaa?

Tänään sunnuntaina 6.3. 2022 aamulla Fingridin tilastot sähköjärjestelmän tilasta kertoivat, että Venäjältä tuli meille sähköä 1400 megawattia. Aika tavallinen luku.

Koska tiedämme, että insinöörit eivät saa päättää energiapolitiikasta vaan sen tekevät nykyään poliitikot, jotka eivät energiasta kuitenkaan mitään ymmärrä, on ihan kohtuullista kääntää tuo luku politiikan kielelle. Poliittiseksi selkosuomeksi 1400 megawattia tuontisähköä tarkoittaa, että Suomi rahoittaa Ukrainan sotaa 3 miljoonalla eurolla joka päivä. Me maksamme sen verran päivittäin Venäjälle tuontisähköstä.

Eikä siinä kaikki. EU rahoittaa Ukrainan sotaa joka päivä miljardilla. Sen verran EU maksaa Venäjälle maakaasusta, sähköstä, öljystä ja kivihiilestä. Samaan aikaan kun ihastelemme EU:n taloudellisia pakotteita ja omien riviemme kokoamista ”ennennäkemättömällä tavalla”, on hyvä nähdä perverssi tilanteemme. Näillä askelmerkeillä sota ei maksa Putinille mitään; hän päinvastoin hyötyy energian hinnannoususta.

Meidän ei olisi ollut pakko rahoittaa Venäjää. Tämä on täysin itseaiheutettu ongelma. Vielä tarkemmin muotoiltuna se on suurelta osin vihreän politiikan tulos. Olisimme voineet EU:ssa viime vuosikymmeninä rakentaa kestävämmän ja energiaomavaraisemman politiikan varaan, mutta vihreillä resepteillä se on ollut yksinkertaisesti mahdotonta. Miksi?

• Ydinvoima on ollut no-go. Ainoa tehokas ja lähes päästötön energiamuoto on ollut vihreän politiikan vihollinen numero yksi vuosikymmenet.
• Tuuli ja aurinko, vihreiden suosikit, heilahtelevat tuotannoltaan voimakkaasti. Ne eivät pärjää ilman säätövoimaa. Samaan aikaan niiden tuet ovat syrjäyttäneet markkinoilta niitä tuotantomuotoja, jotka sähköverkkoon tarvittavaa säätövoimaa voisivat tarjota. Tämä on käytännössä johtanut usein energiantuotannon päästöjen kasvuun, kun likaisin ja halvin säätövoima on pärjännyt kilpailussa parhaiten. Energiewenden malllimaan Saksan energiantuotannon päästöt kilowattituntia kohden ovat tästä hyvä esimerkki, ne ovat Suomeen nähden noin viisinkertaiset.
• Tuulesta ja auringosta on myös valehdeltu tietoisesti. On puhuttu megawateista eli muodollisesta tehosta mutta vaiettu häveliäästi megawattitunneista eli todellisista tuotantomääristä. Poliitikot, jotka eivät tätä eroa ymmärrä, ovat tehneet sitoumuksia uusiutuvan energian tavoitteista käsittämättä, millaiseen hintasirkukseen tilanne johtaa. Tuuli ja aurinko eivät tarjoakaan sitä mitä kuviteltiin, niiden huono kapasiteettikerroin on unohdettu.
• Ja vaikka kapasiteettikerroinkin otettaisiin laskelmissa huomioon, emme ole vielä ratkaisseet tuotannon villiä vaihtelua. Otetaan esimerkki Suomesta: kuluneen viikon aikana tuulivoiman tuotanto tunnissa on ollut minimissään 220 megawattia (4.3.2022) ja maksimissaan 2723 megawattia (5.3.2022). Mittasuhde on hurja: tuota vuorokauden väliä paikkaamaan olisi tarvittu pari ydinvoimalaa. Tällainen vaihtelu vaikuttaa rajusti pörssisähkön hintaan. Jos jatkamme nykyisillä ehdoilla tuulivoimainvestointeja, looginen seuraus on valtavat hintapiikit jatkossakin, meillä kun ei ole vesivoimaa Norjan malliin. Toisena hetkenä perheen sähkölasku voi olla 2000 euroa, toisena 200. Koska tätä systeemistä kustannuslisää ei kuitenkaan lasketa tuulivoiman hintaan, meillä jatkuu saaga ”edullisesta tuulisähköstä”, vaikka se kokonaisuutena kallistaa sähköntuotannon hintaa. Tämä iskee koko kansantalouteen.

Ne, jotka vakuuttavat, että lopetetaan tuontisähkö Venäjältä ja korvataan vaje vihreällä siirtymällä, eivät ole käsittäneet paljon mitään – eivät siitäkään huolimatta, että Saksa on kirkuva esimerkki epäonnistumisesta. Ikävä kyllä niin näytti kuvittelevan myös Jussi Halla-aho viime viikolla.  Niinpä Heidi Hautala kiitteli A-talkissa Jussi Halla-ahoa siitä että tämä oli ”antanut tukensa vihreälle siirtymälle”. Pidän Halla-ahoa viisaana poliitikkona, mutta energia-asioissa näkee, että hän on humanisti. Tarvitsemme nyt kyllä kaiken mahdollisen tuulenkin, mutta se ei nyt riitä korjaamaan sitä, mikä on korjattava alta aikayksiön. Tarvitsemme kaiken mahdollisen muunkin paikallisen, ja erityisesti yhteistuotannon.

Vuonna 2016 30 prosenttia EU:ssa käytetystä maakaasusta tuli Venäjältä, ja nyt luku on jo karmeat 47% Kuinka on mahdollista, että Eurooppa salli kasvattaa riippuvaisuuttaan ei-demokraattisesta maasta kylmän sodan jälkeen? Näin se tapahtui. Meillä luotettiin illusoriseen vihreään ideologiaan, joka esti meitä näkemästä energiantuotannon kovia tosiasioita. Vihreä ideologia väitti, ettemme tarvitse ydinvoimaa emmekä liuskekaasua – emmekä tietenkään turvetta Suomessa. Se väitti, että on vain tahdosta ja rahasta kiinni, että voisimme korvata ne nopeasti uusiutuvilla. Lisäksi se väitti, että tarvitsemme negatiivista talouskasvua pelastaaksemme planeetan.

Nyt tarvitaan kaikki keinot, jotta voimme auttaa Ukrainaa ja itseämme ja pelastaa Euroopan sodalta ja katastrofilta. Ilmastopolitiikkamme on ikävä kyllä helpottanut Putinin missiota, ja siksi on otettava tuumaustauko. Olemme hitaasti ajautuneet syvempiin ongelmiin mutta ne on ratkaistava nopeasti.

Toivoisin että EU:sta löytyisi nyt se rohkea ääni, joka sanoisi, että elämme vakavan kriisin kynnyksellä, joka voi johtaa kolmanteen maailmansotaan. Sen estäminen on ensimmäinen prioriteettimme, ja ilmastokysymys kalpenee sen rinnalla –  tai ainakin nykyinen tapamme hoitaa tätä kysymystä. Mehän teemme EU:ssa nykyistä ilmastopolitiikkaamme vahvistamalla Kiinaa ja Venäjää ja kasvattamalla näin käytännössä globaaleja päästöjä. Nyt pitäisi löytyä se rohkea ja viisas, joka sanoo, ettei Kiinan ja Venäjän paisuttaminen ole viisasta nyt. Ehkä energiantuotanto pitäisi hätätoimena Euroopassa vapauttaa päästökaupan piiristä niin, että kaikki paikallinen ja kansallinen energia saataisiin valjastettua energiariippuvuutemme katkaisemiseksi, välittömästi.