Miten EU pilattiin – tarkkailijan näkemyksiä vallasta, vastuusta ja ideologisoitumisesta

Kun 25 vuotta sitten aloitin Euroopan parlamentissa, pääsin ympäristövaliokunnan jäseneksi ilman suurempia valtataisteluita. Valiokunta oli kyllä arvostettu mutta itse aihealuetta ei pidetty poliittisesti mielenkiintoisena. Ympäristökysymykset olivat pikemminkin politiikan teknistä reunaa, eräänlaista unionin kuonanhallintaa. Samasta syystä ympäristöministerin salkku ulkoistettiin usein vihreille. Ehkä ajateltiin, että se on harmiton tehtävä noille onnettomille, joista useimmat utopiansa menettäneinä entisinä kommunisteina hakivat uutta suuntaa. He saisivat keskittyä tähän nippeliasiaan ja pysyisivät valtavirran ulkopuolella harmia aiheuttamasta.

Kesti kauan ennen kuin ympäristöasioiden poliittiseen painavuuteen herättiin. Samalla pääsi tapahtumaan, että koko alue ilmastopolitiikasta jäte- ja energiapolitiikkaan on ollut EU:ssa pitkään vihreän ideologian määrittelemää, koska perustukset luotiin noina ymmärtämättömyyden vuosina. Tämä leimaa tilannetta edelleen.  Tulevissa vaaleissa kaivataankin vakavaa ideologista keskustelua: on tullut aika siirtää ympäristö- ja ilmastopolitiikan paradigmat rajoitusten politiikasta mahdollisuuksien politiikkaan. Euroopan kansanpuolueen perhe voisi tarjota todellisen vaihtoehdon vihreälle agendalle ja osoittaa subsidiariteettiperiaatteen ansiot ympäristöasioissa.

Tarkoitukseni on käsitellä tässä artikkelissa niitä syitä, miksi EU on nyt kriisissä tai miksi pitkään EU:ssa työskennelleet toteavat, että viime vuosina tilanne on karannut käsistä. En pidä tapahtumakulkua sattumana. Keskityn ympäristölainsäädäntöön, koska se on ollut omaa aluettani. Mutta vastaava perkaus voitaisiin käydä rahaliiton osalta, onhan kasvavan yhteisvelan myötä rikottu EU:n omia sääntöjä ja muutettu EU:n luonnetta peruuttamattomasti. Jos joku pitää minua kritiikkini tähden EU-vastaisena, hän erehtyy. Juuri myönteisyyteni pakottaa minut tähän huolenilmaukseen.

Valta ilman vastuuta on toksinen tila

Yksi näkökulma asiaan on parlamentin suuri valta. Europarlamentista voidaan toki sanoa monia asioita. Joillekin se on poliittisen ongelmajätteen loppusijoituspaikka, joillekin seurustelukerho ja lemmenlaiva, toisille lainsäädäntövallan hermokeskus. Nämä kaikki kuvaukset ovat totta yhtä aikaa ja riippuvat siitä, ketä on havainnoitu. Europarlamentissa näyttää hyvinkin pitävän paikkansa ns. 80/20 sääntö, joka lienee jonkinlainen sovellus Pareton periaatteesta: 20 prosenttia mepeistä tekee 80 prosenttia työstä. Mutta se on sanottava, että ne, jotka valtaa käyttävät, käyttävät sitä paljon. Etenkin kun vastuuta ei käytännössä ole.

EU-vallan kolmijaossa – komissio, parlamentti ja neuvosto – on kaksi tahoa, joilla on valtaa mutta ei varsinaista vastuuta äänestäjien edessä. Valta ilman vastuuta on politiikkaa vakavasti vaarantava ilmiö. Varsinkin kun eurovaalien heikko äänestysprosentti yhdistetään europolitiikan heikkoon seurantaan, lopputulos ei riitä vakuuttamaan vastuullisen demokratian toteutumisesta. Vain neuvosto eli jäsenmaiden ministerit joutuvat lainsäädäntöön sitoutuessaan myös vakavasti miettimään, miten annettuihin tavoitteisiin päästään. Parlamentti voi huoletta lätkiä mitä tahansa mahdottomuuksia minkäänlaisen vastuun sitä rajoittamatta. Siksi neuvosto ollut monesti näistä kolmesta elimestä tervejärkisin – joskin usein myös raukkamainen ja kaksinaamainen: neuvoston edustajat saattavat olla kotimaassaan machoja, Brysselissä hampaattomia raukkoja.

Vastuunpaon noidankehästä on seurannut paljon pahaa. Asioista ei ylipäänsä keskustella oikeaan aikaan, silloin, kun päätöksenteko todella tapahtuu. Muistan monta esimerkkiä, mutta ensimmäinen iso turhautuminen jäi voimakkaimmin mieleeni: yritin turhaan herättää suomalaiset poliitikot ja toimittajat keskustelemaan päästökaupasta silloin, kun ensimmäistä lainsäädäntöä tehtiin 2001–2003. Se ei kiinnostanut. Mutta sitten kun valmis lainsäädäntö tuli jäsenmaiden parlamenttien eteen implementoitavaksi, alkoivat konkaripoliitikot kotimaassa jyrähdellä, ettei tämä näin voi mennä. Itse pidän tätä merkittävänä syynä siihen, miksi politiikan sanotaan olevan rikki.

Pitäisin demokratian kannalta viisaampana, jos europarlamentti muodostuisi ainakin osin jäsenmaiden parlamentin jäsenistä, jotka vastaisivat työstään kansalliselle parlamentille. EU-lainsäädännöstä olisi pakko keskustella oikea-aikaisesti eduskunnassa silloin, kun sitä tehdään. Vastuu lopputuloksesta olisi niin oppositiolla kuin hallituksellakin. Epärealistisia hullutuksia ei voisi esittää, koska tavoitteisiin pääsemisestä ei kukaan voisi luistella pakoon. Se tervehdyttäisi politiikkaa. Tiedostan, että näiden muutosvaatimusten täytyy tulla europarlamentin sisältä ja uskottavalta taholta. Muu tulkittaisiin instituutioiden valtakamppailuksi.

Lainsäädäntötsunami tuottaa surrealistista jälkeä

Tilanne on viimeisen viiden vuoden aikana pahentunut selvästi. Nyt Brysselin käytävillä sanotaan hyvin suoraan, että komissio on muuttunut hulluksi; sen toimintaa leimaa yliregulointi ja politisoituminen. Virkamiehet valittavat muuttunutta ilmapiiriä: vapautta pohtia vaihtoehtoisia ratkaisuja ei enää ole, tilalla on agenda-ajattelu, joka asettaa pohtimiselle raamit.

Valitetaan myös, että komissio rikkoo itse EU:n perusperiaatteita. Näistä keskeinen on subsidiariteetti, joka alun perin vaikutti siihen, että tärkeimmäksi lainsäädäntötyökaluksi valittiin direktiivi. Direktiivihän, saksaksi Richtlinie, tarkoittaa sananmukaisesti suuntaviivaa. Se merkitsee, että jäsenmaille annetaan tavoitteet, mutta läheisyysperiaatteen hengessä niiden tulee saada itse päättää keinoista. EU:n alkuperäinen idea oli tunnustaa jäsenmaiden olosuhteiden ja talouksien erilaisuus. Nyt komissio ei ainoastaan aseta tavoitetta vaan sanelee myös, miten niihin mennään.

Yliregulointiin liittyy myös toistuvat yhteentörmäykset todellisuuden kanssa. Kun samat tavoitteet ja teemat toistuvat useassa asetuksessa, seurauksena on monikerroksinen lainsäädäntö, joka ei ole enää edes yhteen sovitettavissa kokonaisuuteensa. Paitsi ns lainsäädäntötaakkaa (legislative burden), synnytetään myös viranomaisille suurta taakkaa, koska lainsäädäntö ei ole enää valvottavissa. Yksi pysyvän edustuston päällikkö, koulutukseltaan juristi, kuvasi kokemustaan. Hän voi lukea lakiesityksen alusta loppuun, ja se vaikuttaa järkevältä kokonaisuudelta  –  kunnes hän lähtee keskusteluun niiden kanssa, joita asia koskee. Vasta heidän kysymyksistään hän ymmärtää, ettei kyseessä ole hyvä lainsäädäntö vaan lopputulos on surrealistinen.

Pikkutarkka lainsäädäntö on myös aiheuttanut burn outeja komission sisällä. Siellä on yhä enemmän alettu kysyä, millä lihaksilla tämä kaikki tehdään. Seurauksena yhä useampi asia ulkoistetaan konsulteille. Mutta ikävä kyllä samoja konsultteja on käytetty lainsäädännön valmisteluun, jolloin nämä käytännössä työllistävät itse itsensä ja kehittävät tälle joukolle eräänlaisen ikiliikkuvan rahasammon. Kun sitten komissiolta kysytään, mihin laskelmiin tämä tai tuo juttu perustuu, vastaus on yhä useammin: ei meillä ole tarkempaa tietoa, se on konsultin black boxissa.

Tässä ilmapiirissä tiede ei enää neuvo politiikka vaan politiikkaa neuvoo tiedettä. Yksi rimanalittaja on viime aikoina ollut Joint Research Center, JRC, jonka pitäisi olla instituutioiden käytettävissä oleva puolueeton tieteellinen elin. Senkin on vallannut pakko päästä oikeisiin tuloksiin dataa pakottamalla. Olen nähnyt laskelmia, joka on tehty tarkoitushakuisesti: eilispäivän vanhentunutta käytäntöä verrataan huomispäivän science fictioniin, ja näin uusi lainsäädäntöehdotus saadaan näyttämään järkevältä ja kustannustehokkaalta. Metsien arvioinnissa tehdään samaa, tilastoista poimitaan tarkoituksella edestakaisin sahaavasta graafista jokin tietty jakso, ja siitä lyhyestä alaspäin menevästä kuvaajasta vedetään johtopäätös, että ”metsät ovat häviämässä”, vaikka todellisuus on päinvastainen.

Kun intressit kohtasivat

Miten tähän tultiin? Syynä on kolmen intressin kohtaaminen.  Kun uuden komission johtoon 2019 ehdotettiin Ursula von der Leyenia, hän tarvitsi vihreiden tuen tullakseen valituksi. Hän alkoi siis miellyttää vihreitä. Samaan aikaan tuli varapuheenjohtajaksi Frans Timmermans, joka edustaa vihreää vasemmistoa, ei perinteistä. Hän ei ole klassinen sosialisti, joka kantaa huolta teollisuustyöpaikkojen säilymisestä. Kotiinpäin hän kuitenkin osaa vetää: siitä on esimerkki vastikään parlamentin hyväksymä ennallistamisasetus. Siinä laskettiin 70 vuotta taaksepäin, ja kätevästi Timmermansin kotimaa Hollanti selvisi ongelmitta, koska juuri tätä ennen Hollanti oli ottanut viimeiset maa-alueet merestä. Ei asetus uhkaa ollenkaan näitä maita, jotka ovat ympäristönsä jo hyvissä ajoissa muuttaneet ja metsänsä tuhonneet.

Kolmas intressi oli Greta Thunberg, joka sai edellisten eurovaalien alla nuoret vaatimaan koululakoilla pikaisia ilmastotoimia. Komissiossa varmaankin oikeasti uskottiin, että nyt meillä on missio. Nyt ei kerrankaan olla reagoimassa myöhässä, vaan kansan tahdon ytimessä. Uskottiin, että ilmastokysymys on se populaari asia, jota kaikki ovat vaatimassa.

Tämän tuloksena syntyi yliampuva Green Deal, vihreä suunnitelma, jonka lanseeraajatkin tunnustivat, että tämä muuttaa kaiken, sen miten syömme, puemme, asumme ja liikumme. Kukaan ei vain uskaltanut sanoa, että se ei ole realistista, ei edes teoriassa.

Yksi selitys on siinä, ettei politiikassa ole päällikkötason johtajia, jotka hallitsisivat arkisen laskennan ja logistiikan. Jonkun pitäisi kertoa poliitikoille, ettei siirtymää ole mahdollista toteuttaa tällä aikataululla, vaikkapa sähköautoihin siirtymistä. Vuosi 2035 on tuossa tuokiossa, mutta eivät nämä käsitä, että meiltä loppuu Euroopasta metallit, materiaalit, suunnittelijat ja tekijät. Eivät käsitä, että seurauksena on vain markkinoiden avautuminen sille, joka on jo varautunut: Kiinalle.

Tästä tuleekin mieleeni kyyninen kysymys: kuka rahoittaa näitä jatkuvasti kiristyvän politiikan vaatijoita? Nyt jo tiedetään, että läntisen ydinvoiman vastustajia rahoitettiin aikoinaan. Entä jos rahoittajissa on tällä kertaa mukana Kiina? Kiina vahvistuu kilpailijan heikentyessä ja kiinalaisen tuotannon tullessa sille yhä välttämättömämmäksi. Miksi vihreät ja ympäristöjärjestöt vastustavat jatkuvasti, että ympäristöjärjestöjen saama rahoitus, myös ulkomainen, avattaisiin läpinäkyväksi? Miksi se ei sovi heille itselleen, vaikka muiden tahojen kohdalla ovat jatkuvasti vaatimassa transparenssia?

Vihreän ideologian peruspilarit

 Kuluneen 25 vuoden aikana olen nähnyt ympäristöliikkeen –  ja sitä myöten vihreiden ja komission – muuttavan kantaansa lähes kaikissa keskeisissä ilmastopolitiikan keinoissa. Ehdin nähdä monta kurvia ja käännöstä, joiden takana olivat ympäristöjärjestöjen muoti-ilmiöt ja yksinkertaistukset ja joita sitten samalla jyrkkyydellä pyrittiin korjaamaan. Biopolttoaineet tai suhtautuminen biomassan energiakäyttöön ovat hyviä esimerkkejä.

Varainhankinnan ja imagomarkkinoinnin vuoksi ympäristöliike joutui yksinkertaistamaan monimutkaisia asioita. Tuloksena on ollut bipolaarista, laidasta toiseen heilahtelevaa politiikkaa, mikä on ratkaisevasti heikentänyt Eurooppaa investointiympäristönä.

Olen yrittänyt kuluneina vuosikymmeninä hahmottaa, miksi vihreän aatemaailman ilmastoratkaisut ovat usein olleet vahingollisia itse ympäristöasian kannalta. En tarkoita erityisesti vain yhtä puoluetta.  Näen yhtä hyvin tämän ajattelun hedelmiä, pieniä tai suuria, vasemmistoliitossa, demareissa, kokoomuksessa tai keskustassa, muutamia mainitakseni. En väitä, että kaikki kuvaamani asiat pitäisivät paikkansa yhä ja koskisivat kaikkia. Kuvaan ideologisia juuria ja ajattelukehikkoa, joka hallitsee koko ympäristö- ja ilmastokeskustelun asetuksia ja yleistä mediailmastoa, samalla lailla kuin vasemmistolaisuus 1970-luvulla.

Mustavalkoisuuden lisäksi yksi merkittävä ongelma on teknologiavastaisuus. Se on mennyttä nostalgisoivaa asennetta, jossa teknologia nähdään ontologisena uhkana. Se ei voi tarjota oikeasti mitään tulevaisuutta maailmalle, jossa energian ja ravinnon tarve vain kasvaa. Visio tarjoaa vain köyhyyttä. Se näkyy myös hylkivän tehokkaita ympäristöratkaisuja, ja energiakysymys on siitä hyvä esimerkki. Aurinkoon ja tuuleen on satsattu tuhansia miljardeja eli biljoonia, sellaisia rahoja, joiden suuruusluokkaa on vaikea edes tajuta – ja silti ne eivät tuota kuin noin kolme prosenttia globaalista energiasta. Ilman teknologiaa, innovatiivista luovuutta ja toivoa emme selviä. Niiden avulla selviämme hyvinkin.

Tuo teknologiavastaisuus on saanut ympäristöliikkeen tappelemaan vuosikymmenet ydinvoimaa vastaan, vaikka se on ollut toistaiseksi ainoa tehokas tapa leikata energiantuotannon päästöjä. Se on saanut Greenpeacen aikoinaan ajamaan kloorin täyskieltoa, vaikka sen käyttö on pelastanut kymmeniä miljoonia ihmishenkiä estämällä muun muassa koleraa ja lavantautia leviämästä juomaveden mukana. Samoin on vastustettu geeniteknologiaa kaikissa muodoissaan ja kemianteollisuutta.

Toinen keskeinen kysymys liittyy talouskasvuun. Ympäristöliike näkee talouskasvun ympäristön vihollisena, vaikka historia osoittaa, että juuri siellä missä taloudellinen hyvinvointi vallitsee ja missä perustarpeet on tyydytetty, ihmisillä on intressejä huolehtia ympäristöstään. Köyhyys puolestaan on suuri ympäristöuhka, vaikka ympäristöretoriikassa se on liian usein romantisoitu. Kyseessä on marxilainen harha nollasummapelistä. Se on logiikkaa, jossa ajatellaan, että jos menestyt, se on voinut tapahtua vain ihmiskunnan tai ympäristön kustannuksella. Tämä näkemys ei ota huomioon, että historia tuntee paljon esimerkkejä edistyksestä, joka on hyödyttänyt kaikkia osapuolia. Vapaa markkinatalous on nostanut ihmisiä köyhyydestä valtavalla vauhdilla, ja taloudellisen tilanteen kohentuminen on saanut ihmiset kiinnostumaan ympäristönsä puhtaudesta.

Kuten teknologiavastaisuus, tämäkin on varsin vakava asia, jopa kuolemanvakava. Talouskasvu ja talous saattavat olla joillekin poliitikoille mitätön sivuseikka, mutta sen seuraukset eivät enää varmasti ole. Jos EU:n taloudellinen asema heikkenee, heikkenee myös sen poliittinen vaikutusvalta. Se merkitsee taka-askeleita ihmisoikeuksissa: Greta ja kumppanit saavat hyvästellä sen maailman, jonka me nyt tunnemme.

(Artikkeli julkaistaan hieman suppeammassa muodossa kokoomusnuorten Eurooppa-pamfletissa 6.4.24.)

Eija-Riitta Korhola
Kristillisdemokraatit Helsinki
Ehdolla europarlamenttivaaleissa

Eija-Riitta Korhola on clean techiin ja energiaan keskittyvä hallitusammattilainen ja filosofian tohtori, joka on väitellyt ilmastopolitiikasta. Vuosina 1999-2014 hän toimi europarlamentaarikkona ja 2006-2010 Kokoomuksen varapuheenjohtajana. Vuonna 2024 hän palasi Krsitillisdemokraatteihin, joiden joukosta aloitti meppinä 1999. Korhola on Japanin hallituksen perustaman ilmastofoorumi ICEFin johtoryhmän jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu