Tänä surullisena päivänä

En ole ainoa suomalainen, joka on itkenyt tänään seuratessaan uutisia Koskelan teinimurhan oikeudenkäynnistä. Mitä nyt kirjoitan, ei ole puoluepoliittista. Se on surua, joka on kasvanut sisälläni vuosikausia. Sen käynnisti pikku lehtiuutinen lapsista, jotka eivät tunteneet kipua. Aloin nähdä tarinan kuvana vaarasta, joka yhteiskuntaamme vaanii. Ote on kirjastani Ilkeitä ongelmia (Tammi 2020):

Politiikassakaan ei pitäisi tulla suurena yllätyksenä, että sekä poliitikot että kansa osaavat tehdä hyvää ja pahaa. Näissä ajatuksissa olin, kun vuonna 2003 Aamulehti pyysi minulta kolumnia, jossa saisin vapaasti esittää oman näkemykseni siitä, miten Suomi saataisiin paremmaksi. Otsikolla ”Synkempi ihmiskuva tuottaisi valoisamman Suomen” ehdotin, että meidän tulisi suhtautua valoomme ja varjoomme tasapuolisemmin:

”Yhtä usein kuin rakastuneet väittävät kuulleensa päässään klik, perustelevat tappajat ja pahoinpitelijät tekojaan vastaavalla akustisella elämyksellä: viattomassa päässä jokin vain naksahti. Ei tiedetty, ei tajuttu, mitä tapahtui; raivo sai yliotteen ja mieli pimeni.

Ja valitettavan usein juuri klikistä seuraa naks. Kun nykyään lukee murheellisia uutisia rakastuneiden, mustasukkaisten ja hyljättyjen epätoivoisista teoista, alkaa murrosikää lähestyvän lapsen vanhemmasta tuntua kuin olisi kohta lähettämässä lastaan rintamalle. Rakastuminen on riskikäyttäytymistä maassa, jossa naksahtelee.

Suomalainen kansa on merkillisen viatonta ja väkivaltaista. Ensin emme tiedä pahuudesta mitään, seuraavassa hetkessä se on jo nielaissut ihmisen peruuttamattomiin tekoihin. Se panee kysymään, voisiko näillä piirteillä olla yhteys keskenään. Jos ihmisiä opetettaisiin tunnistamaan naksahtelua jo alkutekijöissään ja jos jatkuva pikku naksutus kuuluisi maailmankuvaan, sorruttaisiinko yhtä epätoivoisiin tekoihin?

Kulttuurimme suuri erehdys on ihmiskuvassa, jossa ahdistavat kysymykset ihmisluonnon pimeästä puolesta väistetään neuvottomina. Meiltä puuttuvat välineet hallinnoida pahuutta itsessämme. Koska sitä ei uskota, ei tunnisteta eikä käsitellä, se karkaa hallinnasta raivon hetkellä. Kodeissa ei opeteta käsittelemään turvallisesti kielteisiä tunteita, eikä lasta tutustuteta valoonsa ja varjoonsa tasapuolisesti. Luullaan, että optimismi tuottaa optimistista jälkeä.

Filosofi Urpo Harva väitti, ettei millään aatteella ole saatu niin paljon pahaa aikaan ihmiskunnan historiassa kuin uskottelemalla, että ihminen on vain hyvä. Kollektiivinen petos ja hirmuvalta on mahdollista ennen muuta siellä, missä ei osattu olla varuillaan. Saman vision vyöryttää voimalla englantilainen historioitsija ja filosofi Jonathan Glover teoksessa Ihmisyys, jossa käydään läpi kaikki viime vuosisadan suuret tragediat vankileirien saaristosta ja Auschwitzista Ruandaan ja Kosovoon. Tuo teos kuuluisi joka kotiin siinä missä bussiaikataulutkin. Kansaa pitäisi kurssittaa ihmisluonnon tuntemukseen.

Gloverin mielestä filosofian suurin haaste on selvittää suhteensa 1900-luvun tapahtumiin. Hän puolustaa ajatusta empiirisemmästä etiikasta  – sen täytyy ottaa huomioon ne kauheudet, joita koko vuosisata oli täynnä, muuten siitä ei ole mihinkään. Meidän on ymmärrettävä itsestämme synkempiäkin asioita kuin monet toiveikkaasti ajattelevat yleisesti myöntävät, sanoo Glover ja jatkaa: ”Meidän on katsottava sisällämme olevia hirviöitä tarkkaan ja hartaasti. Muuten niitä ei saada koskaan vangittua eikä kesytettyä.” Sitaatti on kuin Niko Kazantzakisin Tilinteosta: ”Meissä on paljon synkkyyttä, monia kerroksia, käheitä ääniä, karvaisia, nälkiintyneitä petoja.” Freudinkin mukaan ihmisen vintillä laulaa enkelikuoro, mutta kellarissa ulvovat sudet.

Miten siis petoja katsotaan ja susia kuunnellaan kohtuullisesti mutta ei liikaa?

Luin kerran erikoisen lehtijutun englantilaisperheestä, jonka kaikki kolme lasta kärsivät harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta. Terveet vanhemmat olivat kantaneet perimässään samaa geeniä, joka molemmilta perittynä sai aikaan sen, etteivät jälkeläiset tunteneet kipua. Mikä ”sairaus”, ehdin ihastella yhden typerän blondisekunnin ajan, kunnes tajusin.

Se, että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eikä kenenkään heistä ennustettu saavuttavan aikuisikää.

Fyysisen kipuaistin lisäksi ihmisellä lienee myös henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen superegoksi, kolmas naksutukseksi. Samantekevää, mutta idea on sama: kipu tekee ihmiselle palveluksen kertoessaan rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista.

Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen yhteiskunta sairastua siihen, ettei se tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota, turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki.

Eettisen kipuherkkyyden ja pahuuden tunnistamisen päämäärä ei ole siinä rypeminen vaan silmiin katsominen, onnistunut evil management. Pahuuttaan kavahtanut löytää moraaliresurssinsa, koska tietää miten kipeästi niitä tarvitsee. Ei vain niin, että tietyn poliitikon suurin ongelma on poliitikko itse. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on oman ihon alla.

Sieltä löytyy myös ratkaisuja. Kykymme empatiaan on itsekkyytemme vastavoima, ja parhaiten sen herättää antautuminen toiselle ihmiselle, osallisuus elämänkohtaloon. Siksi Francis Bacon sanoikin oivallisesti: ne joilla on lapsia, ovat antaneet kohtalolle panttivankeja.

Samoin on jokaisen rakastavan laita.”  Aamulehti 7.9.2003