Zombiutuva talous – kun lähdimme väärille poluille

”Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”

Valtakunnankansleri ja Kustaa II Aadolfin neuvonantaja Axel Oxenstierna jäi historiaan lentävällä lauseellaan, joka ei kuulemma ollut tarkoitettu masentamaan vaan rohkaisemaan: kyllä sinä pystyt siinä missä muutkin.

Jotenkin se silti masentaa minua. Maailman näkökulmasta tilanne on huomattavasti lohduttomampi kuin rohkaisua tarvitsevan poikasen kannalta. Erityisesti juuri nyt vaikuttaa siltä. Kesällä 2020 hallitus neuvotteli Suomen hankkeeseen, joka sitoo meidät yhteisvelkaan ja voi lopulta hajottaa koko EU:n.

Taustani

Olen mukana pelastusrahasto.fi  -ryhmässä, joka haluaa herättää keskustelua neuvotellusta elpymisvälineestä. Tulevina viikkoina bloggaan tällä foorumilla, mutta jos haluat tutustua Eurooppa-näkemyksiini perusteellisemmin, suosittelen kirjaani Ilkeitä ongelmia – tarinoita politiikasta (Tammi 2020).

En esiinny talousasiantuntijana, mutta tunnen hyvin EU:n. Olen poliitikko, joka on väitellyt tohtoriksi ilmastopolitiikasta, pääaineenaan teoreettinen filosofia ja sivuaineena ympäristöpolitiikka.

Meppinä vaikutin 15 vuotta kahdella vuosituhannella ja kolmella vuosikymmenellä 1999-2014. Näin aitiopaikalta, milloin EU rikkoi ensimmäisen kerran rahaliiton sääntöjä, eikä siitä mielestäni seurannut mitään hyvää. Se totutti meidät maailmaan, jossa markkinakuri ei käytännössä toimi vaan talous zombiutuu asteittain – kunnes joskus rysähtää kunnolla, kun markkinoiden luottamus ylivelkaantuneeseen Eurooppaan loppuu.

Finanssikriisi ja hätätoimet

Kymmenisen vuotta sitten tapahtumakulku oli seuraava: vuonna 2008 laukesi kansainvälinen finanssikriisi, joka heijastui Eurooppaan paniikkina ja lamana. Vuoden 2009 loppuun mennessä alijäämät ja julkiset velat näyttivät kestämättömiltä useissa jäsenmaissa, ja Kreikan julkinen talous ajautui ensimmäisenä maksukyvyttömään tilaan. Oppositio oli voittanut marraskuussa 2009 vaalit ja paljastanut budjettivajeen nousseen 12,7 %:iin BKT:sta. Toukokuussa 2010 Kreikasta tuli ensimmäinen apupakettiin turvautunut maa, kun se sai 110 miljardin euron lainan euroalueelta ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta IMF:lta. Irlanti seurasi perässä marraskuussa 2010 (85 miljardia euroa) ja Portugali maaliskuussa 2011 (78 miljardia euroa).

Noihin aikoihin olin Kokoomuksen varapuheenjohtaja. Pari ensi päivää olin kyllä puolueen uskollinen soturi, perustelin suunnitellut hätätoimet kuten kansaa palvelevan poliitikon tuleekin. Blogissani Kreikka: mitä, miksi ja kuinka paljon tein tiedottavan postauksen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä aiotaan tehdä. Kirjoitin mm. näin:

”Kreikka saa rahaliiton jäsenmailta ja IMF:ltä 110 miljardia lainaa, joka sen on määrä maksaa takaisin kolmessa vuodessa. —Takaisinmaksu tapahtuu vuosina 2013-2016. Korko määräytyy osin kolmen kuukauden euriborin perusteella, osin kiinteän euriborin ehdoilla. Euroalueen koroksi on arvioitu noin 5 prosenttia, IMF:n korko on matalampi. Euromaat lainaavat tarvittavan rahan markkinoilta omilla markkinakoroillaan. –Summa kuulostaa suurelta, etenkin kun raha täytyy lainata muualta, mutta nyt yksioikoisista rinnastuksista olisi etenkin poliitikkojen syytä pidättäytyä. Vaihtoehdot ovat arvaamattomia, sillä hallitsematon talouskaaos voi levitä. Se heijastuisi kaikkiin, myös euron ulkopuolisiin EU-maihin.

Tärkeää on tiedostaa, ettei kyseinen raha ole mistään pois. Reumasairaaloita ja vanhusten vaippoja on harhaanjohtavaa tuoda rinnastettavaksi, sillä nyt ei puhuta olemassa olevasta rahasta eikä Suomen valtion budjetista. Raha luodaan lainaamalla, kuten suurin osa muustakin tällä hetkellä käytössä olevasta rahasta. Ja olettaen, että Kreikka ei mene konkurssiin, Suomi voi tehdä lainalla voittoa. Se on koko lainaamisen idea.” (Iltalehti, Uusi Suomi 4.5.2010)

Nyt nuo kaksi viimeistä lausetta huvittavat minua suuresti. Mutta kirjoitin juuri sen, mitä meille oli Suomen hallituksen taholta kerrottu. Nyt tiedämme, ettei suunnitelma ollut vähääkään realistinen. Ehkei sitä edes tosissaan tarkoitettu sellaiseksi vaan se oli poliittisen suunnitelman myyntipuhe.

Pragmaattisuus ei riitä

Kävi kuitenkin niin, että heräsin seuraavana yönä Brysselissä. En voi sanoa muuta kuin että se oli klassinen omantunnon kolkutus. Singahdin sängyssäni istumaan, kun tajusin, etteihän se näin voi mennä. Eihän tässä ole mitään järkeä, tarinan moraalinen opetus on väärä. Miten en ollut havainnut sitä heti? Olin toistanut kuin papukaija sanoja, jotka suuhumme oli laitettu. Nehän olivat valhetta.

Ajattelin puoluettani. Arvokkaaseen perintöömme kuuluu aina maininta, että olemme arvopuolue. Juuri nythän sen pitäisi merkitä jotain. Arvojen tulisi johtaa etenkin silloin, kun tulevaisuuden edessä on verho, ja faktoja puuttuu. Mutta en nähnyt arvoja, näin vain pragmaattisuutta.

Politiikassa pitää olla kyse paitsi pragmaattisuudesta myös moraalista. Tehtyjen suurten päätösten tulisi olla järkeviä ja realistisia, ja niiden tulisi vastata kansalaisten oikeustajua, käsitystä oikeasta ja väärästä. Jos moraalinen tuki ja ymmärrys puuttuu, rakennetaan hiekalle. Tämän tarinan moraalinen opetus olisi erittäin huono: huono talouspolitiikka, huijaamiseen perustuva yli varojen eläminen ja harmaan talouden sietäminen ei vastaa oikeustajuamme.

Sanoin sen suoraan seuraavissa kirjoituksissani, mm. Nykypäivän kolumnissa 6.5.2010  Hengen ja aineen kriisi. 

Olin vielä Kokoomuksen ensimmäinen varapuheenjohtaja, kun JyrkiKatainen puolueen puheenjohtajana ja asiasta neuvottelevana valtiovarainministerinä ajoi Kreikan lainoittamista periaatteella, että näin otettaisiin ”niskalenkki markkinavoimista”. Totta kai hän oli oikeassa siinä, että markkinapaniikki olisi voinut aiheuttaa kohtuutontakin tuhoa. Totta kai tilanne vaati toimia, mutta olivatko toimet juuri näitä? Itse esitin, että prosessin tulisi olla IMF-johtoinen ja tukijapiirin pitäisi koostua velkojamaista – lähinnä Saksan ja Ranskan pitäisi pääomittaa omia pankkejaan, jotka Kreikan vuoksi olivat vaarassa, eikä kaataa tilannetta euroryhmälle ja rikkoa samalla rahaliiton sääntöjä. ”Euroalueen harteille suunniteltua massiivista lainaa tulisi vielä kertaalleen harkita: paitsi että se on rahaliiton omien perusperiaatteiden vastainen, EU-kansalaisten oikeustajua ei ole viisasta katkeroittaa. Jos luottamuspääomaa murennetaan, sopimuksista on entistä vaikeampi pitää kiinni”, kirjoitin.

Pitkittynyt letkuruokinta

Emme saa koskaan selville, oliko Kreikan tukeminen rahaliiton kautta paras ratkaisu. Tietenkin jonkinlainen kaaos olisi syntynyt ilman sitä. Itse uskon, että se olisi ollut lyhytaikainen ja talouspoliittisesti tervehdyttävä myllerrys, jonka jälkeen euroalue olisi toipunut. Nyt tuli markkinoille väärä viesti. Se viesti ei hillinnyt luotonantoa, kun luototustoiminnasta katosi käytännössä riski.

Joku saattaa ajatella, että hyvinhän siitä Kreikasta selvittiin. Minä ajattelen, ettei tehdyn politiikan hintalappu ole vielä realisoitunut. Se oli vain ongelmien lykkäämistä. Markkinoille syntyi uusi ja entistä suurempi kupla, jonka puhkeamista joudumme yhä pelkäämään – loimme zombiutuvan talouden. Onko se enempää kuin ison luokan pyramidihuijaus? Sen sijaan ne monet korjaustoimet, jotka kriisistä seurasivat, kuten vahvempi finanssipolitiikan seurantajärjestelmä tai pankkiunionin ja sijoittajavastuun selkiyttäminen, ovat olleet askel terveempään suuntaan.

Kreikka-laina johti meidät myös  vaikealle polulle, josta seurasi uusi pakollinen päätös kerta toisensa jälkeen ja pitkittynyt letkuruokinta. Vasta vuonna 2015 Suomen hallitusohjelmaan kirjattiin no-bailout-ehto, tosin sitäkin rikottiin. Kertyneistä yhteisistä veloista ja takauksista johtuu myös se, että rahaliitto on hankala purkaa. Silti uskon väitteisiin, joiden mukaan hallittu purku on parempi vaihtoehto kuin hallitsematon hajoaminen. Nyt näen asian niin, että elpymisväline on epätoivoinen yritys estää hajoaminen nykyisten päättäjien aikana – mutta se tapahtuu joka tapauksessa. Tavallaan joudumme tekemään vain huonoja valintoja, ripulin ja oksennuksen välillä. Mutta rehellinen kysymys on tässä: haluammeko pyramidin romahtaessa olla polvillamme Espanjan ja Italian veloissa vai olisimmeko sentään omilla polvillamme?

Muistatteko vielä EU:n idean?

Toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vaivaiset viisi vuotta. Uusi sota haluttiin estää. Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin älynväläys oli, että maat piti sitoa toisiinsa taloudellisista eduistaan, yhteisen omistusvastuun kautta. Jos ne yhdessä omistavat sen, minkä avulla rakennettiin aseita, sotiminen loppuu: “Tuotannosta otetaan näin yhteinen vastuu, ja siitä seuraa, että sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen.” Yhteisen vastuun tuli ”muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muita päätyneet itse.” Tämä Schumanin julistus 9. toukokuuta 1950 jäi historiaan, eikä vain siksi, että sanat kirjattiin asiakirjaan, jossa ehdotettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamista.  Sanat muistetaan siksi, että ne olivat oikeasti nerokkaita.

Kukaan ei voi kiistää, etteikö idea olisi toiminut. Eikä kenenkään tarvitse edes kysyä, onko EU arvo- vai talousyhteisö, sillä tuo neropatti Schuman laittoi nämä sisäkkäin: rauhaa ajettiin talouden avulla.

Viholliset sidottiin tiukasti yhteen taloudellisten etujen kautta. Tuli rauha. Mitä tapahtuu, kun ystävät sidotaan tiukasti yhteen taloudellisista tappioistaan, yhteiseen isoon velkaan?

Pelkään vastata.