Erkki Tuomioja tietokirjailijana
Erkki Tuomioja vuonna 2014. Kuvan lähde on Wikipedia.
– – –
Olen lukenut tähän mennessä kolme Erkki Tuomiojan kirjoittamaa muistelmaa ja tietokirjaa. Ne ovat olleet mielestäni ihan arvokkaita lukukokemuksia. Hän paneutuu huolellisesti jokaiseen valitsemaansa aiheeseen. Jos on kyse historiasta, niin hän ottaa etäisyyttä tutkijana kirjoittamaansa aiheeseen. Jos on kyse poliittisista muistelmista, niin kirjoittamisessa on mukana vahvasti oma arvomaailma ja mielipiteet. Hän ei kaihda arvostelemasta myöskään oman puolueensa SDP:n keskeisiä vaikuttajia ja puoleen johtohenkilöitä.
Nuo 3 kirjaa, jotka olen ehtinyt lukea luettelen siinä järjestyksessä kuin ne eteeni luettaviksi tulivat.
1. Erkki Tuomioja: Jaan Tönisson ja Viron itsenäisyys (Tammi, 2010), 351 sivua
Aihe liittyy kirjoittajan omaan henkilöhistoriaan siten, että virolainen Jaan Tönisson oli ensimmäinen mies hänen virolaissyntyisen isoäitinsä Hella Wuolijoen (Ella Murrikin) elämässä. Hella oli silloin 15-vuotias. Kirjoittaja kertoo Viron historiasta tutkijan otteella. Hänen kirjansa oli ensimmäinen Jaan Tönissonista kirjoitettu suomalainen teos.
2. Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista – Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa (Tammi, 2006), 424 sivua
Kaikki alkoi Virossa, kun Murrikin perheeseen syntyi 4 lapsen joukkoon sisarukset Ella (myöhemmin suomalainen Hella Wuolijoki) ja Salme (myöhemmin Britannian kansalainen Salme Pekkala-Dutt). Heistä Salme oli poliittisesti punaisempi ja jyrkästi vallankumousta ajava. Sen sijaan Hella oli maltillisempi ja demokraattiseen kehitykseen pyrkivä sosialidemokraatti ja myöhemmin SKDL:n edustaja. Kuitenkin Hella joutui sovittamaan sotien aikana tekojaan vankilaan, otettuaan suojiinsa kotiinsa Neuvostoliiton Suomeen lähettämän vakoilijan.
3. Erkki Tuomioja: Siinä syntyy vielä rumihia – Poliittiset päiväkirjat 1991 – 1994 (Tammi, 2014), 680 sivua
Tämä muistelma on ensimmäinen Erkki Tuomiojan tarkkoihin ja kantaa ottaviin päiväkirjoihin perustuvista poliittisista muistelmista. Tuo kirja sai jatkoa myöhemmin vastaavilla poliittisilla muistelmilla. Minua kirjassa yllätti kirjoittajan jopa tuomitseva ja katkera asenne omia puoluetovereitaan kohtaan. Sen ymmärsin, kun kilpailevien puolueiden pyrkimyksiä vähäteltiin ja arvosteltiin. Oman puolueen johtaviin henkilöihin kuten Paavo Lipposeen ja Martti Ahtisaareen suunnattu kritiikki oli niin kovaa, että sen kohdetta alkoi lukijana melkein sääliä. Sen sijaan ruotsalaisen kansanpuolueen Jörn Donner tuntui olevan Erkin hyvä ystävä. Kirjaa oli sen päiväkirjamaisuuden vuoksi yllättävän raskasta lukea.
Muita Erkki Tuomiojan kirjoja otan tässä lyhyesti mainittuina:
4. Sakari Tuomioja – suomalainen sovittelija (2007).
5. Luulin olevani aika piruileva – Poliittiset päiväkirjat 1995-1997 (2016).
6. Ei kai eilisestä jäänyt vammoja – Poliittiset päiväkirjat 1998-2000 (2018).
7. Tunnustan pelänneeni pahinta – Poliittiset päiväkirjat 2001-2002 (2019).
8. Tulevaisuuden varjossa – selviääkö ihmiskunta? (2021).
9. Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä – Poliittiset päiväkirjat 2003-2004 (2022).
Salme toimi Kominternin agenttina Britanniassa.
https://en.wikipedia.org/wiki/Salme_Pekkala-Dutt
Ilmoita asiaton viesti
Kirja Sakari Tuomiojasta on erityisen suositeltava. Tuomiojan suvussa on riittänyt kansanedustajia monessa polvessa.
Ilmoita asiaton viesti
Erkki Tuomioja olisi voinut sehellisesti ja jukisesti ilmoittaa
olevansa kommunisti.
Ilmoita asiaton viesti
Naurettavaa. Liberaali sadankomitealainen sosiaalidemokraatti.
Ilmoita asiaton viesti
Tanner ja Koivisto oli demareita, mutta Tuomioja oli, kuten Hellakin,
pesunkestäviä kommunisteja. Amen.
Ilmoita asiaton viesti
Vaikutelmatasolla, Tuomiojasta tulee mieleen Koivisto, siinä kun julkkiksia jossain nähnyt. Vaikutelmaa ei osaa heti nimetä, tosin tuo ei taida olla yrityksenä kovin hyvä.
Mitä tulee mahdollisiin vahvuuksiin kirjoittajana, jotain luontevuutta voi arvella olemassaolevaksi, vaikka jälkiviisaasti todeten.
Koivisto tuskin on erikoistunut kirjoittamiseen, tai en ainkaan ole tästä kuullut. En toisaalta ihmettelisi, jos olisi kyennyt, tai tehnyt näin.
Vertailut on ihan jees, joskus.
Ilmoita asiaton viesti
Ai ”vaikutelma”? No, Koiviston tuotannosta, muun muassa:
Linjaviitat, 1983 (käännetty useille kielille)
Politiikkaa & politikointia 1979–81, 1988.
Maantiede ja historiallinen kokemus, 1992 (käännetty useille kielille)
Kaksi kautta I, 1994. ISBN 951-26-3947-5
Kaksi kautta II. Historian tekijät, 1995. ISBN 951-26-4082-1
Liikkeen suunta, 1997. ISBN 951-26-4272-7
Koulussa ja sodassa, 1998. ISBN 951-26-4384-7
Venäjän idea, 2001. ISBN 951-31-2108-9
Itsenäiseksi imperiumin kainalossa – mietteitä kansojen kohtalosta, 2004. ISBN 951-31-3181-5
Ilmoita asiaton viesti
Erityisesti suositeltava on, tietenkin, ”Venäjän idea”.
Ilmoita asiaton viesti
Oli uutta.
Tuomiojaa seurasin kerran livenä, ja kerronnasta painottui sen verran historia kulkua käsittelevä osuus, että ei voinut olla huomaamatta.
Kirjoistaan en tiennyt, että olisi enemmän kirjailua harrastava, kuin mitä politiikot joskus. Koivistoa osasin veikata vaikutelman puolesta, tosin en olisi uskonut, että sen tarvitsee aina näkyä kirjatuotantona.
Onko sitten käytännössä mahdollista olla jotenkin perusteellisempi ajattelussaan, ellei kirjoita, tai muuten osallistu verbaalisesti. Kysymys tulee väistämättä mieleen, vaikka vastaus voi olla vaikea muodostaa.
Tuli juuri kirjoiteltua näin: https://konbuuttori.blogspot.com/2022/12/perception-or-expression.html
Joskus sanottu, että maailmassa tietyt uudet isotkin asiat, voivat lähteä samanaikaisesti, hyvin eri alueilta, ts maailmassa olisi jotain kytkennällisyyttä, vaikka tätä ei osaisi selittää.
Mitä tulee sattumallisemman oloisiin, koskien näitä Usaritienoita… ajatukselliset yhtenäisyydet ovat jonkin verran väistämättömän oloisia. Päinvastainen ihmetyttäisi. Tavan havainto, mutta aina nämä vähän yllättää, kun toteaa.
Ilmoita asiaton viesti
Juu, olen lukenut usean Koiviston kirjan. Aika hviä
Tyyli on ”töksähtelevä”, mutta siihen tottuu helposti,
vähän niinkuin Manun puhekin. Kirjojen sisältö
on kyllä täyttä asiaa. Suosittelen kaikille.
Ilmoita asiaton viesti
Sitten vain Tuomiojan kirjojen kimppuun. Sakari Tuomiojan elämäkerrasta kannattaa aloittaa.
Ilmoita asiaton viesti
Olen lukenut ainakin pari Tuomiojan kirjaa, viimeksi Hellan elämänkerran. Ei mainittu kertaakaan että isoäiti olisi
mieluiten nähnyt bolsevikki Suomen.
Hella meni jopa Moskovaan hoitamaan terveyttään.
Suomalaiset tai ruotsalaiset lääkärit eivät olleet
tarpeeksi hyviä.
Ilmoita asiaton viesti
Joskus sanotaan, että aateluus velvoittaa. Tuomiojan kohdalla voidaan ajatella, että perimä velvoittaa ja tämän seikan hän on sisäistänyt taiten.
Sakari Tuomioja, hänen isänsä, oli hyvin ansioitunut diplomaatti, YK:n rauhanneuvottelija, jota pyydettiin myös kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1962 vaaleihin.
Äidin puolelta sen sijaan kuuluisuus tulee ennen kaikkea Hella Wuolijoesta, joka oli hänen äitinsä äiti, kommunistiksi ja Neuvostoliiton kätyriksi mielletty kansalainen.
Erkki ei ole tuominnut kumpaakaan näistä ”esivanhemmistaan”, vaan analysoinut hyvin neutraalisti heidän toimintaansa ja merkitystään.
Monet pitävät Tuomiojaa vasemmistodemarina, mutta en itse osaa oikein mieltää syytä tähän. Hän ei ole sisäpoliittisesti koskaan ollut varsinainen ”kova” sosialisti talouspoliittisessa mielessä ja hänen suuntautumisensa poliittisessa toiminnassa on ollut painotukseltaan enemmän kansainväliselle areenalle päin.
En ole havainnut hänen lausunnoissaan mitään sympatiseerausta Putinin Venäjää kohtaan ja entisestä nuoresta radikaalista EEC-sopimuksen vastamielenosoittajasta on kuoriutunut äärimmäisen EU-myönteinen länsimaiseen yhteistyöhön panostava yksilö. En osaa kuvitella, että häntä olisi saatu mukaan esimerkiksi Nordstream kaasuputkipromoottoriksi t.m.s.
Viime aikoina on heitetty epäilyksen varjoa hänen päälleen johtuen kasvokkain tapahtuneesta yhteydenpidosta Kremliin parisen vuotta Krimin valtauksen jälkeen. Pidän todennäköisenä, että hän on ennen kaikkea halunnut oppia ymmärtämään Venäjän johdon ajatuksia paremmin, mikä sinänsä ei ole mitenkään huono asia. Vastaavasti Hella Wuolijoki piti yhteyttä Neuvostoliiton Tukholman suurlähettilääseen Aleksandra Kollontaihin talvisodan aikana tarkoituksena aikaansaada rauhanneuvottelut, ei suinkaan paljastaakseen Suomen salaisuuksia.
Ilmoita asiaton viesti
Sakarihan itse asiassa oli Kokoomuksen presidenttiehdokkaana vuoden 1956 vaaleissa, vaikka kuului Vapaamielisten liittoon. Kyseessä oli näpäytys Kansanpuolueelle, joka ei suostunut yhteiseen ehdokkaaseen.
Vuonna 1962 Kokoomus kyllä taipui heti Honka-liiton kaatumisen jälkeen Kekkosen taakse.
Nykynuorille olisi muuten melko vaikea selittää, että niissä vaaleissa Kekkonen sai kolme vasemmistolaista vastaehdokasta. Rafael Paasion (sdp), Paavo Aition (skdl) ja Emil Skogin (tpsl) ajattelutavoissa ei käytännössä ollut mitään eroa: tarkoitus kai olikin, ettei Kekkosen valintaa varsinaisesti häiritä yhteisellä vastaehdokkaalla.
Ilmoita asiaton viesti
Kekkosta ei valittu yhtään kertaa presidentiksi ilman Tehtaankadun ”myötävaikutusta”. Piste.
Ilmoita asiaton viesti
Ei ilman ”myötävaikutusta” tietenkään, mutta kyllä siihen jonkin verran äänestäjiäkin tarvittiin: Kekkosen vaaliliitto sai 1 152 700 ääntä vuonna 1968 ja 2 017 631 ääntä vuonna 1978.
Jälkimmäisistä äänistä Koivisto olisi saanut suurimman osan, jos hänet olisi asetettu ehdokkaaksi.
Tuo boldaus ja sanan ”piste” käyttö viittaa siihen, että pelkäät keskustella itsesi kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Mainitaan nyt vielä sekin, että vuonna 1978 Erkki Tuomioja ainoana näkyvänä poliitikkona ei suostunut Kekkosen valitsijamiesedokkaaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Jos aia olisi jätetty täysin äänestäjille, Kekkosta ei olisi vatittu kertaakaan.
Tämä on kuultu monelta suomalaiselta historiantutkijalta.
Ilmoita asiaton viesti
Itse olisin tietenkin vuonna ’56 äänestänyt Fagerholmia, mutta en ollut vielä ihan 1-vuotiaskaan. Eivät senkään valitsijamiesvaalin äänimäärät mitään salaisuuksia ole:
Kekkonen 26,93%
Fagerholm 23,33%
Tuomioja 19,66%
Kilpi 18,69%
Rkp 6,86%
Rydman 4,52%
Ilmoita asiaton viesti
Kehottaisin kuuntelemaan YLE-arkiston ääninauhat tästä asiasta.
Ilmoita asiaton viesti
Erkki Tuomiojan TV- ja radiohaastatteluissa nousi pintaan aina USAn haukkuminen, olipa asia mikä tahansa. Kun Suomi oli EUn puheenjohtajamaa (2006?), Tuomioja möläytti jotain niin vihamielisestä USAsta, että se nousi jopa täällä kansallisiin TV-uutisiin.
Luulen, ettei hän vieläkään täysin hyväksy Suomen liittymistä Natoon.
Tarjalle ja Erkille ei tullut kutsua Valkoiseen Taloon.
Ilmoita asiaton viesti
Ihme legenda tuo viimeinen virkkeesi:
https://suomenkuvalehti.fi/kotimaa/paivan-kuvat-usan-hykerteleva-varapresidentti-joe-biden-suomessa-halonen-sai-kutsun-washingtoniin/?shared=5335-74a9da89-4
Ilmoita asiaton viesti
Miksei Halonen mennyt? Maailman mahtavimman valtion
kutsuun ei vastata. Halloo!!
(Halonen pelkäs ettei saa viisumia USAhan. Mitäh?
Muidenkin kommunistien viisumianomuksia hylättiin.)
Ilmoita asiaton viesti
Otaksun, että et ole ihan vakavissasi. Tarja Halonen vieraili Valkoisessa talossa kaksi kertaa. Hän tapasi presidentti Bill Clintonin huhtikuussa 2000 ja presidentti George W. Bushin huhtikuussa 2002. Vuoden 2011 kutsun jälkeen hän ei enää ehtinyt vierailulle ennen kauden päättymistä.
Ilmoita asiaton viesti
Amerikkalaisilla republikaaneilla on usein kuvitelma, että jos jonkun tietyn paskiaisen, vaikka pikku-Bushin, massamurhia hiukan arvostellaan, se olisi jokin kannanotto Amerikkaan. Niinpä ranskanperunoiden nimi muutetaan vapausperunoiksi. Suomalaispoliitikot ovat aina tulleet hyvin toimeen esimerkiksi Joe Bidenin kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Oletko kuunnellut netissä kun amerikkalaiset ”paskiaset” solvaavat toisiansa? Se on niin mehevää kielenkäyttöa, ettei siihen ulkopuolisten apua tarvita.
Ilmoita asiaton viesti
Hellalle tuskin kerrottiin Suomen sotasalaisuuksia.
Ilmoita asiaton viesti