Max Jakobsonin elämä kirjeenvaihtajana, diplomaattina ja toimitusjohtajana

Kuva 1. Max Jakobson lokakuussa 2008. Kuvan lähde on Wikipedia.

Johdanto

Max Jakobson (1923 – 2013) oli diplomaatti ja ulkopoliittinen vaikuttaja. Nuorena miehenä hän oli ulkomailla toimiva kirjeenvaihtaja ja yli 50-vuotiaana hän siirtyi Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajaksi. Myöhempiä aikoja varten hän jätti jälkeensä paljon kirjoittamiaan yhteiskunnallisia ja ulkopolitiikan tietokirjoja.

Hänen tuttavapiiriinsä kuului diplomaatteja, journalisteja, huippututkijoita ja maailman mahtimiehiä niin idästä kuin lännestäkin.  Mieluiten hän ilmaisi itseään kirjoittamalla. Kriitikot ovat ylistäneet Max Jakobsonin kirjallista ilmaisua. hänellä oli poikkeuksellinen taito laajojen kokonaisuuksien hallitsemiseen. Jakobsonin tyylitaju oli erinomainen, ja hän osasi ilmaista sanottavansa selkeästi.

Kasvuikä

Max Jakobson oli viipurilaisen suomenjuutalaisen perheen nuorin poika. Hänen isänsä Jonas Jakobson toimi yksityisenä asianajajana ja Helsingin juutalaisen seurakunnan juristina. Hänen äitinsä Helmi Virtanen ei ollut juutalaista sukua. Hän kuitenkin omaksui juutalaisen uskon avioliitossa ollessaan.

Perhe muutti Viipurista Helsinkiin 1930 Maxin ollessa 7-vuotias. Kouluvuosinaan Max harrasti jalkapalloa ja oli isoveljensä Leo Jakobsonin tavoin koulunsa jalkapallojoukkueen kapteenina. Hän valmistui ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1941.

Sodassa Jakobson oli rintamalla jatkosodassa vuosina 1942 – 1943 Karjalan kannaksella II divisioonan kenttätykistössä. Hän kävi reserviupseerikoulun kurssin Niinisalossa vuonna 1944. Hän oli sotilasarvoltaan yliluutnantti.

Kirjeenvaihtajana ja kolumnistina

Sodan jälkeen Jakobson aloitti toimittajan uransa ensin Suomen Tietotoimiston ja myöhemmin United Pressin Helsingin-toimiston palveluksessa. Suomesta hän siirtyi Lontooseen BBC:n maailmanpalvelun suomenkielisten lähetysten toimittajaksi. BBC:n toimittajana Jakobson raportoi Suomeen muun muassa Armi Kuuselan voitosta Miss Universum -kisoissa Yhdysvalloissa vuonna 1952. Myöhemmin samana vuonna hän selosti Washingtonista käsin Yhdysvaltain presidentinvaaleista. Niissä olivat vastakkain Dwight D. Eisenhower ja Adlai Stevenson.

Hänet nimettiin vuonna 1948 Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtajaksi. Myöhemmin hän sen jälkeen siirtyi Suomen Washingtonin-suurlähetystön sanomalehtiavustajaksi.

Washingtonin-lähettiläs Johan Nykopp palkkasi vuonna 1953 Uuden Suomen 30-vuotiaan Lontoon-kirjeenvaihtajan Max Jakobsonin lähetystönsä sanomalehtiavustajaksi. Pääasiassa Lontoossa ja Washingtonissa keräämänsä, talvisodan kansainvälistä taustaa koskevan aineison avulla Jakobson julkaisi vuonna 1955 suurta huomiota herättäneen teoksensa ”Diplomaattien talvisota”.

Hän oli Helsingin Sanomien kolumnistina vuosina 1990-2008. Hän kirjoitti toisinaan myös Suomen Kuvalehteen joko omalla nimellään tai nimimerkillä ”Veikko Viisi”.

Suomen ulkoministeriön virka

Edellä mainittu teos vaikutti ratkaisevasti siihen, että presidentti Urho Kekkonen nimitti Jakobsonin vuonna 1958 ulkoministeriön sanomalehtitoimiston päälliköksi. Vuosina 1962 – 1965 hän oli ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö. Max Jakobson sanoi uskovansa järkkymättä siihen, että parasta diplomatiaa on sellainen, joka on avointa ja rehellistä. Hän sanoi, että ”hyvä diplomaatti on se, joka ottaa huomioon myös vastapuolen edut. Näin on mahdollista päästä neuvotteluissa tuloksiin, jotka ovat mahdollisimman oikeamielisiä kaikkien asianosaisten kannalta, oikeamielisiä ja siksi myös kestäviä.”

Hän oli vuosina 1965 – 1971 Suomen YK-suurlähettiläänä.

Vuoden 1970 paikkeilla presidentti Kekkonen esikuntineen yritti ajaa Jakobsonia YK:n pääsihteeriksi. Tämä hanke kaatui etenkin Neuvostoliiton vastustukseen. Myöhemmin avatuista asiakirjoista on tullut ilmi, että myös Yhdysvalloilla oli muita suunnitelmia tuon viran suhteen: Henry Kissinger tarvitsi Waldheimia tukeneen Neuvostoliiton apua Intian ja Pakistanin sotimisen lopettamiseksi.  Virallisen selityksen mukaan Neuvostoliitto ei halunnut Jakobsonia pääsihteeriksi sen vuoksi, että hän olisi ollut luonteeltaan liian itsenäinen ja pääsihteerinä häneen olisi ollut vaikea vaikuttaa. Neuvostoliitolla oli siihen aikaan myös hyvä suhde eräisiin maihin, jotka vastustivat Israelia ja juutalaisia. YK:n pääsihteeriksi valittiin lopulta itävaltalainen Kurt Waldheim.

YK-suurlähettilään viran jälkeen hän oli Suomen Tukholman suurlähettiläänä vuosina 1971 – 1974.

Jakobson ei koskaan kuulunut Kekkosen lähipiiriin, vaikka avusti häntä erityisesti presidentin ulkomaanmatkoilla.  Hän ei vieraillut kertaakaan Tamminiemen saunassa eikä osallistunut hiihto-, kalastus- ja metsästysretkille. Tietty etäisyys presidenttiin oli eduksi, sillä Jakobson ei joutunut Kekkosen simputettavaksi kuten Ahti Karjalainen.

Jakobsonin mahdollisesta presidenttiehdokkuudesta oli spekuloitu jo 1970-luvun alkupuolella. Helsingin Sanomien haastattelussa elokuussa 1974 Jakobson oli kuitenkin jyrkästi kiistänyt pyrkivänsä presidentiksi ja ilmoittanut ehdottomasti kieltäytyvänsä ehdokkuudesta.

Kuva 2. Suomen Ruotsin suurlähettiläs Max Jakobson ja rouva Marilyn Jakobson tervehtivät Ruotsin kuningasta. Kuvan lähde on doria.fi.

Elinkeinoelämän valtuuskunta

Uudenvuodenpäivänä 1.1.1975 hänestä tuli Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n toimitusjohtaja vuosiksi 1975 – 1984. Hän toimi tuossa tehtävässä eläkkeelle siirtymiseensä asti.

Tuo järjestö oli juuri perustettu ja Max Jakobson oli sen ensimmäinen toimitusjohtaja. EVA:n toiminta-ajatus oli toimia suomalaisen elinkeinoelämän edistäjänä ja talouspoliittisena ajatushautomona. Aloitteen EVA:n perustamisesta teki joulukuussa 1973 Suomen Pankin johtokunnan jäsen, Suomen Työnantajain keskusliiton entinen toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki.

Järjestön perustajajäseniä olivat Suomen Teollisuusliitto, Suomen Metsäteollisuuden Keskusliitto ja Teollisuudenharjoittajain Liitto (vuodesta 1975 lähtien yhteisellä nimellä ”Teollisuuden Keskusliitto”). Muita perustajajäseniä olivat Liiketyönantajain Keskusliitto, Pellervo-Seura, Suomen Pankkiyhdistys ja Suomen Työnantajain Keskusliitto. EVA:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Päiviö Hetemäki ja varapuheenjohtajiksi Yhdyspankin pääjohtaja Mika Tiivola ja Wärtsilä Oy:n pääjohtaja Tankmar Horn.

Julkisuudessa EVA vakuutti olevansa puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta todellisuudessa sillä oli alkuvuosina vahva sosialististen puolueiden eli SDP:n ja SKDL:n vastainen ohjelma. Jakobsonin johtajakaudella EVA puolusti läntistä markkinatalousmallia Neuvostoliiton tarjoaman suunnitelmatalouden mallia vastaan.

Pyrkiessään hankkimaan tietoa Neuvostoliiton talousjärjestelmästä EVA käytti hyväkseen alan asiantuntemuksen ulkomailla saaneen Tauno Tiusasen perustaman konsulttitoimiston apua.

Viimeisinä vuosina

Eduskunnan ulkoasiainvaltuuskunnalle marraskuussa 1988 pitämässään esitelmässä Jakobson ennusti Itä-Saksan voivan lähitulevaisuudessa kadota Euroopan kartalta. Jakobsonin puhe otettiin Suomessa vastaan ”jäätävästi”. Itä-Saksan edustajat jäivät pois Suomen Itä-Berliinin suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolta.

Kuitenkin vielä vuoden 1989 lopulla Berliinin muuri murtui, ja Saksat yhdistyivät lokakuun alussa 1990.

Jakobson ajoi 1990-luvulla näkyvästi Suomen EU-jäsenyyttä. Jakobsonin mukaan Suomen ulkopolitiikan todellinen hallitsija EU-jäsenyyden alkuvuosina oli pääministeri Paavo Lipponen.

Hänet tunnettiin myös Nato-jäsenyyden kannattajana. Vuonna 2005 julkaistussa kirjassaan Tulevaisuus Jakobson perusteli asiaa sillä, että Suomi ei tulisi saamaan turvatakuita EU:n kautta ja Natoon liittyminen saattaa olla mahdollista vain silloin, kun ei ole näköpiirissä sodan uhkaa.

Kunnianosoituksia

Suomen Leijonan suurristi 1992. Vapaudenristi 1 rintatähtineen 2001. Ministerin arvonimi 1990. Valtiotieteen kunniatohtori seuraavissa yliopistoissa: Helsingin yliopisto 1971, Brandeis University Yhdysvalloissa 1971 ja Åbo Akademi 1988.

Max Jakobsonin kirjasto

Suomen Kansalliskirjasto sai vuonna 2014 Max Jakobsonin tyttäreltä Linda Jakobsonilta lahjoituksena ministeri Max Jakobsonin kirjaston. Noin 90 hyllymetriä käsittävä kirjasto sisältää kansainvälistä ja kotimaista politiikkaa, historiaa, maanpuolustusta, filosofiaa, kulttuurihistoriaa, elämänkertoja ja muistelmateoksia. Mukana on myös taidehistoriaa ja kaunokirjallisuutta. Tätä kirjastoa säilytetään Kansalliskirjastossa erillisenä kokonaisuutena. Siitä osaa voi myös rajoitetusti käyttää.

Tästä aiheesta on tehty seuraava julkaisu. Se on luettavissa painettuna, tietokoneelta pdf-tiedostona osoitteesta doria.fi tai e-kirjana:

Hentilä, Seppo, Ahonen, Harri ja Kinnermä, Maara: Max Jakobsonin kirjasto – kokoajansa näköinen (2018), 157 sivua.

Max Jakobsonia koskevaa kirjallisuutta

Tarkka, Jukka toim.: Max Jakobson – kansainvälinen suomalainen. Max Jakobsonin 60-vuotisjuhlakirja (1983), 261 sivua.

Tiitta, Allan, Mäkinen, Anssi, Jaakola, Leena ja Kallio, Veikko: Kansallisgalleria – suuret suomalaiset, 5. osa, moderni Suomi (1997), 271 sivua.

Niku, Risto: Suomalaisia tietokirjailijoita (2008), 296 sivua.

Tarkka, Jukka: Max Jakobson – kylmän sodan diplomaatti (2010), 319 sivua.

Uimonen, Risto toim.: Täällä Lontoo – BBC:n suomalaistoimittajat idän ja lännen välisessä informaatiosodassa (2020), 339 sivua.

Kuva 3. Max Jakobson elokuussa 1984. Kuvan lähde on agricolaverkko.fi.