Max Jakobsonin kirjoittamia tietokirjoja, osa 1

Käyn tässä kirjoituksen 1. osassa ensimmäisinä ilmestyneitä Max Jakobsonin kirjoittamia suomenkielisiä teoksia. Jatkan lähiaikoina samasta asiasta 2. osassa hänen myöhemmin julkaisemistaan suomenkielisistä tietokirjoista.

Mukaan on lisätty niihin liittyviä muiden ihmisten arviointeja ja kommentteja, joita olen löytänyt.

 

1.  Englanti valinkauhassa (1952)

Risto Niku: Suomalaisia tietokirjailijoita – kirjasta lainaus:

Esikoiskirjansa Englanti valinkauhassa (WSOY 1952) Jakobson kirjoitti juuri Lontoossa ja kertoo sen perustuvan kuuden vuoden aikana Englannissa ja Englannista kertyneille tiedoille, kokemuksille ja ajatuksille.

Osoitteessa finlandabroad.fi kertoo suurlähettiläs Pekka Huhtaniemi Max Jakobsonin muistokirjoituksessa mm.:

Jakobson ryhtyi jatkosodan jälkeen lehtimieheksi ensin Helsingissä mutta siirtyi pian sen jälkeen Lontooseen ensin BBC:n suomenkieliseen toimitukseen ja vuodesta 1948 alkaen Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtajaksi. Siltä paikalta hänet rekrytoitiin vuonna 1953 ulkoministeriön palvelukseen Washingtonin-suurlähetystön pressiavustajaksi.”

 

2.  Diplomaattien talvisota (1955)

Ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi Suomen ulkoministeriön järjestämässä Max Jakobsonin muistotilaisuudessa maaliskuussa 2013 seuraavaa:

Minulle henkilökohtaisesti ensimmäinen kosketukseni Max Jakobsoniin on ollut hänen jo vuonna 1955 julkaistun Diplomaattien talvisota -teoksen kautta. Olen jo paljon ennen kuin itse valitsin historiantutkimuksen omaksi alakseni lukenut teoksen ja ihastunut siihen tavalla, joka on ollut varmaan muillekin kuin minulle tärkeä johdatus historian harrastukseen ja sen analyyttiseen ymmärtämiseen.
Vaikka talvisodasta on kirjan ilmestymisen jälkeen julkaistu kymmenittäin uusia, koko ajan lisääntyvään käytettävissä olevaan lähdeaineistoon perustuvia teoksia, on tämä teos edelleen ällistyttävässä määrin säilyttänyt ylivertaisen asemansa talvisodan diplomaattisen taustan ja kulun analyysina. Jakobsonin laaja myöhempi tuotanto on vain vahvistanut hänen asemaansa historian ja kansainvälisen politiikan huippuanalyytikkona.

Olen itsekin lukenut jo kauan sitten tuon kirjan ja se jäi minulle mieleen hyvänä tietokirjana Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Vuonna 1961 Harvard University Press julkaisi sen englanninkielisen käännöksen nimellä ”The Diplomacy of the Winter War”. Tästä kirjasta on otettu uudet suomenkieliset painokset mm. vuosina 1979 ja 2012.

 

Kuva 1. Tässä kirjan suomenkielisen painoksen kansi vuodelta 1979. Kuvan lähde on antikvaari.fi.

 

3.  Kuumalla linjalla (1968)

Kirjan alaotsikko on ”Suomen ulkopolitiikan ydinkysymyksiä 1944 – 1968”.

Tapahtui 5. marraskuuta 1969:

Neuvostoliiton puoluelehti Pravda arvosteli Suomen YK-suurlähettilästä Max Jakobsonia siitä, että tämä oli teoksessaan Kuumalla linjalla esittänyt YYA-sopimuksen 2. artiklasta Suomen konsultaatioaloitetta korostavan tulkinnan, joka oli ”yksipuolinen” ja ”vastoin sopimuksen henkeä ja kirjainta”.

 

4.  Paasikivi Tukholmassa (1978)

Risto Niku: Suomalaisia tietokirjailijoita – lainaus:

Aika suurlähettiläänä sai hänet kirjoittamaan kirjan Paasikivi Tukholmassa (Otava 1978), joka käsittelee J. K. Paasikiven toimintaa erikoislähettiläänä Ruotsissa vuosina 1936–40.

Osoitteessa jkpaasikivi.fi on entisen diplomaatin ja Ruotsin suurlähettilään Pertti Torstilan kirjoitus otsikolla ”Paasikivi Tukholmassa”. Hän sanoo siinä mm.:

Paasikiven kolmivuotinen aika Suomen suurlähettiläänä Ruotsissa keskittyi turvallisuuspolitiikkaan. Ruotsi piti saada yhteistyöhön puolustamaan Suomen itsenäisyyttä. Myös Ahvenanmaan kysymys oli ratkaisematta. Paasikivi katsoi, että Suomen ja Ruotsin yhteistyö parantaisi myös idänsuhteita. Neuvostoliitossa tilanne nähtiin toisin.

 

5.  Veteen piirretty viiva (1980)

Kirjan alaotsikko on ”Havaintoja ja merkintöjä vuosilta 1953 – 1965”.

Jakobsonin mukaan viimeinen hänen Kekkoselta saamansa viesti oli presidentin marraskuussa 1980 lähettämä kirje, jossa tämä onnitteli Jakobsonia hänen kirjastaan Veteen piirretty viiva. Urho Kekkonen kirjoitti, että

Suomen ulkopolitiikka nojaa tästä lähtien tärkeiltä osiltaan tähän teokseen”.

Olen lukenut tuon kirjan tänä keväänä. Sen esipuheessa Max Jakobson sanoo:

Kerron tässä kirjassa omien kokemuksieni ja havaintojeni perusteella sekä suureksi osaksi omiin muistiinpanoihini, kirjeisiini ja muihin papereihin tukeutuen tapahtumista ja ihmisistä, jotka vaikuttivat Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen aseman muotoutumiseen.”

 

6.  38. kerros” (1983)

Lainaus Kauppalehti Presson (kirjoittaja Olli Ainola) numerosta 19. maaliskuuta 2005, otsikolla Washington petti Max Jakobsonin:

Todellinen valta oli tässäkin asiassa presidentin turvallisuuspoliittisella neuvonantajalla Henry Kissingerillä ja hänen läheisimmällä avustajallaan Marshall Wrightilla. Kolmas vahva mies oli Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs George Bush, joka myöhemmin valittiin presidentiksi ja joka on nykyisen presidentin George W. Bushin isä.

Amerikkalaisten taktiikka alkoi muotoutua syyskuussa sen jälkeen, kun Marshall Wright oli keskustellut Jakobsonin kanssa.

Wright kuvaili vaikutelmiaan Kissingerille toimittamassaan muistiossa. Vaikka Jakobson oli vahva ja osaava, Wrightiä kalvoi Bushin tapaan epäily, että jos Yhdysvallat kiinnittyy Jakobsoniin, loppusuoralla U Thant kiilaa ohi.

– Tehdään mikä on mahdollista, että päästään eroon Thantista, Henry Kissinger kirjoitti avustajansa muistion kulmaan.

Jakobsonista oli näin tullut Yhdysvalloille nappula, jolla krokattaisiin U Thant. Tilalle talutettaisiin Waldheim sen jälkeen, kun Jakobson olisi kaatunut.

Suomalaisille valehdeltiin häpeämättä. Jakobsonin annettiin olla siinä uskossa, että Yhdysvallat olisi hänen takanaan.

Kampanjassa mukana ollut Risto Hyvärinen keskusteli Kissingerin kanssa 9. marraskuuta. Tapaamisesta laaditun amerikkalaisen muistion mukaan Kissinger oli vakuuttanut, että Yhdysvallat tukee Jakobsonia ja käyttää parhaan vaikutusvaltansa, jotta hänet valittaisiin pääsihteeriksi.

Kissingerin lausunto oli tyylipuhdas harhautus, jota Jakobsonin tukijoukot eivät osanneet tulkita. Kohteliaita sanoja käyttämällä suomalaisiin pumpattiin piristeitä, että nämä jaksaisivat roikkua menossa mukana.”

Olen lukenut tuon kirjan tänä keväänä.

Löysin Historiallisesta Aikakauskirjasta 119:3 (2021) Jukka Pesun kirjoittaman tutkimusraportin, jonka otsikkona on”Max Jakobson, Henry Kissinger ja YK:n pääsihteerivaalit 1971”.

Se perustuu uusiin arkistotietoihin ja osoittaa, että Yhdysvallat ei pettänyt Suomea kuten edellisessä lainauksessa väitetään. Neuvostoliitto auttoi Yhdysvaltoja Intian ja Pakistanin välisen sodan lopettamisessa ja siksi Yhdysvallat antoi periksi Neuvostoliitolle. Max Jakobsonia pidetiin liian aktiivisena toimijana ja juutalaisuus oli Neuvostoliiton kannalta este valinnalle.

VTT Jukka Pesu oli artikkelin kirjoittaessaan poliittisen historian tutkijatohtori Turun yliopistossa.

 

 7.  Vallanvaihto (1992)

Kirjan alaotsikko on ”Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974 – 92”.

Agricolassa – Suomen humanistiverkossa 12.2.2004 ollut arvostelu, jonka kirjoittaja oli Mikko Eskola:

Teossarjansa kolmannessa osassa Jakobson käyttää ison osan palstatilasta Suomen naapureiden historian kertaamiseen sekä Suomen suhteisiin naapurivaltioihinsa. Erityisesti Viro ja Ruotsi ovat esillä, mutta tietysti myös Venäjä, vaikkei Jakobsonia sen erityisenä tuntijana tunnetakaan.

Vaikka Suomen ja Viron suhteista Jakobson ei tuo mitään uutta esiin, Viron historian hyvän yleisesityksen voi kirjasta löytää. Monen muun suomalaisen tavoin rintamasotilaana Jakobson jatkosodan aikana tutustui Kannaksella Suomen armeijassa taistelleisiin virolaisiin vapaaehtoisiin, mutta sitten yhteydet Viroon täysin katkesivat. Jakobson tunnustaa, ettei hän aikanaan ymmärtänyt kansojen seuraavan kontaktin, Kekkosen vuoden 1964 Viron-matkan poikkeuksellisen suurta merkitystä eteläiselle sukulaiskansallemme. Vaikka toimikin tuolloin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä. Tämä korostaa Kekkosen, vanhan AKS:n heimoaktiivin, vierailun luonnetta presidentin omana rohkeana operaationa, jonka tavoitteena oli virolaisten rohkaiseminen kielen ja kulttuurinsa ylläpitoon.

Jakobsonin teossarjan kolmannenkin osan luettuaan voi olla kiitollinen ministerin voimien jatkuvuudesta. Jatkossa mitään vastaavaa ei kuitenkaan yli 80-vuotiaalta osaa enää odottaa. Tämä teossarja jäänee hänen uransa päätuotannoksi, tietysti yhdessä koko Jakobsonin uran laukaisseen Diplomaattien talvisota -teoksen kanssa. Eikä näköpiirissä taida olla haastajaa suomalaisesta näkökulmasta kumpuavan 1900-luvun historian kirjoittajaksi.

Tilinpäätöksen ja koko kolmiosaisen 20. vuosisadan tilinpäätöksen keskeisimmäksi anniksi nousee suuri palvelus historiankirjoitukselle. Kirjoittamalla sujuvan ja mielenkiintoisen historiateoksen on Jakobson varmuudella vetänyt historian kysymysten pariin monta sellaista lukijaa, jotka yleensä eivät jaksa historiaan syventyä.”

Olen lukenut tuon kirjan tänä keväänä.

 

Kuva 2. Kirjan ”38. kerros” kansi. Kuvan lähde on goodreads.com.

Eino Tienari
Oulu

Työskentelin koko työurani Oulun yliopistossa. Olen kirjoittanut omaa blogia syyskuusta 2019 alkaen 3 eri alustalla. Olen kiinnostunut sotahistoriasta, yleisestä historiasta, musiikista, tietokirjoista, kirjallisuudesta ja puutarhanhoidosta. Lisäksi luen joskus runoja. Maaliskuusta 2024 alkaen kirjoitan vain Vapaavuoro-osastoon enkä enää Puheenvuoro-osastoon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu