Menetettyä Kannasta 1930-luvulla, osa 2: Koivisto, Kuolemanjärvi, Uusikirkko ja Terijoki

    Johdanto

Kannaksella lähellä valtakunnan rajaa valitsin tähän kirjoitukseen yhden kauppalan ja neljä maalaiskuntaa:

• Koiviston kauppala
• Koiviston maalaiskunta
• Kuolemanjärvi
• Uusikirkko
• Terijoki

Ne kaikki kuuluivat Venäjän keisarikuntaan vuosina 1721–1812 osana ”Vanhaa Suomea” ja sen jälkeen Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812–1917. Sen jälkeen ne kuuluivat noin 25 vuotta itsenäiseen Suomen tasavaltaan vuosina 1918- 1944. Verkosta löytyy paljon tietoa näiden luovutettujen alueiden historiasta.

Kerron hieman myös Koiviston maalaiskunnassa sijainneesta Saarenpään linnakkeesta (Suomen rannikkotykistön yksikkö).

Koivisto ja Koiviston maalaiskunta

Koiviston maalaiskunta ja kauppala sijaitsivat Karjalan kannaksen länsiosassa Suomenlahden rannalla. Alueen pääosan muodosti pitkälle Viipurinlahteen työntyvä niemi ja sen kupeella olevat saaret, Koivusaari, Tiurinsaari ja Piisaari.

Asukkaita oli ennen sotia Koiviston maalaiskunnassa 9 500 ja kauppalassa 2 500. (Asukasluku oli vuonna 1939 toisen lähteen mukaan maalaiskunnassa 8 880 ja kauppalassa 2 270 henkeä. Asukasluku oli vain hieman noussut, sillä vuonna 1930 näissä kahdessa kunnassa oli 10 960 asukasta, kun saman lähteen mukaan vuonna 1939 asukaita oli yhteensä 11 150.)

Maalaiskunnasta Koiviston kirkonkylä ja Kotterlahden kylä erotettiin kunnasta Koiviston kauppalaksi vuonna 1927. Sekä Koiviston kauppalan että Koiviston maalaiskunnan evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvat asukkaat kuuluivat samaan yhteiseen seurakuntaan.

Koiviston kauppalan alueella sijaitsi Koiviston kirkko, sairaala, yhteiskoulu, merikylpylä, pankkeja, kalanjalostomoja, sahalaitoksia ja puutavaraliikkeitä. Vuonna 1916 valmistui Terijoen-Koiviston-rata ja vuonna 1924 rataosa Koivistolta Viipuriin.

Koiviston maalaiskunnan puolella sijainnut Maksalahden satama ja kauppalan alueella sijainnut Koiviston satama muodostivat yhdessä Suomen kuudenneksi suurimman sataman. Mantereen edustan saaristo suojasi sitä tuulilta ja aallokoilta ja sinne johti 9 metriä syvä väylä.

Koiviston maalaiskunnan asukkaat sijoitettiin jatkosodan jälkeen Askolan, Kymin, Mäntsälän ja Pornaisten kuntiin.

Kirjallisuutta:

1. Hiekkaranta, Inkeri: Koiviston kolmet kasvot – elämäni poluilta (Lahti, 1990), muistelma-kotiseutukuvaus.
2. Hilska, Martti V.: Koivistolaiset 1939 (Helsingin koivistolaiset, 1988), paikallishistoria-kylätutkimus.
3. Hoppu, K. W. ja Kansanaho, Erkki toim.: Koivisto – sen vaiheista, asukkaista ja elinkeinoista (Vammala, 1953).
4. Hämäläinen, Pertti ja Siipi, Anna-Kaisa: Tervetulloo Kiiskilää – Koiviston Kiiskilän 400 vuotta (Kiiskilän kylätoimikunta, 1993), paikallishistoria.
5. Loukonen, Pentti: Koiviston Rautanen (Jyväskylä, 2008), paikallishistoria.
6. Pyyppönen, Erkki: Koiviston historiaa (Koiviston kyläyhdistys, 2000 ja 2011).
7. Roininen, Paula: Kyläkuvaus Koiviston Härkälästä (Härkälän kylätoimikunta Kotka, 1988), kotiseutukuvaus.
8. Rossi, Leena: Koiviston arkielämää 1880-luvulta 1930-luvulle (Koivisto-säätiö Porvoo, 2003), paikallishistoria.
9. Sainio, Maire ja Sainio, Toivo: Neljännesvuosisata lottatyötä Koivistolla (Koivikko-säätiö, 1985), Lotta Svärd-yhdistys, lotat ja suojeluskunnat.
10. ”Sinisen salmen rannalla: Koiviston Penttilän kyläkirja” (toimituskunta Tikkurilan paino, 2005), paikallishistoria.
11. Talo, Inkeri: Koivisto Kyytsöset – sukukirja (Hamina, 1999), sukututkimus.

Kuva 1. Koiviston kauppalan ja maalaiskunnan sijainti vuoden 1938 kartalla. Kuvan lähde on hiski.genealogia.fi/seurakunnat (Suomen Sukututkimusseura).

Saarenpään linnake

Saarenpään linnake oli suomalaisia rannikkopattereita varten rakennettu linnake Saarenpäässä, Koiviston maalaiskunnassa. Linnakkeen rakentaminen aloitettiin keväällä 1921. Tykkien hajasijoittaminen aloitettiin kesällä 1937, jolloin niitä siirrettiin katettuihin asemiin läheiseen metsään. Linnakkeella oli myös kenttätykkipatteri ja jalkaväkijoukkoja.

Talvisodan aikana Saarenpäässä oli 6 kpl 254/45 D -tykkiä (254 millimetrin 45 kaliiperin merikanuuna mallia Durlacher, putken pituus 11 metriä 42 cm) ja 2 kpl 152/45 C -tykkiä (152,4 millimetrin eli tasan kuuden tuuman 45 kaliiperin merikanuuna mallia Canet, putken pituus 6 metriä 86 cm).

Kirjallisuutta:

1. Enqvist, Ove ja Tiilikainen, Heikki: Linnakesaaret – rannikkolinnakkeiden elämää sodassa ja rauhassa (Tammi, 2014).
2. Kokko, Arvo: Mantsi, Järisevä, Koivisto – Karjalan kuulut linnakkeet (WSOY, 1950).
3.  Simonen, N.: Tyyntä ja myrskyä – taistelutarinoita rannikoilta (Rannikkotykistön upseeriyhdistys, 1953).

Kuva 2. Saarenpään linnakkeen rannikkotykki. Kuvan lähde on sivusto: salmio.eu.

Kuolemanjärvi

Kuolemanjärvi erotettiin itsenäiseksi pitäjäksi vuonna 1871. Siellä oli vuonna 1938 yhteensä 5 330 henkeä. (Toisen lähteen mukaan vuonna 1939 siellä oli asukkaita 5 690 henkeä.)

Kuolemajärven kunnan alueelta on tehty lukuisia kivi- ja rautakautisia esinelöytöjä. Kesällä 1936 tehtiin kaivauksia Muurilan kylässä. Kunnassa oli pitkä ja kapea Kuolemanjärvi ja sen lisäksi Hatjalahden järvi, Kipinolan järvi ja Kaukjärvi. Kunnan poikki kulki Viipuri – Pietari rantarata.

Kuolemanjärven väestö asutettiin jatkosodan jälkeen Turun ympäristökuntiin.

Kirjallisuutta:

1. Kuorsalo, Anne ja Saloranta, Iris: Evakkolapset (Gummerus, 2012), muistelma.
2. Kuorsalo, Anne ja Saloranta, Iris: Evakkotie (Ajatus, 2006), siirtoväki.
3. Kuorsalo, Anne ja Saloranta, Iris: Sodan haavoittama lapsuus (Ajatus, 2010), sotalapset ja sotaorvot.
4. Pirhonen, Seppo ja Kuorsalo, Anne: Evakosta kaveriksi (Urjalan Karjalaiset, 2010), siirtoväki.
5. Pirhonen, Seppo: Kuolemanjärvi ei kuollutkaan (Kuolemajärvi-säätiö, 2019).

Kuva 3. Kuolemanjärven kirkko, joka tuhoutui sotien aikana. Kuvan lähde on sotahistoriallisetkohteet.fi.

Uusikirkko

Suomenlahti liittyi kiinteästi Uudenkirkon maisemaan. Sen rantaviivaa oli pitäjän alueella 35 km. Uusikirkkolaisten pääelinkeino oli maanviljelys. Teollisuus oli vaatimatonta, lähinnä maatalouden sivuelinkeino. Pikkutilojen viljelijät hankkivat sivutuloja rakennustöistä. Rantakylissä oli kalastus ensi sijalla. Uudenkirkon maisemat olivat hyvin vaihtelevia, maasto kumpuilevaa. Mäet, laaksot, joet ja kymmenet järvet antoivat maisemalle leimansa. Luonnonmaisemien välissä olivat hyvin hoidetut pellot.

Uusikirkko oli koulujen pitäjä. Kansakoulujen lisäksi siellä oli kansanopisto, emäntäkoulu ja maamieskoulu. Kunnasta oli sodissa evakkoon lähteneitä noin 11 500 henkeä. (Toisen lähteen mukaan asukkaita vuonna 1939 oli 11 110 henkeä.)

Uudenkirkon kunnan kirkko valmistui vuonna 1800 ja vihittiin vuonna 1807 Pyhän Johanneksen kirkoksi. Vielä 1900-luvun alussa suuninteltiin uuden kirkon rakentamista, mutta päädyttiin perusteelliseen korjaukseen. Kirkossa oli 1600 istumapaikkaa ja kirkossa käytiin ahkerasti. Suomalaiset sotilaat polttivat kirkon talvisodan alussa 3. – 4.12.1939. Kirkon aarteet saatiin evakuoitua.

Kunnassa sijaitsi aikanaan Vanhansahan kyläosaan kuuluvana erikoisuutena kuulu ja tunnettu Vulinan puisto. Puistossa oli tekolampia, joissa oli saaria. Lampiin oli istutettu ruutanoita. Upean nähtävyyden muodostivat lampien saarissa ja eri puolilla puistoaluetta sijainneet suihkulähteet. Puiston kiinnostavimpana nähtävyytenä pidetiin ns. Pirunkirkkoa, jonne johti kaareva ja kaiteella varustettu kivetty sisäänkäynti.

Uudenkirkon väestö sijoitettiin jatkosodan jälkeen seuraaviin kuntiin: Angelniemi, Halikko, Karuna, Koksi Tl, Marttila, Perniö, Sauvo ja Somero.

Kirjallisuutta:

1. Koli, Arvi: Uusikirkko – kylät kujasineen (Uusikirkko-seura, 1990 ja 2004).
2. Leppälahti, Merja: Merkintöjä sotavuosilta (Turun Uusikirkko-kerho, 2017), sota-ajan kirjeenvaihtoa.
3. Paju, Esko: Uusikirkko (Uusikirkko-seura, 1979), kotiseutukuvaus.
4. Paulaharju, Samuli: Kansatieteellinen kuvaus asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin läänissä (Rakennusalan kustantajat, 1906 ja 1999).
5. Peippo – Hietanen – Koivuhalme: Uusikirkko-säätiö – historiikki (Uusikirkko-säätiö, 1998), kotiseututyö.
6. Sirkiä, K.: Uusikirkko muistelmina ja kuvina (Vammala, 1955).
7. Tabermann, Tommy: Pelastaja (Gummerus, 2006), tosipohjainen romaani.
8. ”Uusikirkko kohtalonvuosina” (Uusikirkko-seura, 1986).

Kuva 4. Uudenkirkon Pyhän Johanneksen kirkko ja sen vieressä on 1850-luvulta kellotapuli. Kirkko on poltettu talvisodassa. Kuvan lähde on luovutettukarjala.fi. Kuvan omistaa Uusikirkko-Seura ry.

Terijoki

Terijoen rannikkokaistale, vajaan kilometrin levyinen (merestä sisämaahan), oli entistä meren pohjaa ja jyrkän rinnealueen ansiosta pohjoistuulilta suojassa. Lauhkean ilmastonsa myötä se oli erinomainen alue rehevälle ja runsaslukuiselle kasvillisuudelle, niin luonnonvaraiselle, kuin ihmisten toimesta tuotetulle. Huviloiden rakentamisen myötä tuotiin varakkaiden rakennuttajien tonteille Ukrainasta junalasteittain humuspitoista mustaa multaa. Ilmastonsa puolesta seutu oli kuin luotu puutarhaviljelykselle.

Erikoisleimansa Terijoen luontoon ja maisemakuvaan antoi 24 km pitkä hiekkaranta, mikä oli kunnan omistuksessa ja niin omien asukkaiden, kuin vierailijoidenkin yhteisessä käytössä. Kalastus oli Terijoella tärkeä elinkeino.

Väestöstä vuoden 1939 lopussa kuului luterilaiseen seurakuntaan 7 200 henkeä, muihin uskontokuntiin ja siviilirekisteriin yli 700 ihmistä ulkomaalaiset mukaan luettuna. (Toisen lähteen mukaan vuonna 1939 väkiluku oli 7 910 henkeä.)

Arkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelema Terijoen kirkko valmistui vuonna 1908. Sotien jälkeen kirkko oli elokuvien esityskäytössä, mutta 1990-luvulla se luovutettiin takaisin alkuperäiseen käyttönsä, nyt Inkerin kirkolle. Rakennus korjattiin perusteellisesti ja sodan jälkeen purettu kellotorni rakennettiin uudelleen.

Kirjallisuutta:

1. Aejmelaeus – Heikkilä – Kokko: Terijoki 1 – Paratiisi meren rannalla (Karisto, 1982), kotiseutukuvaus.
2. Aejmelaeus, Salme: Terijoen vuokot (Karisto, 1998), muistelma.
3. Heikkilä, Ritva: Aurinkorantojen Terijoki (Karisto, 1985).
4. Heikkilä, Ritva: Kultaisten rantojen Kannas – kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä (Karisto, 1986), kotiseutukuvaus.
5. Heikkilä, Ritva: Terijoen vuodenajat – Ollinpäässä kuultua, nähtyä, koettua (Kirjayhtymä, 1991), kotiseutukuvaus.
6. Heikkilä, Ritva toim.: Terijoki 2 – Unelma ennen myrskyä: kotiseutumuistoja 2 (Karisto, 1984).
7. Heikkilä, Ritva: Terijoki – kadotettu paratiisi (Tammi, 2004), paikallishistoria.
8. Kähönen, Ester: Entinen Terijoki – kylämuistoja (Kouvola, 1982), muistelma.
9. Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla – Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009), Suomen historia.
10. Nikkanen, Emil: Terijoki 3 – Helmi heleän lahden: kotiseutumuistoja 3 (Terijoki-seura, 1989). muistelma.
11. Paju, Tuovi ja Kalliomäki, Maijaliisa: Kolme naista Kannaksella (Books on Demand, 2015), Terijoen historiaa.
12. Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma (Otava, 1968 ja 1996), luovutetut alueet, Terijoki.

Kuva 5. Terijoen rautatieasema. Kuvan lähde on luovutettukarjala.fi. Kuvan omistaja on Arimo Rautiainen.

Kuva 6. Terijoen kesäinen ranta. Kuvan lähde on helsinkipietari150.vayla.fi.