Menetettyjä Kannaksen kuntia 5: Muolaa, Heinjoki ja Viipurin maalaiskunta.

Johdanto

Luovutettujen alueiden kirjoitussarjassa on vuorossa menetetyn Kannaksen seuraavat maalaiskunnat:

  • Muolaa
  • Heinjoki
  • Viipurin maalaiskunta

Kirjoitussarja luovutetuista Kannaksen, Karjalan ja Suomenlahden alueista jatkuu vielä rajan taakse jääneellä neljällä maalaiskunnalla tämän kirjoituksen jälkeen: Johannes, Säkkijärvi, Vahviala ja Uukuniemi. Sen jälkeen siirrytään Pohjois-Suomeen, kun sitä seuraavassa tekstissä kerrotaan Sallan ja Kuusamon luovutetuista alueista.

Otan mukaan taas kuvia Kannaksen ja Karjalan kansallispuvuista. Tällä kertaa esittelyvuorossa ovat seuraavat puvut: Muolaan naisen kansallispuku, Heinjoen naisen kansallispuku, Viipurin uusittu naisen kansallispuku ja Viipurin vanha naisen kansallispuku.

 

1. Muolaa

Muolaan virallinen asukasluku oli vuonna 1939 noin 11 300 henkeä. Heistä oli luterilaisia noin 9 400 ja ortodokseja 1 900. Vuonna 1920 asukkaita oli noin 14 900, joten väkiluku oli laskenut sen jälkeen. Kyyrölä tilastoitiin lisäksi vuonna 1920 omana kuntana. Kyyrölän kunta liitettiin Muolaaseen vuonna 1934.

Muolaa on järvirikasta seutua. Suurin järvi on entisen Muolaan kunnan länsiosassa sijainnut noin 12 kilometriä pitkä ja noin 20 neliökilometrin laajuinen Muolaanjärvi (tai Muolajärvi). Muita suuria järviä ovat 6,5 kilometriä pitkä Yksjärvi  ja 10 kilometrin pituinen Kirkkojärvi Muolaan keskiosassa. Näiden lisäksi ovat suurehkoja järviä vielä Punnusjärvi, Suulajärvi ja Äyräpäänjärvi.

Muolaa oli Suomen vanhin seurakunta Viipurin itäpuolella. Seurakunnan 600-vuotisjuhlia vietettiin v. 1928. Viimeisin luterilainen kirkko oli rakennettu vv.1849-52 (arkkitehti Ernst Lohrmann). Siinä oli 2200 istumapaikkaa. Kirkkomaa oli ympäröity luonnonkivistä rakennetulla aidalla. Kirkonmäen kautta kulki ”Mannerheim-linja. Venäläisten tykkituli ja pommitukset jauhoivat pikkuhiljaa kirkon kivikasaksi. Kirkon esineistö pelastettiin myöhemmin, sillä ne oli haudattu maahan kirkon läheisyyteen.

Muolaassa oli vuonna 1939 toiminnassa 23 kansakoulua. Lisäksi Perkjärven asemakylässä toimi kotiteollisuuskoulu.

Karjala-lehdessä oli vuonna 1972 liite otsikolla: Pitäjä pitäjältä – Muolaa. Se on luettavissa luovutettukarjala.fi-sivustolta näköispainoksena. Poimin sieltä seuraavan tekstin:

Viljo Luukka: Muolaan ja muolaalaisten elinkeinot. … Maa, metsä ja järvet olivat tietysti ne luonnon antimet, joille elämä pääasiassa ja ensikädessä rakentui. Lisää kuitenkin haluttiin ja tarvittiinkin. … Pietariin vietiin kaupaksi oikeastaan kaikkea, mitä sinne voitiin kuljettaa. Pellon, karjan ja järvien tuotteiden lisäksi myös keräilytuotteet antoivat sievoisia lisäansioita, kuten kaikki marjat, sienet, tatit jne. Vielä 30-luvulla seilailivat Suulajärven pojat äijiensä kalatynnöreillä, joilla oli kuljetetut elävät matikat ja muut kalanvonkaleet Pietariin herkkusuille.

Kunta ja seurakunta olivat evakossakin entisten asukkaiden oma yhteisö, yhdysside. Kun ne lakkautettiin, perustettiin v.1948 Muolaalaisten-Seura ry.

Kirjallisuutta:

  • Jauhiainen, Helvi toim.: Sukupolvien elämää Äyräpäänjärven rantamilla, Ylä-Kuusaa (Tammela, 1994), kotiseutukuvaus, kuvittetu.
  • Korppoo, Leena toim.: Muolaan kylä ja asukkaat – Meill enne Muolaas, kylät ja asukkaat (Muolaalaisten seura ry, 2022), paikallishistoria, karttoja.
  • Kuorsalo, Anne toim.: Näin Muolaa jäi elämään (Muolaalaisten seura ry, 2016), paikallishistoria.
  • Känkänen, Erkki ja Heikkilä, Leena: Karjala mieles, muistelmia vuosilta 1939-2015 (Forssa, 2015), siirtoväki, henkilöhistoria, Muolaa.
  • Luukka, Viljo toim.: Uuteen elämään – Muolaalaisten seuran 40-vuotishistoriikki (Muolaalaisten seura ry, 1988), järjestöhistoriikki, kuvitettu, karttoja.
  • Sarkanen, Jaakko ja Repo, Kaino: Muolaa ja Äyräpää vv. 1870-1944 (Muolaalaisten seura ry, 1952 ja 2002), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Seppänen, Aimo ja Seppänen, Helmi toim.: Kotikylämme Muolaassa – Telkkälästä Himalan kautta Saustalaan (Somero, 2005), paikallishistoria, muistelma.
  • Seppänen, Helmi ja Seppänen, Aimo: Saustalan kylistä ja asukkaista (Turun yliopiston digipaino, 2005), henkilöhistoria.
  • Sipiläinen, Sulo: Tuhottu kylä ja kaupunki – Muolaan Lehtokylä ja Viipurin kaupungin kohtaloihin liittyviä muistelmia (Pori, 1960), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Sosunov-Perälä, Antonina, Uschanov, Elisaberth ja Juvonen-Usvola, Mirja: Vahvana muistoissamme. Venäjänkieliset ortodoksikylät Kyyrölä – Kangaspelto-Parkkila-Sudenoja (Kyyrölä-kerho, 2018), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Zilliacus, Ville toim.: Muolaan muotokuva, totta ja tarinoita Keksi-Kannakselta (WSOY, 1998), paikallishistoria, karttoja.

Kuva 1. Perkjärven kylänraittia Muolaassa ennen sotia. Kuvan lähde on Museovirasto ja jyrkinen.fi (kuvan omistaja: Jalmari Martikainen).

Kuva 2. Muolaa Vesikala-Harvola kylien äitienpävillä Jooseppi Räikkösen pihalla 1920-luvun lopussa. Kuvan lähde on luovutettukarjala.fi.

 

2. Heinjoki

Heinjoen asukasluku oli noin 3 700 vuonna 1939. Asukkaita oli vuonna 1920 noin 3 600, joten kunnan asukasmäärä pysyi sotia ennen tasaisena.

Kunnan läpi kulki rautatie Viipurista. Radan varrella oli yksi pysäkki ja kaksi rautatieasemaa. Heinjoella ei ollut merkittävää teollisuutta. Teollista toimintaa edustivat muutamat sahat ja myllyt. Kunnan väestön pääelinkeino oli maa-, metsä ja karjatalous. Heinjoki oli myös tunnettu hevospitäjä.

Heinjoen eteläinen puoli oli melko tasaista, mäntyä ja kuusta kasvavaa metsämaata. Pohjoispuoli oli puolestaan epätasaista, sekametsävaltaista kumpuilevaa maata, jossa siellä täällä pisti esiin matalia kallioita.

Viimeinen punatiilinen kirkkorakennus valmistui 1881. Sen oli suunnitellut tunnettu viipurilaissyntyinen arkkitehti Jac Ahrenberg. Tyyliltään rakennus edusti 1800-luvun loppupuolella suosittua tyylisuuntaa, jonka ihanteina olivat gotiikasta peräisin olevat muodot. Jatkosodan lopussa oli kirkkorakennus korjatussa muodossa paikallaan, mutta se tuhoutui jäätyään kuitenkin ehjänä venäläisille. Heinjoen kirkon nykyinen muistomerkki sijaitsee alttarin paikalla.

Heinjoki-säätiö on perustettu vuonna 1948. Sen pääoman muodostivat tuolloin kotiseudulta siirtyneiden ja toimintansa lopettaneiden yhteisöjen varat. Säätiö on monin eri tavon vaalinut entisen kotiseutunsa perintöä.

Kirjallisuutta:

  • Hyytiäinen, Pellervo toim.: Muistojen Heinjoki (Vihti: Heinjoki-säätiö, 1984), paikallishistoria.
  • Karvonen, Viljo: Koprala – kylä Karjalan kannaksella (Kerava, 1979), paikallishistoria, Heinjoki, kuvitettu.
  • Laitinen, Vilho: Heinjoki – kertomuksia ja kuvia Heinjoen pitäjästä (Helsinki: Heinä-säätiö, 1955), paikallishistoria.
  • Lappalainen, Niilo: Karjalaisperhe sodan kiroissa (Saarijärvi: Gummerus, 2000), siirtolaiset, Heinjoki, evakuointi.
  • Ranta, Anni-Helena: Näi yö enne elettii – Heinjoen kirkonkylän koulupiiri (Huhmari: Karprint, 1999), kotiseutukuvaus, kuvitettu.
  • Taponen, Veijo ja Noro, Arvi toim.: Kääntymä – kylä Heinjoella Viipurin läänissä (Vihti, 1983 ja 1998), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Toim.: Ristseppälä-Rättölä – kylät Kannaksella (Vihti, 2001), paikallishistoria, Heinjoki, kuvitettu.

Kuva 3. Arkkitehti Jac Ahrenbergin suunnittelema Heinjoen kirkko ennen sotia. Kuvan lähde on europeana.eu (Museovirasto).

Kuva 3A. Heinjoen kirkon muistomerkki. Kuvan lähde on willimiehenjaljilla.blogspot.com.

Kuva 4. Heinjoen kirkonkylän kansakoulu eli Vamppalan kansakoulu 1920-luvulla. Kuvan lähde on finna.fi (Karjalan Liiton kokoelma).

 

Kartta. Viipurin maalaiskunnan kartta ennen sotia. Kuvan lähde on luovutettukarjala.fi (kartan omistaja: Seppo Rapo).

 

3. Viipurin maalaiskunta

Viipurin maalaiskunnassa oli vuonna 1937 asukkaita noin 19 500, mutta vuonna 1939 asukkaita oli enää noin 16 000 kaupunkeihin muuton seurauksena.

Viipurin maaseurakunnan kirkko oli alkujaan dominikaaniveljestön  vuonna 1481 harmaasta kivestä rakennettu luostarikirkko. Se uudistettiin ja korjattiin perusteellisesti 1828-1833 tuolloin vallalla olleeseen empiretyyliin C. L. Engelin näkemysten mukaan. Kirkko sai osuman talvisodassa venäläisten pommittaessa Viipuria ja se paloi.

Ihantalan seurakunta perustettiin vuonna 1926, koska pitäjän pohjoisosista matka maaseurakunnan kirkkoon oli liian pitkä. Ihantalan kirkon vihki Viipurin hiippakunnan piispa Erkki Kaila vuonna 1927. Tuo kirkko tuhoutui talvisodassa.

Viipurin pitäjä oli ollut vanhastaan maatalouspitäjä ja täälläkin valtiollisen itsenäisyyden alku vuosikymmeninä alan kehitys oli nopeaa. Tehtiin uutta peltoa ja ennen raivattuja kunnostettiin. Suuri huomio kiinnitettiin myös kuivatushankkeisiin, joista suurimmat tehtiin 1930-luvulla.

Esikaupunkiliitosten johdosta useimmat teollisuuslaitokset siirtyivät kaupungin puolelle ja elinkeinorakenteen heiluri kääntyi takaisin kohti alkuperäistä Viipurin maatalouspitäjää. Ennen liitosta pitäjän puolella oli ollut lukuisia, tosin melko pieniä, teollisuusyrityksiä. Niiden määrä pieneni kuitenkin jatkuvasti ja erityisen voimakkaana tuntui vuonna 1933 tapahtunut itäpuolisten alueiden liittäminen kaupunkiin.

Vuonna 1948 perustettu Viipurin pitäjäseura Helsingissä jatkaa entisen Viipurin maalaiskunnan perinteitä. Sen lisäksi on olemassa Viipurin pitäjäsäätiö, joka toimii Lohjalta käsin.

Kirjallisuutta:

  • Antin, Antero: Repola – kylä Viipurinlahden rannalla, kyläkirja (Artjärvi, 1999), paikallishistoria, karttoja.
  • Ellonen, Vilho, Laine, Juho ja Rauhala, J.O.: Entistä Viipurin maalaiskuntaa sanoin ja kuvin (Helsinki, 1947), paikallishistoria.
  • Jaatinen, Stig toim.: Viipurin maalaiskunnan Porkansaaren kylä aikojen saatossa (Helsinki: Porkansaari-seura, 1992).
  • Kopisto, Aarne ja Paloposki, Toivo J.: Viipurin pitäjän historia. 1, vuoteen 1865 (Helsinki, 1967), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Kuparinen, Teuvo: Ihantala rauhan ja sodan aikana – kuvateos. Yliveden koulupiiri (Lahti, 1994), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Kuujo, Erkki, Lankinen, Juha ja Huotari, Eero: Säiniö – ”Viipurin portti” (Helsinki, 1988), paikallishistoria.
  • Kuujo, Erkki, Lankinen, Juha ja Huotari, Eero: Säiniö – ”Viipurin portti”, täydennysosa (Helsinki, 1989), paikallishistoria.
  • Kuujo, Erkki ja Lakio, Matti: Viipurin pitäjän historia. 2, vuodesta 1865 (Mänttä: Mäntän kirjapaino, 1982), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Leino, Kalevi: Suomenvedenpohja – kyliä talosta taloon (Hollola, 1991), paikallishistoria, Viipurin maalaiskunta, kuvitettu.
  • Mether, Leo: Samola – kylä elää muistojen muistoissa (Helsinki, 1996), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Meurman, Otto-I: Viipurin pitäjän historia. 3, Kartanot (Hyvinkää, 1985), paikallishistoria, kuvitettu, karttoja.
  • Moisio, Teuvo: Pihkala, Pihkalanjärvi, Terävälä – Viipurin pitäjän pohjoiset kylät (Nuorisoseura Pihkan toimituskunta, 1991), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Nurmiluoto, Timo ja Vallas, Hannu: Karjala kuvina – Viipurin Karjala (Hämeenlinna: Karisto, 1997), kuvateos, paikallishistoria.
  • Okkonen, Irma ja Ryökäs, Raina: Nuoraa – kylä Viipurin maalaiskunnassa (Hyvinkää, 1980), paikallishistoria, kuvitettu.
  • Sakki, Maija toim. Lapsuutemme kylät – Lyykylä, Rajaharju, Patakahja (Hyvinkää, 1997), kotiseutukuvaus, kuvitettu.
  • : Viipurin pitäjäseura ry 50 v. 1948-1998 (Viipurin pitäjäseura, 1998), järjestöhistoriikki, karttoja.
  • Virolainen, Johannes: Karjalainen kotikylä – Yläsommeen ja Porlammin historia (Helsinki, 1955), paikallishistoria.

 

Kuva 5. Etelä-Karjalan karjanhoitokoulu Talissa Viipurin maalaiskunnassa ennen sotia. Kuvan lähde on finna.fi (Karjalan Liiton kokoelma).

Kuva 6. Säiniön kansakoulun 4. luokka vuonna 1923 Viipurin maalaiskunnassa. Kuvan lähde on luovutetunetelakarjalanpitajat.fi (kuvan lahjoittanut Jouko Kölhi).

 

KANSALLISPUKUJA

Viidessä aikaisemmassa kirjoituksessa on esitelty yhteensä 14 kansallispukua tätä ennen.

 

Puku 15. Muolaan tarkistettu naisen kansallispuku valmistui vuonna 1986. Sen kokosivat Kansallispukuraati, Leena Holst ja Ritva Somerma. Kuvan lähde on kansallispuvut.fi.

Neidon päähine on päälaelle puettava punaisesta verasta valmistettu, sinivalkeilla ostonauhoilla ja tinanastoilla koristettu säppäli, ja vaimon taas nyrkinkokoinen, taidokkaasti muotoonsa laskostettu tärkätty huntu.

 

Kuva 16. Heinjoen kansallispuvun kaksi versiota: kesäasu ja talvisasu. Kuvan lähde on heinjoki.fi.

Nuoret neidot käyttävät säppäliä, nauhamaista päähinettä, jossa on punaiseen verkakaitaleeseen kiinnitettyjä tinanastoja. Aikuisen naisen päähine on huntu. Se on tällä alueella pieni, taidokkaasti poimutettu ja kovitettu.

Puku 17. Viipurin uusittu naisen kansallispuku. Pukumallin suunnittelija ja esikuva-aineisto eivät ole tiedossa. Kuvan lähde on vuorelma.net.

Aikuisen naisen päähine on eksoottinen mustasta silkistä ommeltu natsi. Nuoren naisen päähineenä on kovitettu pinteli, jossa mustalle silkille on kirjottu kuvioita. Sen takana on pitkät mustat silkkinauhat. Tytöt käyttävät hiuksissaan oransseja ja mustia silkkinauhoja.

Puku 18. Viipurin vanha naisen kansallispuku. Viipurin naisen puvun julkaisi Suomalaisen Kanatanssin Ystävät vuonna 1915. Puku selityksineen on saatu Aino Hyppöseltä Viipurissa. Kuvan lähde on karjalainennuorisoliitto.fi.

Aikuisen naisen päähineitä on kaksi: viininpunainen kirjomaton tykkimyssy ja musta helttuhattu eli natsi. Neidon päähine on punamusta pinteli eli selkään roikkuvat silkkinauhat.

Eino Tienari
Oulu

Työskentelin koko työurani Oulun yliopistossa. Olen kirjoittanut omaa blogia syyskuusta 2019 alkaen 3 eri alustalla. Olen kiinnostunut sotahistoriasta, yleisestä historiasta, musiikista, tietokirjoista, kirjallisuudesta ja puutarhanhoidosta. Lisäksi luen joskus runoja. Maaliskuusta 2024 alkaen kirjoitan vain Vapaavuoro-osastoon enkä enää Puheenvuoro-osastoon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu