Menetetyt Laatokan saaret, luostarit ja majakat

       Johdanto

Tähän kirjoitukseen on valittu luovutetun Karjalan Laatokan saaria ja eräs kylä Aunuksessa Laatokan pohjoisrannalla. Kyseessä on seuraavat kohteet:

• Konevitsa
• Lunkulansaari
• Mantsinsaari
• Valamo
• Hanhipaasi ja Heinsimä
• Mäkriän kylä

Ne kuuluivat aikanaan Venäjän keisarikuntaan ja sitten myöhemmin Suomen tasavaltaan vuoteen 1944 asti.

Lunkulansaaren ja Mantsinsaaren tekstejä on korjattu ja tehty lisäyksiä 18.11.2023.

Konevitsa

Konevitsa on Laatokan länsirannan tuntumassa Sortalahden edustalla sijaitseva saari. Suomelle kuuluessaan saari oli osa Pyhäjärven kuntaa. Lähin merkittävä kaupunki on Käkisalmi, joka on 40 kilometrin päässä saaresta. Saaren pituus etelästä pohjoiseen on 6,5 kilometriä ja leveys 2 – 3 kilometriä. Suurin osa rannoista on hienoja hiekkarantoja.

Tämä saari tunnetaan erityisesti siellä sijainneesta ortodoksisesta Konevitsan luostarista. Sen nykyiset rakennukset ovat pääosin 1800-lvulta ja 1900-luvun alusta. Vuodesta 1921 Konevitsan luostari kuului Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka sen veljistö valtaosin oli venäjänkielistä. Suomen ortodoksinen kirkko on perustettu vuonna 1918 ja on ollut autonominen vuodesta 1923 lähtien. Luostarin munkit anoivat Suomen kansalaisuutta ja vannoivat uskollisuuden valan Suomen hallitukselle juhlallisessa tilaisuudessa 29.5.1921.

Talvisodan syttyessä kaikki komennettiin pois saarelta ja arvokkain omaisuus evakuoitiin samalla. Maaliskuussa 1940 munkit muuttivat Suomeen talvisodan loppumisen ja välirauhan vuoksi. He liittyivät Uuden Valamon luostariin.

Kuva 1. Konevitsan luostarin pääkirkko idästä vuonna 2004. Kuvan lähde on Wikipedia.

Kuva 2. Tsasouna Lunkulansaaressa vuonna 1937. Kuvan lähde on jyrkinen.fi ja sen omistaja on Katri Kaukonen.

Lunkulansaari

Lunkulansaari on saari ja kylä, joka kuului Salmin kuntaan. Se sijaitsee Laatokan koillisrannikolla. Saari on aivan mantereen tuntumassa, josta erottaa kapeimmalta kohtaa jokimainen Lunkulanlahti. Saari on 16 kilometriä pitkä ja 3 kilometriä leveä.

Suomelle kuuluessaan saarella oli viisi kylää ja 1 250 asukasta. Saarella oli kolme tsasounaa ja kolme koulua. Tiijalassa oli laivalaituri, jossa Sortavalan ja Salmin välillä liikennöivät laivat pysähtyivät.

Mantsinsaari

Mantsinsaari oli Laatokan koillisrannikolla (Salmin kohdalla). Mantereen ja Mantsinsaaren välissä on Lunkulansaari. Mantsinsaari on 14,5 kilometriä pitkä ja 4 kilometriä leveä.

Saari kuului 1930-luvulla Salmin kuntaan. Suomelle kuuluessaan siellä oli kolme suurta kylää ja 1 750 asukasta. Sinne oli lossiyhteys Lunkunsaaresta ja kesäisin säännöllinen laivayhteys Salmin kirkonkylään. Saarella oli Peltosen kylässä sijainnut Mantsinsaaren kirkko.

Saarella oli kolme majakkaa: Leppäniemi, Sirnitsä ja Hainäluoto. Oritselän kylässä oli Härkämäen rannikkotykistöpatteri, jossa oli kaksi 152 mm Canet 45-tykkiä. Siellä sijaitsi myös Härkämäen kasarmi. Mantsinsaari pysyi suomalaisten hallussa talvisodan loppuun saakka, jolloin sieltä oli vetäydyttävä. Jatkosodassa Suomi valtasi jatkosodassa saaren takaisin kolmeksi vuodeksi.

Tässä on kirja Mantsinsaaren historiasta:

• Peiponen, Valto A.: Laatokan Mantsi – Härkäuhrin saari (Karjalankirjapaino, 1997 ja 2008), paikallishistoria.

Vuonna 2003 perustettiin Mantsinsaari Seura ry, jonka nettisivut löytyvät osoitteesta:  www. mantsinssaariseura.fi

Kuva 3. Heinäluodon majakka Mantsinsaaren eteläkärjessä. Se toimii edelleen. Kuvan lähde on sotahistoriallisetkohteet.fi.

Kuva 3a. Työreki, Salmen pitäjän Mantsinsaaressa 1910-luvulla. Kuvan lähde on finna.fi. Valokuvaaja on Gösta Gronfelt.

Valamo  

Valamon saaristoon kuuluu noin 50 saarta. Vuoteen 1940 asti saaristo kuului osana Sortavalan maalaiskuntaa Suomeen. Jatkosodassa alue oli suomalaisjoukkojen valtaama. Saariston suurin ja tunnetuin saari on nimeltään Valamo.

Ortodoksisen Valamon luostarin veljistö kasvoi ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja vuonna 1913 luostarissa oli 359 munkkia ja 562 noviisia. He edustivat venäläisten lisäksi karjalaisia ja muita vähemmistökansoja ympäri Venäjän keisarikunnan. Luostarin uusi pääkirkko valmistui vuonna 1896 ja se oli valmistuessaan yksi Suomen suurimmista kirkoista.

Suomen itsenäistyttyä luostarin toiminnalle tuli vaikeuksia, koska suurella osalla veljistöä ei ollut Suomen kansalaisuutta. Vuonna 1921 yhteensä 119 munkkia vannoi uskollisuudenvalan Suomen hallitukselle. Maailmansotien välisenä aikana 1920- ja 1930-luvuilla luostarista kehittyi merkittävä pyhiinvaellus- ja matkailukohde.

Siellä vieraili jopa 30 000 matkailijaa vuosittain. Valamosta tuli myös tärkeä hengellisten kokousten pitopaikka. Ensimmäiset ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestettiin Valamossa vuonna 1929. Niille osallistui noin 200 laulajaa ja noin 1000 pyhiinvaeltajaa. Ensimmäiset ortodoksisen papiston veljespäivät pidettiin vuonna 1926. Valamon luostari julkaisi myös hengellistä kirjallisuutta, joka tosin 1930-luvulle asti oli pääosin venäjänkielistä.

Luostarin evakuointeihin ryhdyttiin 10.12.1939 alkaen. Ensimmäisenä evakuoitiin luostarin poikakodin asukkaat sekä luostarin noviisit, jotka sijoitettiin aluksi Outokumpuun, Vanha-Sysmän kouluun. Myöhemmin 20.12.1939 ryhdyttiin evakuoimaan luostarin veljestöstä sairaat veljet sekä ne munkit, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia. Kaikkein arvokkain irtaimisto kuljetettiin pois joulukuussa.

Valamon saaren tuhoisimpien pommitusten 2.2 ja 4.2.1940 jälkeen luostari oli yhtenä suurena tulimerenä. Useat luostarin rakennukset tuhoutuivat, mutta pääkirkko säilyi kuitenkin ehjänä. Loputkin munkit poistuivat silloin paikalta kuorma-autoilla Suolahden kautta Kannonkoskelle. Rauhan tultua 13.3.1940 venäläiset antoivat luostarin tiloissa vielä olleen omaisuuden evakuointiin vain muutamia päiviä.

Keväällä 1940 järjestettiin presidentinlinnassa neuvottelutilaisuus Luovutetun Karjalan johtohenkilöille. Tuolloin presidentti Kyösti Kallio kehotti tilaisuudessa ollutta Valamon luostarin varajohtajaa ostamaan Valamon luostarille erään kartanon Heinävedeltä. Luostarille kuuluivat sen jälkeen ostetun Papinniemen tilan rakennukset sekä noin 30 hehtaaria metsämaata ja 50 hehtaaria peltoa.

Laatokan Valamon luostarin skiittoja (sivuluostareita):

• Johannes Kastajan skiitta sijaitsee pienellä saarella pääluostarin lähellä. Skiitta oli ankaran ja syvällisen rukouksen paikka. Siellä munkit viljelivät viljaa, kasviksia ja hedelmiä. Kalastusta ei harjoitettu. Nykyisin Valamon museo järjestää sinne opastettuja retkiä. Muutamia sen kallisarvoisista ikoneista on nykyisin Kuopion kirkkomuseossa.

• Kaikkien Pyhien skiitta on Laatokan Valamon suurin sivuluostari. Se on rakennettu vuosina 1781-1801. Skiitta on ulkomuodoltaan mukailtu pienoiskuva pääluostarista ja se on rakennettu kivestä. Skiitan irtaimistosta ja ikoneista onnituttiin pelastamaan huomattava osa.

• Pyhityssaari on Valamon saariston kaukaisin. Siellä on Valamon sivuluostari eli skiitta. Ensimmäinen siellä kilvoitellut oli pyhittäjä Aleksanteri Syvärinen (1448-1533). Saarella asui 1930-luvulla enää yksi valvojamunkki. Harva ulkopuolinen pääsi saareen ennen sotavuosia. Nykyisin saarelle pääsee ja skiitan kirkko on säilynyt melko hyvin.

• Smolenskin skiitta rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikana. Pappismunkki Georg (1871-1947) sai Valamon luostarin johdolta siunauksen hoitaa tätä sivuluostaria ja asua siellä. Vuonna 1919 isä Georg vihittiin ns. suureen skeemaan ja hän sai uuden nimen Jefrem. Smolenskin skiitta on edelleen olemassa, vaikka oli neuvostoaikana laiminlyöty. Sitä on sen jälkeen kunnostettu.

• Ylösnousemusskiitta rakennettiin 1800-luvun puolivälissä. Se on punatiilinen kaksikerroksinen kirkko, jonka ulkonäkö muistuttaa Suomessa sijaitsevaa Suistamon ortodoksista kirkkoa. Skiitan yhteydessä toimi 1930-luvulla Valamon poikakoti, johon otettiin köyhien leskiäitien poikia kasvatettaviksi. Skiitan yläkirkon lisäksi on toinen kirkko, joka on pyhitetty apostoli Andreaalle.

Kuva 4. Valamon luostarin pääkirkko ja sisempi kehä 1930-luvulla. Kuvan lähde on sortavala.fi.

Kuva 5. Valamon luostarin satama, johon matkustajalaivat tulivat. Kuvan lähde on sortavala.fi.

Pieniä Laatokan saaria

Hanhipaasi on puuton sammaleen ja kukkakasvien peittämä kallioluoto. Se on muutaman kilometrin päässä Valamosta lounaaseen. Sen rannat ovat äkkijyrkät. Saari on noin 200 metrin pituinen ja leveimmillään 100 metrin levyinen. Saarella sijaitseva majakka on säilynyt rakennusaikaisessa alkuperäisessä asussaan. Sen valon korkeus on noin 27 metriä vedenpinnan yläpuolella.

Hanhipaasin saarella oli jonkin verran majakan henkilökuntaa ja heidän perheitään, mutta vuonna 1932 saari tyhjennettiin asukkaista.

Heinsimä eli Heinäsenmaa sijaitsee Valamosta lounaaseen. Saari oli osana Kurkijoen kuntaa. Saareen perustettiin rannikkotykistön linnake. Saarella toimi Heinäsenmaan linnake. Siellä oli kaksi Canet-tykkiä rannikkopuolustusta varten. Aikoinaan saari kuului Valamon luostarille.

Siellä oli 1920- ja 1930-luvulla joitakin kalastajia. Simo Kukko perheineen vuokrasi saaren ja muutti sinne 1888. Kukon perhe muutti pois saaresta vuonna 1935.

Mäkriän kylä Aunuksessa

Mäkriän kylän seutu oli pinnanmuodoltaan tasankoa. Aikaisemmin tämän maalaiskunnan nimi oli Nekkula. Vuonna 1933 Mäkriässä oli 1 300 asukasta, joista valtaosa oli karjalaisia. Jatkosodassa asemasotavaiheen aikana Aunuksen rataa jatketiin Uuksusta 110 kilometriä Mäkriään. Kylässä on nähtävyytenä 1618 rakennettu Floruksen ja Lauruksen puukirkko, joka on nykyään suojelukohde.

Alueella oli Laatokan merenkululle tärkeä Haapaniemen majakka. Majakka oli 53 metriä korkea. Majakka tuhottiin poisvetäytyvien suomalaisten toimesta kesällä 1944 räjäyttämällä.

KIRJALLISUUTTA:

1. Anttila, Risto: Karjalan luostarit – Valamo, Petsamo, Lintula, Konevitsa (Kr-Kirjat, 1994), sodissa menetettyjen alueiden historiaa.
2. Arseni -piispa toim.: Konevitsan luostari (Otava, 1993), kuvitettu kirja.
3. Arseni -piispa ja Pavinskij, Helena: Konevitsan uudelleensyntyminen (Helsinki, 2002), Konevitsan luostarin historiaa.
4. Karpov, Arvi: Valamo – syvimmällä sydämessäni (WSOY, 1985), muistelma.
5. Karpov, Arvi ja Laurson, Marianna: Kohti Uutta Valamoa – muistoja vuosilta 1939-1941 (WSOY, 1986), muistelma.
6. Kemppinen, Iivar toim.: Valamo – Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta (Valamo-seura ry, 1973), luostarin historiaa.
7. ”Kukkojen sukublogi: Simo Kukko perheineen eli Laatokan saaressa” (2012), nettisivusto kukkojensuku.blogspot.com.
8. Pakola, Johanna ja Laurell, Seppo: Menetetyt majakat (Docendo, 2016), kuvitettu majakoiden tietokirja.
9. Pakola, Johanna: Hanhipaasi. Elämää Laatokan majakkasaarella (Otava, 2022), valokuvilla kuvitettu kuvaus saaren asukkaista ja heidän elämästään.
10. Pantoleimon, toim.: Kristuksen kirkastumisen luostari Uusi Valamo 1940-1990 (Valamon luostari, 1990). Kirjassa on kirjoituksia useilla eri kielillä.
11. Takala, Elsi: Evakkomunkit Heinävedellä – Uuden Valamon arkea 1940-73 (Valamon luostari, 2011). Kuvataan luostarin evakuointi ja sen arkielämää.
12. Taskinen, Juha ja Hankimo, Olavi: Laatokan seitsemän merta (Bajonnoi, 1998), kuvitettu tietokirja.
13. Vanhanen, Mauri: Konevitsan kellot (Karjalan kirjapaino, 2001), historiallinen romaani.
14. Väliaho, Olavi: Laatokan laineet (Karjalan kirjapaino, 1991), muistelma.

Kuva 6. Hanhisaaren majakka vuonna 1891. Majakka toimii edelleen. Kuvan lähde on Luotsi- ja majakkalaitoksen arkisto.

Kuva 7. Haapaniemen majakka ja sen edessä henkilökunnan asuntorakennus, jotka sijaitsivat mantereella Aunuksessa Mäkriän kylässä. Majakkaa ei enää ole. Kuvan lähde on wikimedia.org ja se on vuodelta 1942.