Suomen suojeluskuntien alkuajat

Kulosaaren suojeluskuntalaisia helmikuussa 1921. Kuvan lähde on Helsingin kaupunginmuseo (wikimedia.org).

– – – –

Mannerheim erosi ylipäällikön tehtävästä toukokuun lopulla. Sota-ajan armeijan ylläpitoon ei enää ollut mahdollisuuksia eikä tarvettakaan. Joukkojen motivaatio väheni ja kuri höltyi. Maataloudessa tarvittavat asevelvolliset päästettiin lomalle toukokuun alkupuolella ilman velvollisuutta palata. Osa lopuista joukoista joutui vartioimaan vankileirejä, mikä ei ollut mieluinen tehtävä. Suomessa oli toimiva kansallinen, siihen tilanteeseen riittävä järjestysvalta. Venäläiset sotilaat olivat poistuneet maasta.

Suojeluskuntien alueellisten esikuntien kokouksessa päätettiin kutsua Viitasaaren alueen viiden sekä seitsemän pohjoisen Keski-Suomen suojeluskuntien edustajat Viitasaarelle 8.6.1918. Koolla olleet olivat sitä mieltä, että suojeluskuntien toimintaa tuli edelleen kehittää. Senaatin komiteaa päätettiin pyytää odottamaan yleisen kokouksen terveisiä ennen kuin se löisi kantansa lukkoon. Tuon komitean puheenjohtajan oli majuri V.A. Kotilainen.

Jyväskylään 4. – 5. heinäkuuta koollekutsuttua kokousta voidaan pitää yhtenäisen suojeluskuntaliikkeen alkuna. Maailmansota jatkui vielä ja bolsevikkien Venäjä oli siinä kiinni. Jyväskylän kokouksen osanottajina oli 185 miestä, jotka edustivat 155 suojeluskuntaa. Osanoton runsaus oli yllätys. Kokouksella ei kuitenkaan ollut valtaa päättää muusta kuin omasta mielipiteestään. Kokous ei ollut täysin yksimielinen erityisesti joukkojen vapaaehtoisuudesta.

Kokouksen jälkeen sota-asiantoimikunnan päällikkö Wilhelm Thesleff täydensi aikaisemmin asetettua komiteaa ja kutsui sen laajennetussa kokoonpanossa Helsinkiin. Tuo komitea laati 30. -31. heinäkuuta ehdotuksensa suojeluskuntajärjestön säännöiksi. Senaatti antoi jo 2. elokuuta asetuksen suojeluskunnista suurin piirtein komitean esittämässä muodossa. Asetuksessa luki:

Suojeluskuntain tarkoituksena on maan hallituksen ohjeiden mukaan edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä.”

Tavoitteiden saavuttamiseksi suojeluskunnat antaisivat jäsenilleen sotilaskoulutusta. Jäsenyys oli vapaaehtoista. Tätä asetusta voidaan pitää suojeluskuntajärjestön virallisena aloittajana.

Suojeluskunnat jaettiin kutsuntapiirien mukaisiin suojeluskuntapiireihin, joita johtivat vapaaehtoiset henkilöt apunaan hallituksen suojeluskuntatyötä tekemään palkkaamat henkilöt. Koko suojeluskuntajärjestön ylipäälliköksi määrättiin senaatin sota-asiaintoimituskunnan päällikkö, eli siis nykytermein puolustusministeri. Onkin tärkeää ymmärtää, että suojeluskunnista muodostui jo vuonna 1918 paljon enemmän kuin vain vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Suojeluskuntajärjestö muodosti osan silloisesta puolustuslaitoksesta (nykyään tätä vastaa Puolustusvoimat). Suojeluskuntalaiset olivat siis kiinteämmin sidoksissa puolustuslaitokseen kuin esimerkiksi nykypäivän reserviläisyhdistysten rivijäsenet.

Tammikuun alussa 1919 asetettiin uusi komitea valmistelemaan suojeluskunta-asetuksen uudistamista. Seuraavana toimena sotaministeri Walden vei ministeriössään valmistellun asetusehdotuksen valtioneuvoston käsittelyyn 11. helmikuuta. Sitä korjattiin vielä sen jälkeen. Kotimaahan palannut Mannerheim nimitti valtionhoitajana eversti Georg Dirik von Essenin suojeluskuntajärjestön ylipäälliköksi 29. helmikuuta.

Vuosi 1921 muodostui käänteentekeväksi Suojeluskuntajärjestön historiassa. Valtiovalta ja suojeluskunta-aktivistit yhdessä oikeiston kanssa joutuivat avoimeen konfliktiin. Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö Paul von Gerich julkaisi kesäkuussa 1921 ulkopoliittista kiistaa aiheuttaneen lehtikirjoituksen. Hallitus määräsi von Gerichin erotettavaksi, mutta Suojeluskuntain ylipäällikkö Georg Didrik von Essen kieltäytyi panemasta eroa täytäntöön. Lopulta tasavallan presidentti Ståhlberg erotti von Essenin ja korvasi tämän Karl Emil Bergillä, joka taas ei kestänyt painostusta ja ampui itsensä. Tämän jälkeen suojeluskuntalaisten edustajakokous ehdotti Suojeluskuntain kunniapäällikköä Gustaf Mannerheimia uudeksi ylipäälliköksi. Pian alkoivat levitä huhut suojeluskuntien, aktivistien ja radikaalien oikeistolaisten vallankaappaussuunnitelmasta. Suojeluskunta-aktivistit pitivät kokouksia Mannerheimin asunnolla Kaivopuistossa.

Lopulta sisäministeri Heikki Ritavuori teki kriisin ratkaisusuunnitelman keskustaa lähellä olevien suojeluskuntalaisten kanssa ja hallitus nimitti uudeksi ylipäälliköksi jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmbergin. Mannerheim syrjäytettiin kylmästi ja hallituksen viesti oli selvästi se, että hänellä oli liian suuri poliittinen painolasti kannettavanaan. Mannerheimin tappio tässäkin kamppailussa oli yksi hänen uransa suurimpia pettymyksiä.

Lähdekirja on Kari Selenin kirjoittama ”Sarkatakkien maa, 2001”.

Eino Tienari
Oulu

Työskentelin koko työurani Oulun yliopistossa tietokoneiden parissa. Olen kirjoittanut omaa blogia (eino-lukee-ja-kertoo.fi) toukokuusta 2020 joulukuuhun 2022. Olen kiinnostunut sotahistoriasta, historiasta, musiikista ja eri maiden kirjallisuudesta. Lisäksi luen joskus runoja. Harrastan kesäisin puutarhanhoitoa siirtolapuutarhassa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu