Talvisota Tolvajärven ja Ilomantsin rintamilla

Tämä on talvisotaa käsittelevän kirjoitussarjan 7. osa.

Johdanto

Vihollisen jalkaväkiarmeijakunnan joukot työntyivät joulukuun alkupäivinä 1939 kohti Ilomantsia ja Tolvajärveä. Alueelle keskitettiin Päämajan alainen Ryhmä Talvela, joka pysäytti vihollisen hyökkäykset sekä Ilmantsissa että Tolvajärvellä. Ryhmä aloitti vastahyökkäykset molemmissa suunnissa.

Olen käyttänyt lukemiani sotahistorian tekstejä ilman alkuperäismerkintää. Tässä kirjoituksessa kerrotaan seuraavista aiheista:

• Tolvajärven voitto
• Ägläjärven valtaus
• Ilomantsin taistelut
• Taistelujen muistomerkkejä

Lopussa on luettelo Tolvajärven ja Ilomantsin taistelujen kirjallisuudesta.

          Tolvajärven voitto

Talvisodan syttyessä puna-armeijan miehistövahvuus oli noin 20-kertainen verrattuna suomalaispuolustajiin, sillä puolustus oli vain majuri V. Nikoskelaisen Erillinen Pataljoona 11:n 800 miehen varassa. Pataljoonaa täydensi nuorista, alle asevelvollisuusikäisistä vapaaehtoispojista koottu luutnantti V. Julkusen Osasto Julkunen. Suojeluskunnassa ja sen poikaosastossa saadun koulutuksen perustella heistä noin 100 nuorukaista oli taistelukelpoisia, joten puolustavan joukon kokonaismäärä nousi noin 900 mieheen.

Voimasuhteet tasaantuivat noin viikko sodan alkamisen jälkeen tasoon yhden suhde neljään eversti P.E. Ekholmin Osasto A:n perustamisen yhteydessä. Samalla Ilomantsin puolustuksen kokonaisvastuu siirtyi Tolvajärven taisteluita johtaneen eversti Paavo Talvelan komentaman Ryhmä Talvelan alaisuuteen. Ryhmä koostui neljästä pataljoonasta sekä osastoa vahvistamaan lähetetyistä everstiluutnantti Aaro Pajarin Jalkaväkirykmentti 16:sta ja tykistön patteristosta.

Suomalaisten vastahyökkäys alkoi aamulla 12. joulukuuta tavoitteena motittaa ja tuhota mahdollisimman paljon venäläisten 139. divisioonan joukkoja. Hyökkäys tehtiin aamulla Tolvajärven ja Hirvasjärven jään sekä järvien välisen kannaksen yli. Hyökkäysvalmisteluja hidasti venäläisten kahden pataljoonan yöllä 10.–11. joulukuuta tekemä saarrostusyritys.

Hyökkäys kannasta pitkin kohtasi toisen neuvostoliittolaisen rykmentin vastahyökkäyksen, mutta vahvistusten jälkeen hyökkäys jatkui iltapäivällä ja piiritti ja valtasi rykmentin päämajana käytetyn Tolvajärven matkailumajan kuolleine esikuntineen ja arkistoineen. Suomalaisten tappiot päivän hyökkäyksessä olivat noin sata kaatunutta, neuvostoliittolaisten noin tuhat. Suomalaiset saivat saaliksi tykkien lisäksi 20 panssarivaunua ja 60 konekivääriä. Hyökkäys lisäsi koko Suomen puolustusvoimien uskoa mahdollisuuksiinsa sodassa.

Suomalaiset vetäytyivät takaisin jään yli yöksi ja hyökkäsivät uudelleen seuraavana päivänä. Tämä hyökkäys sai 139. divisioonan perääntymään. Hyökkäys jatkui päiviä. Osa divisioonasta tuhottiin 20. – 22. joulukuuta. Neuvostoliittolaisten tappioiksi uskottiin 22. joulukuuta 1939 noin 2 000 sotilasta.

Kuva 1. Ryhmä Talvelan taistelijoita Tolvajärvellä. Kuvan lähde on wikipedia.org.

          Ägläjärven valtaus

Pian Talvelan piti toteuttaa loppuosa ylipäällikön käskystä ja työntää vihollisjoukot takaisin kohti itärajaa Suojärven suuntaan.

Niinpä Talvelan seuraava tavoite oli Tolvajärveltä parikymmentä kilometriä itään sijainnut Ägläjärven kylä. Talvela ei tiennyt myös neuvostokomentajan ryhmittävän joukkojaan uuteen hyökkäykseen. Vihollisen avuksi oli tulossa uusi divisioonakin.

Keskeltä ja kummaltakin sivustalta neuvostojoukkojen kimppuun suunnattu hyökkäys ei onnistunut suunnitellusti eri syistä mutta esti kuitenkin vihollista toteuttamasta omaa hyökkäystään. Taistelun hajalle lyömät suomalaisjoukot jatkoivat vihanpitoa pienempinä osastoina. Lopulta läpimurto Tolvajärven suunnalla kuitenkin onnistui, ja pääjoukot voitiin jälleen vetää kokoamaan voimia jatkoa varten.

Noin viikon mittaiset rajut taistelut avasivat suomalaisjoukoille tien Ägläjärvelle, mutta sen ensimmäinen valtausyritys 18. joulukuuta ei onnistunut. Taistelujen rasittamat ja harventamat Pajarin joukot eivät onnistuneet murtamaan vihollisen sitkeää puolustusta, koska neuvostojoukot olivat ehtineet rakentaa Ägläjärvestä vahvan puolustuskeskuksen.

Ylipäällikkö oli tällä välin ohjeistanut välttämään raskaita tappioita aiheuttavia sotatoimia, mutta siitä huolimatta Talvela päätti jatkaa hyökkäystä, koska saavutetut asemat olivat jatkoa ajatellen epäedulliset.

Pajarin joukot saivat kipeästi kaivattuja vahvennuksia Ägläjärven valtaamiseksi. Taistelijat olivat loppuun väsyneitä. Pajari itsekin piti lopulta kantaa lepäämään, ja hänen sijaisekseen määrättiin everstiluutnantti Kaarlo Viljanen. Viljanen kaatui everstinä jatkosodassa käveltyään erehdyksessä omaan miinakenttään huhtikuussa 1942. Hänet ylennettiin postuumisti kenraalimajuriksi.

Viimein 22. joulukuuta Ryhmä Talvelan esikunta pääsi ilmoittamaan Päämajaan Ägläjärven takaisinvallatuksi. Jo muutamaa päivää ennen tätä Talvela oli ylennetty kenraalimajuriksi ja Pajari everstiksi. Vielä ei kuitenkaan ollut ylipäällikön käsky täytetty, ja joukot jatkoivat hyökkäystä kymmenisen kilometriä kaakkoon Aittojoelle, missä Aittojoki-linja muodostaisi luonnollisen puolustusaseman.

Kuva 2. Everstiluutnantti Aaro Pajari ylennettiin everstiksi ansioistaan Tolvajärven-Aittojoen taisteluissa. Kuvan lähde on reservilainen.fi.

           Ilomantsin taistelut

Puna-armeijan Ilomantsiin suuntautuneen hyökkäyksen lähitavoitteena oli siirtää joukkoja Tolvajärvellä taistelevien suomalaisten selustaan, jolloin toimintamme olisi vaikeutunut kyseisellä rintamalohkolla merkittävästi. Kirkonkylän valtauksen jälkeen olisi saavutettu Joensuun kaupunki, ja sitä kautta hyvä tieverkosto ja rautatie, joka sijaitsi lähimmillään Kaltimossa. Näitä liikenneväyliä pitkin tapahtuneilla joukkojen siirroilla vihollinen olisi voinut toteuttaa eteläisillä rintamilla suomalaisten saartamisen ja selustayhteyksien katkaisun. Suunnitelmat olivat osa Neuvostoliiton päätavoitetta, koko Suomen miehittämistä.

Hyökkääjällä oli runsaasti moottoroitua kalustoa panssariautoista panssarivaunuihin, jotka puuttuivat suomalaispuolustajilta kokonaan. Vihollisen massiivinen ylivoima ja kaluston laatu olivat täydellisiä yllätyksiä, vaikka kesästä alkaen tehtyjen havaintojen perusteella hyökkäystä osattiin odottaa myös Ilomantsissa.

Pohjoisempana venäläisten 155 divisioona ylitti vanhan rajan Megrissä ja Iljanvaarassa ja eteni kahta uraa kohti Ilomantsia. Eteläisempi Megristä lähtenyt hyökkäyskiila eteni kohti Möhköä ja pohjoisempi Ilajanjärven kautta kohti Korentovaaraa, Lehtovaaraa ja Kallioniemeä.

Ilomantsia kohti hyökkäävien joukkojen määrä oli noin 14 000 miestä, 140 tykkiä ja 45 panssarivaunua. Suomalaisia puolustajia oli sodan alussa noin 400. He joutuivat perääntymään sitkeästi taistellen Oinaansalmen – Kallioniemen linjalle. Jos hyökkääjien eteneminen olisi Ilomantsin suunnilla jatkunut alkumenestyksen mukaisella vauhdilla, koko Laatokan pohjoispuolella taistellut suomalainen IV armeijakunta olisi joutunut saarrostusvaaraan.

Pohjoisimman hyökkäyskärjen suunnassa pääsi pataljoonan suuruinen venäläisosasto 9.12.1939 Ilomantsin pohjoispuolella Kallioniemen silloisen lossin eteläpuolelta Koitajoen yli suomalaisten rintamalinjan taakse Tetrilammen maastoon. Seuraavana päivänä suomalaiset saartoivat pataljoonan ja tuhosivat sen lähes kokonaan. Suomalaiset yrittivät 22. – 23. joulukuuta Kallioniemen suunnalla hyökkäystä neuvostojoukkojen tuhoamiseksi. Hyökkäys epäonnistui. Rintama jäi loppusodan ajaksi Koitajoelle.

Möhkön suunnalla neuvostodivisioona työnsi viivyttäviä suomalaisia ensin Möhköön ja sitten Oinassalmelle. 12. – 13. joulukuuta suomalaiset yrittivät vallata Möhkön takaisin, mutta se ei onnistunut. Samaan aikaan neuvostojoukot pääsivät Nuorajärven yli Muikonniemen ja Taivallammen maastoon ja katkaisivat Oinassalmen taistelijoiden yhteydet Ilomantsin kirkonkylään. 15. – 16. joulukuuta käydyn Taivallammen taistelun jälkeen maantieyhteys selustaan aukesi.

Tämän jälkeen tilanne vakiintui tällä suunnalla sodan loppuun saakka.

          Taistelujen muistomerkkejä

Talvisodan taisteluiden muistomerkki paljastettiin 30.8.1959 Oinassalmella Möhkön tien varrella Petkeljärven kansallispuistoon menevän tienristeyksen kumpareelle. Teksti: ”Tolvajärvi – Oinassalmi – Kallioniemi vesistölinjalla puolustivat Suomen miehet isänmaan vapautta talvisodassa 1939-40.” Muistomerkissä on taiteilija Veikko Jalavan reliefi ”Parivartio”.

Taivallammin taistelun muistomerkin Rajamieskilta paljasti 19.9.1971 Viitarannan tienhaarassa Ilomantsi – Möhkö tien varrelle noin 10 km Joensuu – Ilomantsi kantatie 74:ltä. Muistomerkkinä on suuri kivi, johon hakattu tekstiksi: ”Taivallammen taistelu 14.- 16.12.1939. Kaatuneiden muistolle.” Tieopaste.

Kuva 3. Talvisodan taistelujen muistomerkki Ilomantsin suunnalla Oinassalmella. Kuvan lähde on sotamuisomerkit.fi.

Kuva 4. Taivallammin taistelun muistomerkki Viitarannan tienhaarassa. Kuvan lähde on sotamuistomerkit.fi.

Kirjallisuutta Tolvajärven ja Ilomantsin rintamien talvisodassa:

1. Härkönen, Armas: Talvisota Ilomantsissa (Books on Demand, 2022). Talvisodan sotapäiväkirjoja ja muistelmia, 280 sivua.
2. Keskisarja, Teemu: Tolvajärven jälkeen – suurtaistelun ihmisten historia (Siltala, 2014), 303 sivua, karttoja ja valokuvia.
3. Kukkonen, E. W.: Tolvajärven ja Ilomantsin taistelut vv 1939-40 (Otava, 1955), 213 sivua ja valokuvia.
4. Leskinen, Jari ja Juutilainen, Antti, toim.: Talvisodan pikkujättiläinen (WSOY, 1999), 976 sivua. Tolvajärven ja Ilomantsin taisteluista kertovat sen sivut 561…568.
5. Mäkelä, Jukka L.: Lumi palaa (WSOY, 1968). Talvisota Ilomantsissa: tosipohjainen sotaromaani, 215 sivua ja karttoja.
6. Raunio, Ari ja Kilin, Juri: Itsenäisyyden puolustajat. Sodan taisteluja 1: talvisota (WSOY, 2005), 320 sivua sekä kuvia ja karttoja. Kirja kertoo talvisodan taisteluista, mm. Suomussalmi, Raate, Kuhmo, Tolvajärvi ja Ägläjärvi.
7. Vuorenmaa, Anssi: Kansakunnan kahdestoista hetki. Tolvajärvi 12.12.1939 – menestyksen alku (Tammi, 1994), 126 sivua ja valokuvia.